mihin hauta kaivettiin ja äidin ruumis kätkettiin. Tuliaiset hän myös
jakeli ja vuorostaan kuunteli, mitä tytöt olostaan kertoivat, mutta ei
muuta sanonut. Sitten hän istui yksin Leena-vainajan sängyssä ja
mietiskeli, väsynyt, voimaton ilme ennen terveenjykevillä kasvoillaan.
"Onko Eelistä ja Pentistä mitään kuulunut?" kysyi hän.
Sanan olivat tytöt veljilleen kaikkien kulkijain matkassa lähettäneet,
mutta mitään ei ollut pojista kuulunut.
Koettaessaan syödä Jooseppi jauhatti palaa suussa pitkän aikaa eikä
tuntunut nälkää. Silloin hän pani pitkäkseen ja sanoi olevansa
väsyksissä.
Leena-vainajan eläessä hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että
hän jäisi yksin... eikä sitäkään, miltä tuntuisi, jos toinen kuolisi ja
toinen yksin jäisi... Heillä oli ollut semmoista ahertamista kaikkina
näinä vuosina Romakkaniemessä, kun toivossa tehtiin työtä ja
valmistettiin taloa, ettei väsymystä, tautia eikä kuolemaa ollut
muistettukaan. Yhä vain työtä kesät talvet, niin että unenkin silmistä
usein vei...
Silloin vielä, kun lapset olivat pieniä ja tässä ympärillä kaikin minkä
mitäkin auttoivat, oli Leena-vainaja aina iloinen, aina naurusuin,
vaikka oli ollut koviakin päiviä. Mutta siitä ne olivat alkaneet Leenan
huolet ja unettomat yöt, kun Eeli ja Pentti väkisin menivät
tukkilaisten joukkoon ja aina suuremmiksi varttuivat, ja kun hukkui
nuorin poika, Aukusti, jota molemmin aina kaipasivat.
Ja nyt viime aikoina oli tullut lisäksi tytöistäkin huolia... Kyllä
Jooseppi sen nyt ymmärsi, miksi Leena valvoi, ja nyt arvasi, että
vainajalla olisi ollut paljon sanomista hänelle, muttei kaikkea
sanonut. Kenties Leena ei tahtonut hänelle kaikkia kiusauksiaan
ilmaista, vai uskoiko, ettei isä kuitenkaan ymmärtäisi äidin huolia...
Kun tytöt kertoivat maanmittari-herroista, että molemmat olivat
pyrkineet tänne asumaan, kuunteli Jooseppi heidän puhettaan
välinpitämättömästi.
"Eivät ne käy kuin sunnuntaisin täällä. Kiveliössä ovat yötäkin, kun
toisen pitäjän rajalta ovat lähteneet linjoja tuomaan. Syyskesällä
vasta joutuvat Moinakiveliöön... Voita ne meiltä ostivat, itsellään
heillä olikin muut eväät, ja saunan pyysivät lämmittämään..."
"Tuntuivatko ylpeiltä?" kysyi Jooseppi kuitenkin.
"Hyviä herroja näyttivät olevan ja terveiset käskivät isännälle sanoa.
Se pitempi, Leppiniemi nimeltään, meinasi, jotta jopa täällä on hyvä
talo keskellä kiveliötä. Se kävi maitokellarissakin ja kesänavetalla ja
oli ihmeissään."
"Tuntuiko ymmärtävän, että tässä on työtä tehty?"
Jooseppi alkoi vähitellen virkistyä äskeisestä alakuloisuudestaan.
"Sitähän se juuri kummailikin, kun kuuli, että isä oli yksin kaikki
rakennuksetkin salvanut."
"Ei tainnut olla puhetta, että tämä nyt on perintötalo?"
"Ei siitä, vaan hän näytti kartasta, mistä kulkee kruunun ja
Romakkaniemen rajalinja, jonka sanoi uudestaan aukaistavan..."
"Aukaistavanko? Se on kylliksi selvä... vesatkin olen katkonut", sanoi
Jooseppi, ja näytti siltä kuin hän olisi säpsähtänyt.
"Ei kai tiennyt... Puheli vain, kun karttojaan katseli..."
Jooseppi ei päässyt entiseen työvauhtiinsa, ja lisäksi hän oli
vähäpuheinen. Paljon olisi ollut töitä tehtäviä nyt juhannuksen
tienoissa. Sorsalahdessa oli kaksi sarkaa kesken kuokkimista ja
ojamullat hajoittamatta. Ne olisi pitänyt saada kylvökuntoon, risut
poltetuiksi ja tuhka hajoitetuksi. Sillä ruista hän aikoi niihin
Jaakonpäivän tienoissa kylvää.
Reetkin olisi pitänyt tervata päiväpaisteeseen kuivumaan. Eräänä
päivänä hän kantoi ne tallin päähän, johon etelän aurinko sopi
lämpimästi paistamaan, ja aikoi ruveta niitä tervaamaan. Kankea
tervakin oli lämpöisessä paisteessa pytyssä nurkan juurella niin
notkistunut, että venyi kuin parhain öljy. Mutta kun hän sai pankkoreen
jalakset sivellyiksi, niin siihen jäi...
Ja juhannus, ilon ja valon juhla, lähestyi.
Taas eräänä päivänä hän ryhtyi panemaan uusia hinkaloita navettaan,
mutta kesken jäi sekin työ. Sitten eräänä iltana hän lähti kuokka
olalla Sorsalahteen, johon polku vei kesänavetan kautta.
Tytöt olivat lypsämässä, ja hän kuuli heidän keskenään supattamalla
puhelevan ja väliin nauravan...
Eivätkö ne enää äitiä muistaneetkaan! Hänen oma sydämensä oli murheesta
haljeta! Ei tullut kummastakaan äitinsä veroista.
Hän seisahtui navetan kynnykselle, istahti sitten kynnykselle, pani
piippuunsa, mutta ei puhunut mitään.
Liinu meni siitä ohitse maitokiulua pyttyyn tyhjentämään ja virkkoi:
"Paarmain käsissä lehmätkin ehtyvät."
"Eiköhän siitä pian aikaa tule sade, joka paarmat vähentää", sanoi
Jooseppi.
Siinä ne olivat hinkaloissaan lehmät, täynnä korven mehevää ruohoa.
Valkoisia nupoja kaikki. Siitä yhdestä ainoasta lehmästä,
Hillankukasta, jonka Juho-veli hääpäivänä lahjoitti heille, hänelle ja
Leena-vainajalle, polveutui koko karja. Se oli ollut hyvä lypsylehmä ja
kaksikymmentä kertaa Romakkaniemessä poikinut, ennenkuin joutui
vanhuuttaan jalattomaksi...
Karja oli ollut Leenan ylpeys. Siitä hän huolehti ja sitä vaali, ja
hyvin lehmät Leenan hoidossa menestyivät. Ja semmoinen talonvaimo oli
Leena, että kirkonkylän kauppias aina kummasteli sitä voin paljoutta ja
hyvyyttä, kun syyskelillä kirkonkylään vietiin.
Mutta kuinka kävisi nyt, kun Leenan silmä ei ollut katsomassa
karjaansa?
Jooseppi nousi, käveli verkkaan Sorsalahteen ja alkoi kuokkia. Mutta
toisaalla kulkivat hänen ajatuksensa.
-- Jos eläisi nyt vielä vanha vallesmanni, niin hänen puheilleen
lähtisin heti... Hän sen kyllä tietäisi, onko kruunulla oikeutta hakata
minun metsääni, -- tuumi hän.
Nällhuuti oli kyllä puhunut siihen suuntaan Välijoen Iisakille, ja
semmoisen käsityksen hän oli itsekin saanut uuden metsäherran puheista,
vaikkei tullut oikeaa tolkkua.
Kun hän ennen työskenteli kuokkamaalla, nousi kuokka rivakasti, otti
leveän ja paksun palan, paksu juuri katkesi kuin korte, ja sitkeä vesa
taittui. Mutta nyt hän kuokkiessaan kesken lyönninkin unohtui
mietteisiinsä ja nakkasi sitten kuokanpalan eri suuntaan kuin oli ollut
aikomus.
-- Jos sopisi puhutella näitä maanmittareita, -- ajatteli hän. -- Kyllä
kai hekin tietävät...
Mutta silloin nousi kuin vihanpuuska heitäkin kohtaan. Mikä ne tänne
lähetti linjoittamaan ja hakkaamaan juuri tänä kesänä?
Ja sitten puulaakin velka...
Työstä ei tullut mitään. Pois piti heittää kuokkiminen. Ei ollut rauhaa
tehdä työtä. Selvyys ja varmuus piti saada!
Jooseppi jätti kuokkansa suuren kannon oksaan ja käveli pihaan. Ja
suoraan kaapilleen hän meni ja alkoi sieltä penkoa.
Hän ei osannut kirjoittaa eikä kirjoitusta lukea, mutta lyijykynällä
hän oli itse opetellut merkitsemään muistiinpanojansa paperille ja
almanakkaan. Siellä oli sekin paperiarkki, johon hän oli puulaakista
ottamansa rahasummat merkinnyt. Siihen hän oli pannut jokaisen summan,
sillä monta eri kertaa oli täytynyt ottaa.
Saatuaan sen käsiinsä hän istahti pöydän luo ja alkoi laskea yhteen.
Tämännäköisiä olivat Joosepin muistiinpanot:
IIIII O k. 11,10 i 13
IIII O k. 4,31 a 14.
IIIII O k. 2,29 i 31.
ooo O k. 0,34 i *7.
Hän luki ääneen ja ymmärsi hyvin kirjanpitonsa.
Ensimmäinen otto oli viisisataa markkaa, ja se erä otettiin täyden kuun
aikana sinä vuonna ja sinä päivänä, johon sen vuoden almanakan laitaan
oli pantu merkki. Toisella kerralla hän oli ottanut neljäsataa markkaa
ja kolmannella kerralla taas viisisataa. Neljännellä kerralla ei ollut
puulaakissa rahaa, ja siksi hän otti kolme sadan kilon jauhosäkkiä,
jotka nekin oli oikein merkitty sekä muistipaperiin että almanakan
syrjään.
Hän kävi "kirjansa" läpi, laski yhteen, mutta ei muistanut koroista
mitään.
-- Paljon on ottoja, -- mietti hän. -- Jos vain kruunu hakkaa metsän,
jota vastaan on velkaa otettu ja jota olen niin säästäen pitänyt,
niin...
Hän ei uskaltanut ajatella loppuun. Jos puulaaki alkaisi hätyyttää,
niin kävisi huonosti -- niin paljon oli velkaa. Ja kun hän
miettiväisenä alkoi koota papereitaan takaisin laatikkoon, päätti hän
lähteä juhannuksen jälkeen tiedustamaan asian laitaa ja ottamaan varman
selon. Ennen heinäntekoa olisi parhaiten aikaa, kun Sorsalahden sarkain
kuokkimisen jättäisi tältä kesältä.
Ja näissä mietteissään ja huolissaan hän käveli edestakaisin pihalla ja
väliin huoneissa, joissa tyttäret tekivät juhannussiivousta. Sitten hän
kävi verkkojaan kokemassa ja otti Pontun veneeseen, mutta kovin
vähäpuheinen hän oli palatessaan, vaikka järvi oli runsaasti jakanut
antimiaan.
7.
Niinkuin laululinnun elämää viettää kansa kesäisin valoisassa
Pohjolassa. Kauaksi aikaa ei lintunen kätke päätänsä siiven alle, ei
lepoa kaipaa, vaan laulaa ja iloitsee. Ja niin iloitsevat myös kolkko
kiveliö ja erämaan ihmiset. Ei tule yötä, ei päivä lopu. Tulvillaan
välkkyvää valoa ovat pimeät korvet, ja laulusta raikuvat yksinäisen
metsäjärven rannat.
Hymysuin tuli juhannus Moinajärvenkin rannalle. Laine lipatti iloisesti
hiekkarantaan, kummalliset valot liitelivät vaarojen lakia pitkin
lämpimänä autereena, ja kaiku kierteli kaukaisten, kukkulaisten
kiveliöiden halki.
Juhannusaattona oli Romakkaniemessä vilkasta liikettä ja iloista
elämää. Maanmittari-herrat olivat palanneet metsästä juhannukseksi
taloon kylpemään ja lepäämään. Työmiehet olivat hajaantuneet mikä
minnekin muihin järvikyliin, kun juhannuksena osui olemaan kaksi pyhää.
Mutta olipa Välijoen Ville, joka myöskin oli linjan hakkuussa, saapunut
herrain matkassa heidän tavaroitaan kantaen Romakkaniemeen. Mantakin
oli Välijoesta tullut juhannuspyhiksi naapuriin, kun muihin järvikyliin
oli pitempi matka.
Saunan lämmityshommissa olivat nyt naiset. Manta ja Kreeta kantoivat jo
järvestä kirkasta vettä uudella sangolla saunaan, joka tuprutti väkevää
sauhua kirkkaaseen ilmaan. Liinu valmisteli vereksistä koivunoksista
pehmeitä vihtoja, ja Ville väänsi siroja koivunvesoja siteiksi.
Mutta pihan nurmella pitkänään makailivat herrat Joosepin kanssa
puhellen. Nyykreeni-niminen oli lyhyt ja paksu herra, nuori vielä,
mutta alkua ihramahaan. Nauroi puhuessaan, taliset silmät pullollaan
kuin kuopistaan putoamassa. Hän miellytti Jooseppia enemmän kuin
Leppiniemi, joka harvoin hymähti. Nyykreeni oli talonpoikaisempi mies
Joosepin mielestä ja tuntui ymmärtävän maamiehenkin elämää. Talonpojan
poika kuului olevankin ja työtä tehnyt niinkuin muutkin. Vieläkin kehui
kirveen olevan miehen kädessä, kun hän sen otti kouraansa; vieläkin
sanoi ojanluonnin käyvän, vaikka heti lähtisi yrittämään.
Kiertäen ja varovasti Jooseppi koetti ottaa selvää, mikä kruunulla oli
tarkoituksena, kun nyt näitä kiveliöitä näin mittautti. Olivathan
kruunun ja yksityisten rajat selvät.
"Mutta niitä ei ole näitä maita ennen mitattu eikä kartoitettu... nyt
ne mitataan, ja kruunu luettaa joka puun, että saadaan tietoon sen
omaisuus", selitteli Nyykreeni.
Leppiniemi naurahti.
Jooseppia harmitti. Poikaseltahan Leppiniemi näytti Nyykreenin
rinnalla. Vanhempi virkamies kai Nyykreeni olikin.
Monta kertaa pyöri Joosepin huulilla kysymys, kuinka hänen metsälleen
kävisi, mutta ei oikein uskaltanut.
Tiesivätköhän?
Ja kun hän vihdoin pääsi puheessaan niin pitkälle, että kysyi, ei
Nyykreeni sanonut sitä asiaa varmaan tietävänsä.
"Mutta jos käykin kruununhakkuu, niin eihän kruunu ota kuin suurimmat
puut -- jäähän tähän metsää", koki Nyykreeni tietämättömyyttään
peittää.
"Mutta sepä onkin niin, että minä olen parhaat puut säästänyt ja
huonoimmat, aihkit ja kelohongat rakennuksiin käyttänyt", sanoi
Jooseppi, mutta tunnossaan hän päätti, että tämä oli kumma juttu, kun
eivät tienneet, vaikka olivat olevinaan herroja.
Ei auttanut muu kuin lähteä Nällhuutin puheille kirkonkylään...
Ja hän poistui rantaan päin.
* * * * *
Saunasta ei enää noussut paksua savua, ainoastaan hienoa höyryä, ja
sieltä tuoksui jo sieraimiin miellyttävä haju. Manta meni siitä
herrojen sivu.
"Joko on kylpy kohta valmis?" kysyi Nyykreeni, silmää iskien.
"Kunhan kivenvihat ensin lyödään", vastasi Manta naurahtaen,
"Tilu likka ihana,
tilu reijet lihavat,
tilu lii, tilu lii",
lauloi Nyykreeni juuri kun Manta käveli ohi.
"Säms, poika", sanoi Manta, mutta katsahti Nyykreeniin ja nauroi
mennessään.
Nyykreeni seurasi hänen menoaan vetisin silmin, kuivin suin.
Leppiniemi oli sillä välin mennyt saunan luo ja haastatteli Liinua,
joka ohkaisessa puvussa ja avopäin näytti sanomattoman miellyttävältä.
"Täällä on kummallista olla täällä Pohjolassa, kun on näin valoisaa",
jutteli hän ja istui kivelle melkein Liinun viereen. "Kun yöt ovat yhtä
valoisat kuin päivätkin. Eikä täällä tunnu tarvitsevan nukkuakaan kuin
silloin tällöin."
Hän katseli, kuinka Liinun sievät kätöset latoivat lehviä somiin
vihtoihin ja kuinka hän sitten, kun Ville hänelle ojensi siteen,
näppärästi pyöräytti sen varpujen tyvien ympärille.
"Kukas nyt tällä aikaa nukkuisi", puheli Liinu eikä malttanut
olla katsahtamatta Leppiniemen kauniisiin silmiin. "Me emme ole
nukkuneet pariin viikkoon öillä, päivillä hetken, kun aurinko on
kuumimmillaan..."
"Sepä taitaisikin olla selvintä", arveli Leppiniemikin.
Nyt puuttui Villekin puheeseen.
"Täällä onkin tähän vuodenaikaan tapana öisin tehdä työtä ja päivin
levähtää. Viileämpää kuitenkin on yöllä eikä ole niin paljon
syöpäläisiä."
"Mutta öisin mekin tästäpuolin ryhdymme linjatöihin", sanoi Leppiniemi
innostuen.
Sääsket ja paarmat olivatkin ahdistelleet kuluneella viikolla ihan
hirveästi.
"Mutta nyt juhannuksen jälkeen niitä vasta oikein ilmaantuu, jos ilma
näin lämpimänä pysyy", sanoi Ville, ja häntä kadutti, ettei hän ollut
ymmärtänyt istua sille kivelle, jonka Leppiniemi oli itselleen
valinnut.
Nyykreeni oli innostunut auttamaan. Kreetan kanssa hän tuli rannasta,
kantaen isolla saavilla vettä.
"Kyllä tänne nyt jo saisi alkaa riisua", sanoi sitten Kreeta saunasta
ja heitti puukupilla vettä kiukaalle.
Nyykreeni seisoi saunan ovella ja puheli Kreetalle hymysuin:
"Kreetapa se tuleekin minua kylvettämään."
Ja samalla hän tavoitti Kreetan kättä omaansa.
"Tulkoon tuo Manta, hänellä on parempi saunapää kuin minulla."
"No elä nyt!" vastasi Nyykreeni naurahtaen ja tarttui kaulasta Kreetaa,
kun tämä saunan ovella pyrki ohitse.
Kreetaa nauratti.
-- Tuopa on mukava herra, tuo Nyykreeni, -- ajatteli Kreeta.
Mutta kun kylpy oli valmis ja tuoreita lehviä oli pantu lauteille ja
seinän rakoihin, riisuutuivat herrat saunaan. Saunan luokse kivien
päälle he jättivät vaatteensa niinkuin edellisillä kerroilla olivat
nähneet muidenkin tekevän.
Manta lähti kylvettäjäksi. Ei jättänyt päälleen muuta kuin alushameen
ja ohkaisen röijyn, jotka otti Liinulta lainaksi, etteivät omat
vaatteet kastuisi.
Hyvä oli löyly, ja tasaisesti Manta sitä anteli, kastellen vihtaa
saavissa ja siitä kiuasta pitkin tiputellen. Sillä lailla tuli
tasainen, pehmoinen ja miellyttävä löyly.
"Mistä Manta sen on oppinut?" kysyi Nyykreeni, joka maata retkotti
selällään lauteilla.
"Olen minä herroja ennenkin kylvettänyt."
"Soo, soo. Missä niin?"
"Saunassapa tietenkin."
Leppiniemi nauroi.
"Mutta olikos näin komeita herroja?" kysyi Nyykreeni.
"Olivat toki..."
Niin jaarittelivat puolipimeässä saunassa, johon vähän tuli kesäistä
valoa katonrajassa olevasta pienestä reiästä.
Vihtain roiskinaa, hauskoja mielihyvän huudahduksia kuului sisältä ja
väliin kiukaan kivien sähisevää pihinää. Mutta vähään aikaan ei
kuulunut isompaa ääntä.
Äkkiä ponnahti saunan matala, mustunut ovi auki, ja Manta pullahti kuin
pyssynsuusta saunan eteen.
"Saatanan härkä, kun ei anna pestä rauhassa", kirosi hän saunan edessä.
"Elä sinä luule, että se on niin löyhässä kuin näyttää", jatkoi hän
sitten hiljaisemmalla äänellä.
Herrat puhuivat ruotsia keskenään ja nauroivat.
"No Manta tulee nyt kuitenkin jatkamaan pesemistä", houkutteli
Nyykreeni.
"Tulen minä, mutta pitää olla siivosti", vaati Manta.
"Siivostipa tietenkin", lupasi Nyykreeni puolestaan.
"Pitäisi valella kiehuvalla vedellä tai panna muurasmättääseen",
kiukutteli Manta, kun uudestaan alkoi hangata Nyykreenin selkää.
Kun herrat olivat kylpeneet, saunan edessä kuivaneet ruumiinsa ja
pukeutuneet, lähtivät toiset kylpyyn.
Pihalla tapasi Leppiniemi Liinun, joka oli menossa saunaan.
"Lähdemmehän sitten Susisaaressa käymään ja verkkoja kokemaan?" kysyi
hän.
Liinun kaula oli paljaana, ja posket punoittivat. Päällä oli vain lyhyt
raitainen alushame, niin että paljaat jalat näkyivät melkein polvesta
asti. Liinu piirteli oikean jalan varpaalla pihan nurmea, katsomatta
silmiin Leppiniemeä, ja virkkoi:
"Menemme huomenna kaikin..."
"Kahden olisi hauskempi."
Leppiniemi sanoi sen melkein kuiskaamalla.
Liinu räpsäytti kämmenellä Leppiniemeä käsivarteen ja juoksi nauraen
saunalle.
Juuri kun Jooseppi oli saunaan riisuutumassa, näki hän Välijoen Iisakin
laukku selässä kävellä vihmovan polkua pitkin Välijoesta päin. Pian
sitten Iisakkikin huomasi Joosepin siinä saunaanlähtöhommassa, kiirehti
hänen luokseen ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi:
"Taisinpa kerjetä saunaan..."
"Parhaiksi kerkisit. Herrat tässä juuri ovat kylpeneet."
"Sattuipa se sitten..."
Ja Iisakkikin alkoi riisuutua.
"Mihinkäs sitten olet menossa?" tiedusti Jooseppi; "näin juhlan
aattona?"
"Oli minulla ajatus mennä lauttahommiin rantavesille. Niinpä se tuntuu
raskaalta tuo linjan hakkuu vanhalle miehelle."
"Sinnepäin olen minäkin ollut lähtöajatuksissa."
"Sopisikin sitten, että ottaisimme saattajan Vanhastatalosta
Porolompaloon asti."
"Niin... taikka jos joutaisi vene lainaksi", sanoi Jooseppi, ja he
menivät saunaan, karvaiset ruumiit välkkyen ilta-auringon valossa.
Mutta saunan edessä pukeusi Mantakin, tulipunaisena ja hikoilevana.
"Oikea härkä tuo Nyykreeni", sanoi hän Liinulle.
"Leikillään kai", sanoi Liinu.
"Leikilläänpä tietenkin, mutta on sillä rajansa leikilläkin. No, sitten
hän pyysi anteeksi ja lupasi silkkihuivin vaivoista. Leppiniemi on
paljoa mieluisempi herra."
"Niin minustakin, mutta Kreeta sanoi, että Nyykreeni on mieluisempi,
kun on lihavampi..."
"Pyh... Silmätkin kuin putoamassa päästä."
Alastomaksi riisui itsensä Liinukin eikä huomannut, että Leppiniemi
huoneestaan, ikkunan pielestä, tähtäsi häntä kuin vaaniva peto.
* * * * *
Iisakin seurassa lähti Jooseppikin rantamaille heti kun he olivat
kylpeneet ja Iisakkikin vielä aterioinut. Villen tuli lähteä
Viojärvelle asti, Vanhastatalosta noutamaan herrojen juhannuseväitä,
jotka oli sinne tuotu kirkonkylästä.
Jooseppi kokosi kaikki paperinsa, asiaan kuuluvat ja kuulumattomat, ja
kääri ne yhteen rullaan, jonka köytti kiinni paksulla verkkolangalla ja
pani laukkuunsa. Hän tahtoi ottaa kaikki paperinsa matkaan, jos
sattuisi tarve tulemaan, kun aikoi Nällhuutinkin puheilla käydä.
Jooseppi istui veneen perään, Ville kävi soututeljolle, ja Iisakki
istui piitalla.
"Taidan muuttaa rantamaille asumaan", puheli Iisakki, kun puheeksi oli
tullut huono toimeentulo täällä erämaassa. "Siellä sentään saa työtä
monenlaista. Rovasti ehdotti, että hän antaa torpan asuakseni, jos
rengiksi rupeisin ja Josefiina karjanhoitajaksi."
"Ettäkö jättäisit oman torppasi...?"
"Pakko lienee jättää niin minun kuin monen muunkin, jos asetukset
semmoisia ovat kuin olen kuullut. Eikä täällä niin helppo ole elää,
että kannattaisi kruunun kadehtia."
"Oikein puhut. Sen verran sanon, että lepoa jo ruumis tahtoo, kun
lyömättömään kiveliöön talon tekee."
"Minä en nyt juuri välitä, mutta tunnen monta kruununmaan asukasta,
joilla on pieniä lapsia, ja jos pois joutuvat torpistaan, niin
köyhäinhoitoon käy tie. Semmoista huolta se hallitus maansa raivaajista
pitää... hohoo..."
Jooseppi kuunteli. Iisakki jatkoi:
"Taitaa kruunu ja hallitus uskoa, että sinäkin olet Romakkaniemestä
noin vaan kädenkäänteessä talon tehnyt, -- että liika hyvä on miehen
olla... niin että joutaa siltä hyvyyttä vähän metsäherroillekin. Jos
todeksi käy se puhe, että Romakkaniemenkin metsä joutuu kruunun
hakattavaksi..."
Iisakin ääni oli kylmänkatkera, kun jatkoi:
"Mutta sen minä sanon, että syy on sitten näissä pikku herroissa --
vorstmestareissa; ei sitä keisari tiedä, että leivän vievät suusta
kovan korven muokkaajalta. Metsäherrat! Ne ovat juuri niitä herroja,
joita hallitus elättää lystikseen. Ymmärtäväiset miehet sanovat, että
viikossa oikea kynämies kirjoittaa sen, mitä metsäherrat kokonaisena
vuotena. Ja palkkaa on monta sataa kuukaudessa... eikä muuta työtä kuin
viheltää. Mutta jos keisari kerran saa niistä tiedon, niin paremmin
alkaa asukkaistaan huolta pitää."
Niinpäin ei Jooseppi koskaan ollut asiaa ajatellut.
Pitkän ajan perästä, juuri kun he saapuivat Alpaslahteen, hän virkkoi:
"Vallesmanni-vainaja on kuitenkin minun ja monen muun parasta katsonut,
sen ymmärrän."
* * * * *
Mutta rauhallisen Romakkaniemen pirtissä alkoi iloinen leikki ja
hauskat hommat.
Olihan nyt juhannusyö.
Moinatunturin laen yli paistoi sydänyön aurinko sateettomin,
veripunaisin kasvoin. Kiveliö uinahti hetkeksi, laulu lakkasi
rannoilta, laine nukahti rannan valkoiselle hiekalle. Mutta valkosiivin
ja kirkkain kasvoin liiteli kesäisten ilmojen hengetär siunaten ja
kätensä levittäen uinahtavan erämaan yli...
Erämaan ihanimpana yönä vettyi kovan kiveliönkin kylmä silmä, ja sen
jäinen sydän suli ja lämpeni.
8.
Kaksi viikkoa viipyi Jooseppi kirkonkylämatkallaan. Porolompalosta hän
sai paluumatkalla kumppanikseen Airis-Mikon, joka nimismiehen asialla
ollen lähti viemään rahoja maanmittareille, työpalkoiksi linjan
hakkaajille. Kahden he puskivat Viojokea ylös Mikon näppärällä
koskiveneellä.
Raskain mielin Jooseppi palasi. Herroja hän ei tosin tavannut muita kun
rovastin, joka ei tiennyt antaa asiaan paljoa "valaistusta". Mutta sen
sijaan hän viipyi Nällhuutin luona monta päivää. Viisas mies oli
Nällhuuti. Otti selvän Joosepin papereista ja tutki asetuksia ja
lakipykäliä. Ja hän tuli siihen ikävään päätökseen, että kruunulla oli
oikeus hakata Romakkaniemen metsä, kun perustamispäätös oli jälkeen
vuoden 1892 annettu. Kumma, ettei ollut jo ennen hakkauttanut!
Niin oli Nällhuuti tutkinut, mutta sittenkin Jooseppi epäili. Eihän
vallesmanni-vainaja ollut siitä maininnut, vaikka muissa asioissa
neuvoi. Saattoipa erehtyä Nällhuutikin tai käsittää väärin asetukset.
Puulaakin herrojen puheilla hän oli myös käynyt, ja he olivat luvanneet
vartoa ensi talveen. Jos he silloin saisivat metsää sen verran kuin
Joosepin velka teki, niin ei vielä hätyytettäisi. Mutta jos kruunu
hakkaisi parhaat puut, niin silloin velka haettaisiin ulos.
Jooseppi jäi kuin kiehuvaan koskeen. Ei tiennyt, pääsisikö rannalle vai
eikö. Toisella puolella puulaaki velkakirjoineen, toisella kruunu
vaatimassa hänen metsäänsä. Epätieto ja toisinaan pimeät toivottomuuden
puuskat tekivät hänestä levottoman miehen, jolla ei ollut yön lepoa
eikä päivän rauhaa. Jos välistä saikin tuntonsa tyynnytetyksi joksikin
aikaa, niin sitä kamalampana sitten kuvasteli tulevaisuus.
Väliin hänelle tuli semmoinen lapsellinen usko, että oli unohdettu
hänen metsänsä, kun vanha metsäherra oli päässyt ylempään virkaan eikä
tämä nuorempi tuntenut asioita. Varmaan se oli kruununkirjoista jäänyt
pois, koska vallesmanni-vainajakaan ei ollut siitä mitään maininnut...
Mutta Nällhuuti oli vakuuttanut, ettei asiaa sillä tavalla unohdettu.
Kyllä herrat pitäisivät huolen.
Kun Vanhantalon ranta alkoi näkyä ja he pääsivät virtavalta joelta
Viojärvelle, virkkoi Airis-Mikko, puheen käännyttyä kruununtorppiin:
"Kuuluvat tulevan pois haastettaviksi tältäkin taustalta Välijoen
Iisakki ja Ruokojärven Heikki."
"Ka, minkätähden?" kysyi Jooseppi.
"No, kun eivät ole täyttäneet asumavelvollisuuksiaan eivätkä kruunun
kanssa tehtyä kontrahtia", tiesi Mikko.
"Mistä sinä ne tiedot sait?"