porokyydillä matkaa jatkamaan. Mikolle oli tämä uusi vallesmanni
asiasta ilmoittanut ja pyytänyt häntä oppaaksi herroille. Mutta
kiukkuaan purki kruununvouti, joka oli outo täällä pohjoisilla mailla.
Hän ei ollut ennen istunut poronpulkassa eikä ollut erinomainen
hiihtäjäkään, vaikka oli nuori mies. Ja hintelä, laiha ja vähäruokainen
herra oli hänen kirjurinsakin, niinkuin nälkiintynyt koira herransa
perässä. Puulaakin puolesta oli Kemppainen matkassa. Hän oli jo
saapunut porollaan vuorokautta ennen Porolompaloon ja siinä herroja
vartonut.
Silmäpuoli Anna-Kreeta hääräsi siinä, savuava piippu suussa, ja teki
kruununvoudille selvää Romakkaniemen väestä. Leena-vainajan
kuolemastakin mainitsi ja lopuksi selitti, että kun viime kesänä kaksi
nuorta maanmittaria siinä majaili, kihlasivat he molemmat tytöt,
Nyykreeni-niminen Kreetan ja Leppiniemi-niminen Liinun. Ja naimisiin he
olivat luvanneet mennä, rouvikseen ottaa salon tyttäret. Mutta eivätpä
ottaneetkaan...
"Vai eivät ottaneet", sanoi kruununvouti, joka akkunasta katseli,
kuinka Mikko poroja pihalla valjasteli.
"Eivät ottaneet. Karkaamalla lähtivät, ja raskaiksi jäivät tytöt..."
"Soo, soo. -- Tapahtuuhan semmoista!"
Kruununvouti ei näyttänyt vähääkään miettivän sitä, mitä kuuli
Anna-Kreetan puhuvan.
"Ovatko he komeitakin tyttöjä?" kysyi nyt kirjuri, hänkin heräten
velttoudestaan.
"Komeita ovat vieläkin. Liinu onkin maailman kauneimpia tyttöjä.
Rovastikin oli rippikouluaikana ihmetellyt -- sanonut, ettei niin
sirovartista tyttöä ole koko pitäjässä. -- Mutta hullusti kävi
kummallekin..."
Herrat eivät oikein halunneet kuulla Anna-Kreetan jaarituksia, mutta
hän jatkoi vielä:
"Liika raskas murhe tuli yhden miehen hartioille. Ensin kruunu metsän
vei, sitten..."
Silloin juuri tuli Mikko sisälle ja kuultuaan, mistä Anna-Kreeta
herroille puhui, karjaisi närkästyneenä:
"Ole siinä... Ja mene pois herrain nokan alta suutasi soittamasta."
"Taidetaan olla valmiit lähtemään?" kysyi kruununvouti.
"Jopa kohta", ilmoitti Mikko, hakien vielä jotakin pahansiivoisesta
sängystä.
"Missä hemmetissä toinen vanttu on?"
Hän haki ja kaivoi ja puheli:
"Olisipa hanki nyt niinkuin välisti keväällä jo tähän aikaan on, niin
pian tästä oltaisiin Viojärvellä, mutta nyt ei. Tie pudottaa, ja lämmin
on päiväkin liiaksi poron verelle."
Viimein he pääsevät taipaleelle.
Edellä ajaa Mikko, entistä suksenlatua noudattaen, kruununvouti
pulkassaan Mikon perässä ja sitten kirjuri, hoikkasäärinen herra. Mutta
viimeksi on jäänyt Kemppainen, sikaari suussa istuen.
Hitaasti kuluu matka, sillä tie on löyhä, ja kun on keskipäivän aika ja
lämmin paiste, kävellä vätystävät porot suu auki saaloen.
Niin kävelee neljä poroa peräkkäin Viojoen vartta Viojärvelle. Tämä
matkue on kai nyt viimeinen, ennenkuin Romakkaniemen hävitys on
täydellinen.
Mutta sitä ei ajattele Mikko, eikä sääli kruununvoutikaan muuta kuin
omaa ruumistaan, jonka täytyy siinä olla nipistyksessä ahtaassa
pulkassa. Kirjuri ei mieti mitään, ja Kemppainen on hyvillään siitä,
että puulaaki taaskin on tämmöisen uskotun toimen hänelle antanut.
Mutta kun kruununvoudin roikka vihoviimein ehtii Viojärvelle ja nousee
Vanhantalon pihaan, on siinä ruumisarkku poronreessä, ihan rappusten
edessä.
Heti tunnetaan Vanhassatalossa, että hän on kruununvouti, sillä häntä
on näinä päivinä varrottu matkalla Romakkaniemeen taloa puulaakin
saatavasta myymään.
Mikko toimittelee siinä porot kiinni ja luppoja eteen.
"Jopa oli riivatun pitkä matka ja huono tie", oihkaa kruununvouti, kun
kirjuri kiskoo hänet pulkasta pönkilleen -- lihavan ja kankean miehen,
vaikka hän on vielä nuoren näköinen.
"Ja eihän tämä vielä ole Romakkaniemi! Voi sun saakeli... hohoi..."
Ulos on tullut Vanhantalon isäntäkin ja kuullut kruununvoudin puheet.
Sitten hän astuu tervehtimään.
"Jopa on huono tie tänne", sanoo kruununvouti uudestaan, ikäänkuin
isäntää moittien.
"Eikö ollut ketään taipaleella, että olisi myydä paukauttanut",
naurahtaa Vanhatalo pistelevästi. "Herrain asia se on katsoa, että tiet
ovat hyvät, ja määrätä moukat tekemään. -- Vai oli huono tie..."
Vanhaataloakin on viime käräjissä sakotettu maantienkorjuun
laiminlyömisestä.
Kruununvouti ymmärtää yskän, mutta eipä tiedä lakipykälää, jolla
kykenisi suulasta miestä vähän nolaamaan. "Ohoo... täällä on ruumis...
Kuka se vainaja on?" kysyy hän eikä ole tietävinäänkään Vanhantalon
äskeisestä vastauksesta.
"Tästä se on naapurista -- Ruokojärvestä, uudistalokas Heikki
Ruokojärvi eli Järppi", selittää Vanhatalo. "Satuitte vastakkain,
riitaveljet. Heikki tahtoi näyttää herra kruununvoudille, että hän
lähtee haastamattakin kruununtalosta pois... tuossa on nyt menossa eikä
vastaan pane... ei pane", lisää hän sitten.
Kruununvouti katsahtaa kiukkuisesti Vanhaantaloon. Tuon kasvoista ei
saa selvää, tekeekö pilkkaa vai onko niin tyhmä. Laihat kasvot ovat
pienet, silmät harmaat ja katse terävä kuin nuoli. Tyhmäksi ei tuota
miestä oikein voi uskoa.
Mutta kun mennään sisälle suureen tupaan, johon Vanhatalo herrat
opastaa, virkkaa kruununvouti taas:
"Mahtaako tänä iltana enää ehtiäkään Romakkaniemeen?"
"Sinnekö ollaan menossa?"
Vanhatalo näyttää naurahtavan.
"Mitäs helvettiä minä täällä muutoin rämpisin, ellen asian takia!"
Kruununvouti alkaa närkästyä. Mutta Vanhatalo juttelee:
"Ajattelin, että jos herrat hauskemmakseen ajelevat... näitä
kruununtaloja katsellen, koska ne tuntuvat olevan niin rakkaat --
kruunulle. Vai Romakkaniemeen... Noo. Olisipa siitäkin talosta jo
uskonut vähemmällä väellä lopun saavan."
"Ka, vastaa sitten, mies, onko sinne pitkä matka?"
Kruununvouti kävelee edestakaisin lattialla ja suuttuu yhä enemmän
tuolle miehelle. Hän ei tunne peräpohjalaisia, etelästä päin kun on
kotoisin... Ennen ei hänelle ole talonpoikainen mies koskaan noin
uskaltanut puhua. Hävytön ja suulas lurjus!
"En minä ole mitannut", sanoo Vanhatalo tyynenä. "Mutta nälkä tulee
välillä yksisuolisella miehellä, sen verran tästä ainakin on matkaa."
"Sinähän olet hävytön mies!"
Kruununvouti pyörähtää tulipunaisena Vanhantalon eteen.
Mutta Vanhantalon kasvoissa ei yksikään väre ole muuttunut. Levollisena
hän nousee ja virkkaa:
"Ka, kotonani minä olen..."
Ja äänessä helähtää semmoinen varmuus ja häikäilemättömyys, ettei
kruununvoudilla ole mitään sanomista.
Isäntä kääntyy, menee jurona ulos tuvasta ja rykäisee ovella
mennessään.
Kruununvouti kävelee taas edestakaisin ja purkaa kiukkuaan,
kirjurilleen ruotsiksi sopottaen. Mutta mikäs auttaa! Kaukana
kiveliössä he nyt ovat, teitä ei ole eikä oikein turvaa mihinkään. Yö
on tulossa. Kahdessa muussa talossa Viojärvellä ei ole muuta lämmintä
huonetta kuin perheen tupa, jossa koko talonväki asuu ja nukkuu. Tähän
siis täytyy yöpyä, jos ei tahdo kinokseen panna maata. Ei siis auta
kiukkuileminen. Ei ole lähellä viheltävää junaa, johon sopisi hypätä ja
ajaa... niin, vaikka hiiteen täältä tiettömästä erämaasta...
"Tämä onkin niin saatanan laaja nimismiespiiri, että puolikin
riittäisi, ja harvaan asuttu", sanoo hän, mutta sitten hän alkaa
tyyntyä.
Emäntä tulee nyt puheille.
"Taitaa olla parasta yöpyä tähän", hän sanoo. "Tästä on mäkinen väli
Romakkaniemeen. Eikä siellä taitaisi nyt juuri olla sijaa vieraille,
kun on kaksi lapsivaimoa talossa... Oli se kummaa, että piti juuri tuon
Joosepin kohdalle noin onnettomasti sattua. Mitä ajatteleekin Jumala,
kun siivoa ja ahkeraa miestä noin rankaisee. Yhtenä ainoana vuonna hän
menetti kaikki, vaimonsa, metsänsä ja nyt talonsa, ja molemmat tyttäret
joutuivat herrain raiskattaviksi... Liika kovakourainen se on kruunukin
turvatonta kiveliön asukasta kohtaan. Mies raataa ikänsä, taloa
valmistaa, peltoa tekee, niittyä raivaa... kun talo alkaa elettäväksi
tulla, niin silloin kaikki menettää..."
"Jaa, jaa... Se on asia, jota minä en voi auttaa", sanoo kruununvouti,
vielä vähän äskeisessä kiukussaan.
"Mutta ryöstämään te kyllä kykenette", väittää emäntäkin.
Nyt kruununvouti yltyy vimmaan ja komentaa puheilleen Airis-Mikon, joka
ruokkii poroja. Hän tiedustelee, eikö olisi muita taloja, joihin
pääsisi yöksi, kun tässä talossa sekä isäntä että emäntä ovat niin
hävyttömiä ja suulaita, ettei tänne voi jäädä. Mutta Mikko ei sano
olevan. Toisissa taloissa on vähän sijaa ja likainen hoito.
"Tässä se majaili aina kulkiessaan vanha vallesmannikin ja hyvä tuttava
olikin tämän isännän ja emännän kanssa", selittää Mikko.
"Mutta ne ovat hävyttömiä ihmisiä!"
Mikko ei uskalla puhua siihen mitään. Sen hän on tullut huomaamaan,
ettei herroille saa panna vastaan silloin kun ne näyttävät olevan
suutuksissa. Hiljaa silloin pitää olla ja nöyränä, sillä se miellyttää
herroja.
"Näyttää pakastavan yöllä, aamukylmäsellä kun lähdemme, olemme pian
Romakkaniemessä... niin että jos sopisi tässä levähtää", houkuttelee
Mikko.
"Onko tästä sitten parempi tie kuin tähän asti?" tiukkaa kruununvouti,
äreänä Mikollekin.
"En nyt tiedä paremmasta, mutta pääsee tästä porolla. Viikolla kuuluu
entinen Välijoen Ville käyneen rantamailla, ja on tästä, kuulin ma,
poromiehiäkin hiihdellyt", kokee Mikko selittää.
"Niin te sanotte, että pääsee ja pääsee, -- niinhän te sanoitte
kotonannekin, että pääsee... Mutta minkälaista pääsemistä tämä on?
_Frågas billigt_..."
Mikko ei tohdi panna äkäiselle herralle vastaan, vaikka kielellä jo
pyörii tuima vastaus. Täytyy kärsiä ja nieleskellä karvaat palat alas
sen, jolla on metsänvartijan virka.
"Samanlaisia lorveja te olette kaikki... Kun tulee se ryssän laki, niin
kyllä teistä sinni otetaan... _jäfla tuppar_!"
Mutta eipä ole vielä ryssän laki voimassa, ja niin täytyy korskean
herrankin tyyntyä ja pyytää siivosti yösijaa.
13.
Samana aamuna, jona kruununvouti läksi Viojärven Vanhastatalosta
Romakkaniemeen päin, oltiin Romakkaniemessä aikaisin liikkeellä.
Jooseppi sairasteli yhä vieläkin Honkasaajossa Juhon luona, joka
kohteli murtunutta miestä veljenrakkaudella. Ei näyttänyt enää
Joosepista eläjää tulevan. Kova vilutauti oli loputkin voimat vienyt,
ja toisinaan hän houraili monta päivää yhteen menoon. Eikä ollut
vuoteesta yrittänytkään nousta.
Romakkaniemeen oli Kemppainen palkannut tulemaan miehiä, jotta
huutokauppa voitaisiin pitää. Jätkämiehiä ne olivat kaikki ja istuivat
penkillä keskenään jutellen, varhaisena kevätaamuna.
Josefiina hommaili vieläkin talossa. Ei ollut sopinut jättää kahta
turvatonta tyttöä yksin, kun synnyttämisen aika oli tullut. Ja molemmat
he olivatkin sekä Kreeta että Liinu vuoteessa, ja vieressä oli
kummallakin pieni poikanen. Toisesta pitäjästä oli Välijoen Villekin
saapunut ja ilmoittanut, ettei hän vieläkään jättäisi Liinua, vaan
anteeksi antaisi, omakseen ottaisi, ja yhdessä he muuttaisivat pois
toiseen pitäjään, jossa hän oli hankkinut hyvän toimeentulon.
Heidän matkassaan ei Josefiina kuitenkaan aikonut lähteä, vaan tahtoi
mennä rantamaille, tuikeaksi eukoksi Iisakille, pappilan torpparille.
Kirjansa oli Väänänenkin saanut kotipitäjästä ja selvästi näkyi
vieläkin rakkaana pitävän Kreetaa, hellää ystävää, jonka herrat saivat
viekoitella. Ja keskenään he olivat jo asiansa myös päättäneet ja
aikoivat vesien auettua siirtyä naapuripitäjääseen, jossa oli alkanut
iso tukkiliike.
Täksi päiväksi oli pakkohuutokauppa kuulutettu. Tänään siis myytäisiin
puulaakin velasta Joosepin lyömättömästä korvesta viljelty talo, "ellei
laillista estettä väliin tulisi". Ja mitäpä estettä tulisi? Niillä,
jotka tahtoisivat täällä kaukana elää ja kykenisivät työhön, ei ollut
pääomaa, eikä puulaaki uskonut velkaa. Ja ne taas, joilla oli rahaa,
eivät kiinnittäneet omaisuuttaan erämaan yksinäiseen taloon, johon
tietä ei ollut tullut eikä mennyt kesällä eikä talvella.
Siitä puhelivat ne jätkämiehet, jotka Kemppainen oli toimittanut
huutokauppaväeksi ja jotka olivat tukinhakkuupaikalta hiihtäneet
kiveliön poikki Romakkaniemeen. Puhelipa siinä Väänänenkin joukkoon, ja
kun hän kertoi, kuinka Joosepille oli oikeastaan käynyt tässä asiassa,
silloin tuli jätkienkin sitä surku. Eräs pitkä, vaaleaverinen nuori
mies kertoi hänen isälleen käyneen samalla lailla ja lasten silloin
hajaantuneen maailmalle. Missä nyt lienevät? Yksin hän oli lähtenyt
tänne kauas pohjan perille.
Siinä oli joukossa vielä Ruokojärven Juhanikin, joka oli
aamuvarhaisella tänne hiihtänyt. Vähäpuheisena hän istui, kapeat kasvot
laihoina ja verettöminä. Juhanin tiedettiin koettaneen hakea eukkoa
monelta haaralta tänä talvena, mutta kukaan ei uskaltanut ruveta
vaimoksi kitsaalle miehelle, vaikka kaikki tiesivät hänet varakkaaksi.
Ja Josefiina ennusti hänelle samanlaista loppua kuin oli hänen
sedälläänkin, Lampsijärven äijällä, joka saituudessaan meni niin
pitkälle, että söi hevosenkavion ja siihen kuoli...
Pirtin sivuakkunasta sopi Alpaslahti näkymään, ja sinne miehet vähä
väliä katsahtivat nähdäkseen, milloin kruununvoudin roikka ilmestyisi.
Kemppainen oli jo monta päivää sitten mennyt kruununvoutia vastaan
Porolompaloon -- herrat olivat niin määränneet -- ja aikonut siellä
vartoa ja yhtä matkaa sitten tulla Romakkaniemeen, kertoivat jätkät.
Mutta siinä odottaessa tuli puhetta monenlaista, kun aika tahtoi käydä
pitkäksi. Muuan jätkä, nuori ja vilkas mies, virkkoi saatuaan kuulla,
mitä tietä talon tyttäret kumpikin olivat lapsen saaneet:
"Mutta elatuksen ne kai haastavat herroilta. Ja sitä tuomitaankin
herrasmiehiltä sen verran, että tuntuu, ja kaikki kulut lisäksi. Niin
lähtee, että paukkuu."
Josefiina ja Väänänen kuuntelivat nuoren jätkän puhetta, ja Ville
kysyi:
"Kun olisi semmoinen mies, joka kykenisi auttamaan ja opastamaan!"
"On niitä semmoisia, eivätkä he tahdo penniäkään ennenkuin asia on
päättynyt", tiesi nuori jätkä. "Ja jos vielä saattaisi näyttää, että
naimisen varjolla ovat narranneet, ja jos kihloja jonkunkaanlaisia ovat
antaneet, niin sitä suurempi eläke lapselle tuomitaan", selitti hän
lisää.
"Niin se vain käy!" todistivat toisetkin.
"Ei ole vaikeakaan näyttää toteen", sanoi nyt Josefiina. "Tässä on
muori, joka tietää paljon, ja tyttäreni Manta vielä enemmän. Sormus on
kummallakin, ja Manta on monta kertaa nähnyt... ja herrat olivat
kumpainenkin sanoneet, että rouvakseen ottavat. Minunkin mieheni
Iisakki, joka nyt on pappilassa, on herrain omasta suusta kuullut..."
"No sitten se lähtee kuin hyllyltä", vakuutti nuori mies.
Niin siinä miehet juttelivat. Tuli sitten puhe Joosepistakin, joka
sairasti yhä eikä jaksanut tulla kuulemaan, kun talo myytiin.
"Tuskin olisi saattanut tulla, jos tervekin olisi", sanoi Väänänen.
"Pahakseen on pannut nämä asiat kaikki. Kesällä luulin jo monta kertaa,
että hourata siitä alkaa... Ja kumma oli, ettei alkanut. Mutta nyt
tautivuoteella onkin houraillut. Ei tuntenut minuakaan, kun puheilla
kävin. Minulle kertoi hänen veljensä Juho, jonka luona hän sairastaa,
että kotorantaan asti hän oli hiihtänyt, kun talvella isompain herrain
puheilta palasi, mutta kun näki tuon kannikon, jossa hänen parhaat
puunsa ennen huojuivat, oli se tehnyt niin pahaa, ettei taloon, omaan
kotiinsa, malttanut tulla, vaan rannasta lähti Lampsijärveen
hiihtämään..."
Miehet kuuntelivat äänettöminä, ja muuan vanhempi jätkä alkoi kertoa
samantapaisia esimerkkejä muualta Pohjois-Suomesta.
"Koskee se semmoinen mieheen", sanoivat he.
Josefiina puserteli itkua ja samalla kertoi:
"Jo se on nyt saanut kruunu Moinakiveliön tyhjäksi... Pois on käsketty
meidät -- ja siellä on nyt Välijoessa mökki kylmillä. Ruokojärvikin on
tyhjänä. Keuhkotautiinsa on kuollut Heikki, ja köyhäinhoitoon joutuu
kai Kaisakin, kivuloinen ja vanha..."
Juhani, joka oli toisten jätkäin joukossa istunut penkillä, teki asiaa
ulos.
"Tuossa on sen Ruokojärven Heikin poika... Olisi pojalla ollut varaa
toimittaa isänsä hautaan, mutta ei penniä kuulu antaneen. On kerrottu,
että Viojärven Vanhatalo on kuolleen ja kuolinpesän ottanut
haltuunsa..."
"Onpa se susi pojaksi", sanoivat jätkät.
Ja taas kun puheen väli tuli, silmäilivät he Alpaslahteen.
"Jo ilmaantui poro jäälle", sanoi muuan, joka juuri oli akkunasta
vahtimassa.
Kaikki riensivät akkunaan.
Kuusikosta ilmaantui ensin Mikko poroineen täyttä laukkaa, myötäle kun
oli. Vasta hetken perästä kaahotti kruununvoudin poro, raskas mies kuin
jauhosäkki pulkassa. Poro koetti kynsiä Mikon poron kantapäillä, mutta
kun oli painava taakka pulkassa, ei jaksanut laukassa seurata, ja
järvelle päästyä piteni väli pitenemistään. Kirjuri ja Kemppainen
tömähtivät melkein peräkkäin jäälle, mutta siinä Kemppainen tempasi
hihnaa, ja yhtenä suittuna nelisti hänen ajokkaansa kirjurin ja
kruununvoudin porojen ohitse ja pääsi yhä lähemmäs Mikkoa.
Ulos pihalle pullahtivat Romakkaniemen pirtistä jätkätkin ja näkivät,
kuinka ryöstömiehet, poronkellon kalkattaessa, ajaa karauttivat
tekemään viimeistä häviötä kiveliön taloon.
Ja kirkas, kaunis ja tyven oli huhtikuun varhainen aamu ja kirkas
päivä, jona Romakkaniemi pakkohuutokaupassa myytiin ja puulaakin omaksi
joutui.
14.
On taas kesä ja juhannus. Jälleen kaunistavat välkkyvät valot Pohjolaa,
ja laululliseksi on uudestaan käynyt iloitseva kiveliö.
Suuren, seitsensaarisen Moinajärven rannalla ei kukaan ole kuulemassa,
kuinka linnut visertävät kilvan ja kiitollisina, kuinka käki kukkuu
leipää lehteen, kuinka kaiku kiertää korkeuksien huipuilta toisille ja
kuinka laine loiskii valkoista rantahiekkaa vasten -- yksin kuin
itkuvirttä veisaten.
Sorsa poikineen ui talon venevalkamaan, ja jänikset lyövät leikkiä
pihanurmella.
Autioiksi ja asukkaitta on talo jäänyt; ovet pönkittyinä se näyttää
kuolleitten majalta. Rikkaruohoa kasvavat nyt pellot, joissa tähän
aikaan ennen vankka oras vihannoi. Rannikkona, oksain ja latvain
peittämänä kuolon kenttänä on nyt Joosepin entinen kullankeltakyIkinen
jouhimännikkö. Kuollutta kaikki, missä ennen nuori elämä ja toivo
sykähteli.
Särkyneestä akkunasta puhaltaa illan tuuli sisälle ja ulvoo ja itkee
kuin ikävöiden ja kaivaten. Nyt eivät kilkata karjankellot, kun päivä
lännen maille painuu, eikä ammu lehmä veräjän takana kesänavetan luona.
Ei näy vireätä vanhaa miestä avopäin Sorsalahdessa kuokkimassa.
Siihen on jäänyt talo asukkaitta. Ei ollut ketään halukasta tulemaan
erämaan taloon, josta metsä on raiskattu ja joka on kaukana tiestä ja
muista ihmisasunnoista. Puulaaki saa pitää omanaan! Siihen kai lahoo,
vainio metsittyy... ja hallitus haukottelee...
Ja niin on sitten Moinakiveliö asukkaitta niinkuin on ollut ennen
vanhaan. Karhut tekevät sinne pesänsä, ja ahmat vaanien nuuskivat poron
jälkiä...
Eikä kai kauan kestäne, ennenkuin unohtuu, että siinä kerran, tuossa
niemellä, on ollut talo, jossa oli vireä vanha mies isäntänä.
Mutta juhannusaattona on sentään saivovetisen, seitsensaarisen
Moinajärven selällä vene, joka näyttää pyrkivän Romakkaniemeä kohden.
Viojärven Vanhantalon isäntä on lähtenyt juhannuskalaan nuorimman
tyttärensä kanssa. Maukkaampi ja lihavampi kala on kirkkaan Moinajärven
siika, juhlakalaksi otollisempi kuin liejupohjaisen Viojärven
mustapäinen ahven tai kissastunut, punasilmäinen särki.
Susisaaren taakse hän on heittänyt verkot, tehnyt tulen rannalle, ja
lämpöisenä, laulullisena iltana hän nyt odottaa aikaa, jolloin lähtisi
kokemaan.
Silloin alkaa kuulua koiran ulvontaa Romakkaniemestä päin. Välisti
haukkuu, välisti ulvoo kuin valittaisi... Ja yhä ulvoo ja uikuttaa.
Kuka siellä lienee autiossa, asumattomassa talossa? Eihän siellä
suinkaan ole kukaan käynyt, kun tyttäret miehineen hiljan keväällä
muuttivat pois? Olisiko jostakin muusta järvestä sinne poikennut
kalamiehiä?
Ja yhä uikuttaa ja ulvoo koira, valittaa haikeasti ja pitkään. Silloin
Vanhatalo työntää veneensä liikkeelle ja lähtee tyttärineen
Romakkanientä kohden.
Hänelle johtuu mieleen Jooseppi, joka vielä oleskelee veljensä luona ja
kuuluu jäiden lähtiessä jo olleen virkumpi jalkeillakin, ja käyneen
kevätkalan pyynnissä veljensä kanssa. Surkeaa hänestä on ajatella, että
piti elettävästä talosta noin häviö tuleman, ja niin monenlainen
häviö...
Kun vene on ehtinyt Susisaaren takaa, niin että Romakkaniemi alkaa
näkyä, havaitsee Vanhatalo veneen olevan syrjittäin talon rannassa,
venevalkamaa ylempänä. Koira näkyy siinä juoksevan edestakaisin pitkin
rantahiekkaa ja kuuluu yhä ulvovan.
Mikä se vene saattaa olla, kun ei yhtään ihmistä näy?
Mutta kun he tulevat likemmäksi, tuntee Vanhatalo Pontun, Romakkaniemen
Joosepin vanhan typihäntäkoiran...
Ponttu kuuluu jo talvella viedyn Joosepille Lamsijärveen! Mikä sen
tänne entisen kotinsa rannalle nyt on lähettänyt ulvomaan?
Mutta Vanhantalon isännänkin kova luonto säpsähtää, kun hän huomaa,
että veneen pohjalla selällään retkottaa mies verkkojen päällä. Heti
hän näkee, että se on Jooseppi. Avopäin ja puseroisillaan on ukko
siihen kuollut.
"Kotirantaansa tuli kuolemaan, vanha kalamies, kalamiehistä parhain",
sanoo hän, tunnustellen kuolleen kättä.
Ja hänen silmäänsä nousee kyynel, kun hän sovittaa Jooseppi-vainajan
laihtuneet kädet ristiin rinnalle.