Siellä oli niin komea tukkipoika, Juntunen, etten ole koskaan nähnyt."
"Puhutteliko sinua...?"
"Oli sunnuntai-ilta, ja kosken rannalla pidettiin tanssia. Se Juntunen
ensin soitti, mutta sitten kun rupesi tanssimaan, niin minua ensiksi
pyysi. Se hukkui sitten Juopakoskeen... Olet kai kuullut?"
"Olen minä kuullut..."
"Jos semmoisia ystäviä kostaisi, niin semmoiselle vaimoksi menisi...
Lauletaanpa jotakin, että Kreetakin kuulee meidän tulossa olevan."
"Mitä laulamme?"
"Laulamme sitä, että: Maantien varrella katajapensas..." Ja he
alkoivat:
Maantien varrell' on katajapensas,
ja siinä on tikkelperi.
Ja tään kylän poikain liivintaskuss'
on Saksan silinteri.
Kauas vuoriseen ympäristöön kierteli laulu, ja kaiku kertoi sen ensin
lähimmiltä kukkuloilta, sitten kierrellen kaukaisuuteen ja vasta pitkän
ajan perästä kertoen sen laulajille.
Samassa alkoi Romakkaniemestä päin kuulua koiran haukuntaa.
"Ponttu on kuullut meidän laulumme", sanoi Liinu.
"Pontun ääni se on", sanoi Mantakin.
Kun he olivat hetken olleet ääneti, kysyi Manta:
"Oikeinko sinä todella aiot sille Ruokojärven Juhanille vaimoksi
mennä?"
"Kihlat se väkisten antoi, mutta en ole sormusta pitänyt enkä
huiviakaan kuin kerran..."
"No sitä minäkin. En huolisi minäkään, vaikka kahden kirnussa olisin.
Silmätkin semmoiset totiset ja tylyt..."
He olivat jo puolijärvessä, kun Liinu huudahti:
"Vieras vene on meidän venevalkamassa... ja Ponttu siellä rannalla
kävelee."
Mantakin herkesi soutamasta ja kääntyi katsomaan.
"Niin on, näemmä, ja pirtin savupiipusta nousee savu..."
"Aivan uusi, vastatervattu vene... nyt näkyy paremmin, kun ei aurinko
kilota..."
"Kuka mahtanee olla?" kysyi Manta uteliaana.
"Jos ei vain liene se Kemppainen, puulaakin mies, niin sitten se on
Väänänen, joka viime kesänä oli heinänteossa..."
"Häm, häm", virkkoi Manta, viekas katse pienissä terävissä silmissään.
"Siellä on Kreetallakin omansa... Onpa se komea mies, vaan kuuluu
olevan kirjaton, niinkuin kaikki muutkin etelän puolen miehet..."
Siitä Väänäsestä he sitten juttelivat koko välin, kunnes saapuivat
Romakkaniemen rantaan juuri silloin, kun aurinko paistoi
kasvattimännikön läpi törmälle ja venevalkamaan.
* * * * *
Toisen päivän iltana näkivät Romakkaniemen tytöt, jotka kahden olivat
kotona, savun nousevan Alpaslahdelta. Siitä he arvasivat siellä jonkun
tulijan olevan, joka halusi päästä taloon.
Ikävä olikin heillä ollut, kun kahden kesken olivat. Nyt vasta tuntui
äidin kuolema ikävältä. Ei ollut toisella toiselle mitään uutta
sanomista. Äänettöminä he tekivät töitään eivätkä monta sanaa puhuneet.
Ei ollut joutanut Välijoen Mantakaan kumppaniksi, kun lehmä tarvitsi
kotimökillä hoitajaa.
Kun Kreeta tuli lypsämästä ja laski kellarin eteen pytyn, huomasi hän
savun ensiksi. Siitä hän ilostui ja juoksi sanomaan Liinulle, joka
rannassa pesi saunan edessä vaatteita.
"Kuka mahtanee olla?"
Kreetakin näytti vilkastuneen tavallisesta olostaan.
"Kun eivät vain ole jo niitä maanmittariherroja", arveli Liinu. "Mutta
ne ne ovatkin! Muita kulkijoita sieltäpäin ei ole..."
Yhdessä he päättivät lähteä Alpaslahteen. Tulisessa kiireessä Kreeta
siivilöitsi maidon, ja kumpikin pukeusi parempiin vaatteisiin, panipa
Liinu vielä palmikkoonsa nauhankin, niinkuin oli nähnyt kirkonkylän
tyttöjen pitävän.
"Toisenko sinä näit?" kysyi Kreeta, kun he olivat jo järvelle menossa.
"Niin. Se heräsi nukkumasta ja puhui selvää suomea. Oli Välijoen Villen
kokoinen mies ja vähän huulipartaa... Ei se ylpeältä näyttänyt...
sirovartaloinen herra."
Ehdittyään likemmäksi Alpaslahtea he erottivat, että kolme miestä
seisoi rannalla. Tulikin oli jo vähennyt, ettei enää noussut kuin
vaaleaa pilvisavua, joka pysähtyi kuusten juurelle siihen lähelle,
jaksamatta enää kohota kesäkirkkaaseen ilmaan. Erottivat senkin, että
kaksi niistä oli tavallisen jätkän puvussa, mutta kolmas näytti
herralta, ja Liinu tunsi hänet samaksi, joka oli häntä puhutellut
Vanhantalon kartanolla.
"Jopas sieltä Manta ja Liinu tulevat", kuulivat he herran huutavan.
"Se luulee sinua Välijoen Mantaksi", kuiskasi Liinu Kreetalle.
"Eipä sattunutkaan Manta", huusi Kreeta takaisin.
Mutta kun kaikki kapsäkit ja muut kamppeet oli kannettu veneeseen ja
vene lykätty vesille, käski nuori herra miesten ruveta soutamaan ja
tyttöjen istua joutilaina.
"Kyllä me soudamme", sanoivat tytöt.
Täällä kiveliössä eivät miehet koskaan soutaneet silloin kun naisväkeä
oli veneessä. Mutta nuori herra ei sittenkään sallinut tyttöjen soutaa.
"Vai olette sisaruksia", puheli hän veneen perästä. "Enpä olisi sitä
uskonut. Ette ole toistenne näköisiä vähääkään."
Kreeta ja Liinu eivät näyttäneet sisaruksilta. Kreeta mustatukkainen,
tanakkaa tekoa ja jolealuontoisempi, Liinu vaaleaverinen, pitkä,
solakka ja notkealiikkeinen.
"Vai saan minä kamarin -- ja sauna on ja kylpeä koska mieli tekee",
jutteli hän taas veneen perästä. "Ja maitoa saan... hyvä on."
Sitten hän kertoi itsestään. Etelä-Suomesta hän oli kotoisin ja ensi
kertaa täällä pohjoisessa. Tulisi ehkä täällä päin olemaankin. Tänä
kesänä tuskin ehdittäisiin koko Moinakiveliötä mitata.
Puhuessaan hän tähtäsi vuoroon Kreetaa, vuoroon Liinua silmiin ja
hymyili. Komea mies hän olikin tyttöjen mielestä, pitkä, mustatukkainen
ja hyväluontoinen. Puheli kuin tuttavilleen. Liinu ei oikein uskaltanut
häntä katsoa silmiin. Näytti kuin nuori herra olisi tahtonut ihan
lävitse katsoa.
"Vai viikon päästä isänne tulee takaisin", sanoi hän taas.
Ja kun hän muisti, minkälaista leväjänkkää pitkin ruumista oli
kannettu, alkoi hänelle selvitä erämaan asukkaan elämä. Kauheaa!
Tämmöistä hän ei ollut osannut ajatellakaan.
Ja kun hän ei kotvaan puhunut mitään, vaan istui omissa ajatuksissaan,
rohkaisi Kreeta mielensä ja alkoi kysellä. Mikä oli nimi? Kuinka vanha
hän oli? Oliko veljiä ja sisaria? Oliko jo vaimo ja lapsia, vaikka niin
nuorelta näytti?
Herra hymähti, sytytti savukkeen ja selitti. Janne Leppiniemi oli nimi.
Ei ollut sisaria yhtään. Yksi oli velimies Helsingissä. Ei ollut vaimoa
vielä tiedossakaan.
Liinun mielestä varsinkin oli tämä herra miellyttävä. Eivät olleet
kirkonkylän herrat noin somia, eivät puhutelleet noin ystävällisesti.
Tällä oli katse lempeä ja puhe lauhkea, toisilla ilkeä, ja käytös
röyhkeä, varsinkin metsäkyläläisiä kohtaan, joita rantamailla pidettiin
tyhmempinä.
Leppiniemi näytti taas vaipuvan omiin mietteisiinsä. Järven selälle hän
silmäili, katseli saaria ja kukkulaista ympäristöä. Outoa oli tämä
luonto hänelle ja kirkas valo omituista. Talo, joka tuolta korkealta
niemeltä paistoi ilta-auringon valossa, näytti somalta punaiseksi
maalattuine rakennuksineen. Ei se köyhältä näyttänyt, vaikka
viljelykset olivatkin pieniä. Kuinka he kuitenkin näin hyvin elivät,
tiettömän erämaan takana! Talon tytöt olivat hyvin puettuja, puhtaita
ja miellyttäviä impiä. Varsinkin tuo toinen, Liinu. Hänen kasvojensa
ilme oli herttaisen hyvä, ja sinisten silmien loisto niin kirkas kuin
tämä ihmevaloinen ilta.
"Olipa ikävää, kun en saanut isäänne puhutella, vaikka hän siitä ohitse
meni", sanoi hän pitkän ajan perästä.
"Olitte nukkumassa, kun me tulimme ruumiin kanssa taloon."
Kun he ehtivät lähemmäksi Romakkaniemen rantaa, kysyi Liinu:
"Mihinkäs toinen herra on jäänyt?"
Leppiniemi selitti, että toinen, Nyykreeni-niminen, lähti
Vanhastatalosta Ruokojärveen, jonka takaa hän aloittaisi mittaustyöt.
Sinne olivat jo työmiehet edeltä päin menneet. Mutta tänne
Romakkaniemeen saapuisi Nyykreenikin muutaman päivän päästä.
"Ja lisää tänne tulee minullekin miehiä. Vanhantalon isäntä lupasi
toimittaa."
Kun he olivat aivan likellä rantaa, kysyi Leppiniemi:
"Mikä tuo pienoinen uusi tupa on ihan rannalla?"
"Se on sauna", vastasi Liinu, hänkin sinne päin silmäten. Ja nyt vasta
Leppiniemi huomasi Liinun pitkän, vaalean palmikon ja sinisen nauhan
sen latvassa.
-- Kylläpä tuon tytön liikkeet ovat miellyttäviä, -- ajatteli hän. --
Pohjola on paljon kauniimpi kuin koskaan uskoin. Kaunista, puhdasta
väkeä ja siistejä taloja sydänmaassakin!
Rannalla olivat Ponttu ja kissa vastassa. Ponttu näytti äkäiseltä oudot
vieraat nähtyään, mennä murjotti taloon päin hiljaa äristen ja lyhyt
typihäntä pystössä kuin kynttilän pää. Mutta kissa hyppäsi veneeseen ja
naukuen Kreetan syliin.
"Täällä on talonväki vastassa", nauroi Liinu Leppiniemeen katsahtaen.
Tämä huomasi tytön naurussa semmoista viehkeyttä, että tunsi kuin
jotakin sanatonta suloa olisi sydämeen uponnut.
Hän katsoi kelloaan. Oli puolenyön aika, mutta aurinko oli vielä
korkeammalla Moinatunturin huippua, jonka harmaja laki näytti
sädehtivän.
Omituinen, turvallinen tunne, kuin olisi kotiin tulossa pitkältä
matkalta, valtasi hänet, kun hän tyttöjen seuraamana nousi kapeaa
rantapolkua venevalkamasta taloon.
6.
Täydellä terällä polttaa keskipäivän kuuma aurinko Joosepin mustaa
niskaa ja harmaan takin selkää, kun hän hikipäässä kävelee pitkin
kirkonkylän hietaista ja pölisevää maantietä.
Maalarin mökillä on pidetty hautajaiset ja tuttavia kirkonkyläläisiä
kutsuttu jatkoksi, sekä kantajiksi että suruvieraiksi. Vehnäskahvit on
Josefiina, nokkela nainen, toimittanut ja miehille sikaarit, naisille
kampiaiset. Kaikki on nyt toimitettu. Maalarin mökillä levähtävät vielä
välijokelaiset ja tarinoivat sillä aikaa kun Jooseppi kulkee
asioillaan.
Nuorelta, uudelta nimismieheltä on Jooseppi saanut perintökirjansa.
Vanha vallesmanni oli ehtinyt ennen kuolemaansa panna sen kuoreen ja
siihen kirjoittaa Joosepin osoitteen. Hyvin on siis se asia
käynyt. Jooseppi on tiedustellut tältä uudelta nimismieheltä
kruununhakkuustakin, mutta hän ei sanonut tietävänsä, koska vielä oli
outo eikä tuntenut näitä asioita.
Häntä neuvottiin metsäherran luo. Hän sen tietää, jos tahtoo sanoa.
Mutta kiukkuinen, ylpeä ja tuima herra on tämä nykyinen metsäherra,
joka kuuluu olevan aatelissukua ja kaukaa etelästä tullut. Ei ole
Nyyperi-vainajan veroinen, joka antoi kättä kiveliön miehellekin
ja tuttavana naurusuin puhutteli, eikä tunnu tämä osaavan
suomenkieltäkään. Hän ei käsitä, mitä Jooseppi tarkoittaa; ei käske
istumaan vanhaa, harmaantunutta miestä, vaan purkaa kiukkuaan.
"Saate stämmingi kaikki nyybyggiläiset... Kruunun maalla laiskana
syömä... semmottii lorvi te olla..."
"Ei siellä laiskana kauan hengissä pysy", sanoo Jooseppi, "kiveliön
keskellä!"
"Jaa, jaa, me tiera se..."
Jooseppi sanoo hyvästit ja menee.
-- Onpa semmoinen kirja nyt taskussa, että saat konstisi koettaa, --
arvelee hän, kun metsäherran luota palaa. -- Tämänaikaiset herrat
taitavatkin olla aika piruja. Mikä lienee tämä uusi vallesmannikin,
paha on katsanto ja liikkeet ärtyiset... Mikä lieneekään?
Jooseppi ei ole tavannut puulaakin miehiä kirkonkylässä. Muuten on
kuulunut huhuja, että tulee toisia metsänostajia. Uusi puulaaki kuuluu
alkavan liikkua nyt näillä mailla.
Maalarin mökillä tietää Nällhuuti, kansan asianajaja ja tietävä mies,
Joosepille sitä kertoa. Neuvoo vielä:
"Elä sinä, mies, hätäile myymään metsääsi -- kyllä metsä kalusta aina
käy. Ei ole kukaan sitä katunut, ettei myynyt metsäänsä, vaan sitä on
moni katunut, että myi..."
Viisas oli mies tuo Nällhuuti, sen nyt tunsi Jooseppikin.
"Polkuhinnasta se puulaaki sinun metsäsi ottaa, kun velassa olet. Mutta
odota toista ostajaa, niin eri hinnan lupaavat", neuvoi yhä Nällhuuti.
Jooseppi kuunteli tyytyväisenä, ja Josefiina toimitti Nällhuutillekin
hautajaiskahvit.
"Lieneekö sinulla selvillä, kuinka paljon olet puulaakista rahaa
ottanut ja montako velkakirjaa olet antanut?" tiedusti Nällhuuti.
"Johan se toki on selvillä", vakuutti Jooseppi.
"Mutta minä olen nähnyt senkin, että pahoin puulaaki pettää oppimatonta
kansaa. Viime talvikäräjilläkin oli kumma juttu. Vehkalahden mies,
Kolarista, joka oli puulaakista ottanut metsää vastaan rahaa ja
kymmenen eri velkakirjaa antanut, joutui puille paljaille. Kaikki
kymmenen velkakirjaa oli laskettu korkoineen yhteen ja kirjoitettu
sitten yhteen velkakirjaan koko summa, että asia muka olisi selvempi.
Ja sen ison velkakirjan alle käsketään Vehkalahden miehen kirjoittaa
nimensä. No, hän kirjoittaa, mutta ei pyydäkään takaisin ennen
antamiaan velkakirjoja. Ne jäävät puulaakin haltuun, samoin kuin isokin
velkakirja. Joo. Ja puulaaki hakkaa metsän, saa saakurin uljaita puita,
ja kun sitten on kaikki raiskannut, ettei linnunistuinta kuulu jääneen,
niin haastetaankin Vehkalahden mies käräjiin ja kaikkien velkakirjojen,
niin pienten kuin sen ison, sisältöä vaaditaan..."
"Jopa oli helvetin hullu mieheksi se Vehkalahden mies", keskeytti
Välijoen Iisakki, joka makasi sängyssä selällään.
"Kuinka kävi?" kysyi Jooseppi.
"Kävi niin, että velkakirjain sisältö tuomittiin... Mutta asia on vielä
kesken."
Jooseppi istui miettiväisenä. Vihdoin hän sanoi:
"Eipä tuommoistakaan ole kuulunut ennen."
"Ovat ne tainneet ennenkin pettää, mutta ei ole tullut niin yleiseksi
tiedoksi", sanoi Nällhuuti.
Nyt Jooseppi ei kuitenkaan enää joutanut kuuntelemaan Nällhuutin
puheita. Piti vielä käydä Mäkelän puheilla, jolla oli Romakkaniemen
tieosa korjattavana.
Kalliiksi oli tänä kesänä tullut tienkorjuu, kertoi Mäkelä. Tämä uusi
nimismies oli määrännyt Romakkaniemen tiehen kolme uutta rumpua
tehtäväksi. Olisi huutokaupalla myynyt ne tehtäviksi, mutta Mäkelä oli
ehtinyt väliin.
"Julman täsmällinen mies tämä uusi vallesmanni, ja karjuu kuin peto
tientarkastuksessa", selitteli Mäkelä. "Lämminneet ne ovat tämän
tarkastuksen aikana kaikki tientekovelvolliset."
"Ei siitä tullut herrainpäivillä helpotusta manttaalimiehille?" kysyi
Jooseppi.
"Lieneehän siitä puhetta ollut, ja luvattu on kyllä, mutta kesken on se
laki vielä", tiesi Mäkelä.
"Taitaa olla ja pysyä aita matalana talonpoikaa kohti aina", arveli
Jooseppi.
"Ei se vain tällä hommalla meidän asiamme parane -- tieasia ei
ensinkään."
Mutta koska Mäkelä ei ollut nylkyri ja Joosepilla oli kovin vähän
rahaa, kun oli vaimovainaja juuri hautaan saatettu ja monenlaisia
menoja siitä ollut, tyytyi hän siihen, että Jooseppi syksyllä maksaisi
puolet järvikaloilla, toiset puolet rahalla.
Kun Jooseppi palasi Mäkelän luota maalarin mökille kirkon
viereen, juttelivat siellä vielä Välijoen Iisakki ja Nällhuuti.
Kruununuudistaloista he kuuluivat puhuvan, Iisakki selittäen oman
kruununtorppansa asioita.
Sitten Jooseppi kävi vielä kahdessa kirkonkylän porvarissa minkä
mitäkin pikkutarvetta ostamassa. Ostipa molemmille tyttärilleen
tuliaisiksi mustat silkkihuivit ja tötterön rusinoita, joista Liinu oli
korvaan kuiskannut Vanhantalon rannassa erotessa.
Josefiinakin oli ostanut laukkunsa täyteen minkä mitäkin tarvetta.
Mutta raskaampaa tavaraa ei mitään otettu. Talvikelillä oli Jooseppikin
ja samoin Välijoen Iisakki kesäeväät hommannut kaukaiseen kotiinsa. Ei
olisi nyt jaksanut lastia sauvoakaan väkevävirtaista jokea ylös.
Vihdoin he olivat valmiit lähtemään paluumatkalle, joka vastavirtaan
oli monin verroin vaivaloisempi kuin tullessa.
Vasta kun he ovat kovimmista koskista ylös sauvoneet, jättäneet
monitaloiset kylät taakseen ja saapuneet yhä harvenevaan
jokitörmäasutukseen, vasta sitten he alkavat keskenään vilkkaammin
jutella, kukin havainnoitaan kirkonkylältä kertoen. Ja Porolompalolla
levähtäessä, ennenkuin lähdetään Viojokea vastavirtaan puskemaan,
sukeutuu puhetta monenlaista. Ei ole Porolompalossa muuta asuntoa kuin
viheliäinen torppa Viojoen suussa, kruununmaalla. Porolompalo on
torpankin nimi, ja siinä asuu kruunun metsävahti Airis-Mikko
silmäpuolen vaimonsa kanssa. Mutta kesän aikana siinä käy monenlaisia
kulkijoita sekä erämaahan, suuriin järvikyliin, menijöitä että sieltä
palaaviakin. Tukkilaisten käymäpaikka se myös on, vaikkeivät tukit
koskaan kauan viivy Porolompalolla, se kun on virtava muihin
lompaloihin verrattuna.
Tarkkaan tiedustelee torpan vaimo, kielevä Anna-Kreeta kirkonkylän
kuulumisia, ja tarkkaan selittää Josefiina. Miehet makaavat lattialla,
kullakin laukku päänsä alla. Kun vaimot pauhaavat juorujaan, toinen
kysyy, toinen selittää, lyhytvartinen piippu suussa kummallakin,
oikaisee siinä Joosepin vieressä Välijoen Iisakki polvensa suoraksi ja
virkkaa:
"Eipä siitä tainnut tulla kruununmaan asukkaalle mitään hyötyä näillä
jälkimmäisillä herrainpäivilläkään. Nällhuuti sanoi, että tiukemmalle
vain ottavat... että kuka ei kykene maata viljelemään eikä taloa
rakentamaan, niin pois ajetaan, ja työvaivat myydään. Ennenkuin nyt saa
talon perinnöksi, on mies harmaa ja haudassa. Ja hakkaahan se kruunu
kuulemma tästä puolin jokaisesta uudistalosta parhaat puut..."
Jooseppi kuuntelee Iisakin puheita. Mutta sitten hän nousee istumaan,
kolistaa piippuaan, panee uutta tupakkaa ja kysyy:
"Nällhuutiko kertoi?"
"Nällhuuti, ja oli siitä puhe lautamiehenkin kanssa kirkolla."
Jooseppi miettii hetken, sanoo sitten:
"Jos eläisi vanha vallesmanni, niin kyllä tietäisi ja oikein puhuisi.
Mutta kuoli liika hyvä mies..."
"Oikein puhut. Mutta minkäpä sille nyt mahtaisi vallesmanni
vainajakaan, kun hallitus asetuksiaan tiukentaa... Kyllä nyt saa,
saakeli soikoon, kruunu tästä puolin vartoa, kuka kylmään korpeen alkaa
taloa tehdä. Sen verran minä sanon..."
"Lieneekö nyt juuri niinkuin Nällhuuti sitä selitteli?" puuttui Ville
puheeseen.
Ville on mielessään myös kuvitellut, että hän hakisi kruunulta torpan
paikan Moinajärven Reponiemeen ja naisi Romakkaniemestä. Mutta näistä
mietteistään hän ei ole kellekään puhunut.
"Niin, tienneekö sentään Nällhuutikaan, vaikka on lakia oppinut kaikkia
pykäliä", arvelee Jooseppikin Villen puolella.
"Mutta mitäs sanoisit, jos sinultakin parhaat puut hakattaisiin?" kysyy
Iisakki, Jooseppiin kääntyen.
Siihen Jooseppi ei vastaa. Kerran kaksi nousevat sieraimet kuin pahaa
henkeä puhaltaen, ja silmissä välähtää kummasti. Mutta Iisakin
jaaritteluista hän ei ole tietääkseenkään.
Ja siihen kesken puheitansa nukahtavat Iisakki ja Ville. Jooseppi
valvoo ummessa silmin, eikä tunnu nukuttavan. Enemmän on nyt huolia
kuin silloin, kun köyhänä miehenä Romakkaniemeen meni. Enemmän
totisesti, vaikka lapset jo ovat täysi-ikäisiä. Nyt vasta Leenan
kuolemakin alkaa oikein tuntua, ja nyt vasta hän ymmärtää menettäneensä
hyvän vaimon. Ja muutenkin, nyt tulee väsymys jo pienestäkin
ponnistuksesta ja parin vuorokauden valvonnasta. Ennen sai valvoa ja
tehdä työtä vuorokausimääriä eikä väsymystä tuntunut. Ei muu nytkään
pahasti mieltä kaiva kuin se, että kenties kruunu sittenkin hakkaa
metsän parhaat puut... juuri ne, jotka hän on metsäänsä säästänyt,
käyttäen vain huonoimmat rakennuksiinsa. Eipä ollut vallesmanni
vainajakaan sitä pykälää tiennyt, koska ei ollut siitä mitään puhunut.
Ja hän tuntee kummallista vihaa nousevan sydämeensä, semmoista, jota ei
ole koskaan ennen kokenut. Häntä melkein pyörryttää, ja pahaa tekee
sydänalassa. Ohimoilla jyskyttää veri kuin vasaralla.
"Nyt sinä olet oma isäntäsi", oli vallesmanni-vainaja sanonut, kun
viimeisen kerran kättä puristi. Tiesikö sitten hänkään!
Vaimot luulivat Joosepin nukkuvan, ja Anna-Kreeta kysyi:
"Et sinä mitään kuullut Ruokojärven Marista, joka pappilassa palvelee?"
"Puhuttelin kyllä. Vartavasten menin pappilaan ja kaivolla kohtasin...
Hullusti kävi Marillekin... raskaana on. Johan minä sanoin..."
"Herra Isä! Kaikista Ruokojärven tyttäristäkö tulikin porttoja?"
"Niin näkyi käyvän. Saihan sen arvatakin, kun jätkäin kanssa oli aina
mellastanut..."
Jooseppi kuunteli vaimojen puhetta ja unohti hetkeksi omat mietteensä.
Leena-vainaja oli aina pelännyt sitä tyttäristään, varsinkin Liinusta.
Ei laskenut tukkijoelle käymäänkään eikä jätkien sallinut pitkälti
talossa majailla. Niin he olivat tähän asti säilyneet. Jos nyt saisi
kaksi kelpo vävymiestä... Tai ehkäpä vielä kostuvat pojatkin kotia, kun
kuulevat äidin kuolleen. Sopisi Eelin ottaa tuo Välijoen Manta, tanakka
tyttö...
Mutta taas Jooseppi kuuli vaimojen puhuvan.
"Tuskin siitä Romakkaniemeen niinkään hyvää vävyä Ruokojärven Juhanista
tulee, kuin Jooseppi taitaa uskoa", sanoi Josefiina, joka oli toivonut
Liinua Villelle.
"Hassunahan sitä kuuluvat pitävän koko miestä, Juhania... Tukkijoella
kun oli ollut, niin oli ollut niin visu, ettei raaskinut syödä...
siellä oli kuollut vasikka Isollajärvellä eräässä talossa, niin salaa
oli sen nylkenyt ja lihat syönyt... Jätkät saivat tietää sen ja toisena
päivänä olivat Juhanin laukkuun tukkineet itsekuolleen lampaan karitsan
ja muuta moskaa... kissan raatokin kuului olleen", selitteli
Anna-Kreeta.
Juhanin saituudesta oli ennenkin ollut monenlaisia puheita. He
nauroivat molemmin. Ja Anna-Kreeta vielä lisäsi:
"Kuuluuhan se olleen hänen setävainajansa semmoinen saita, että
viimeiseksi söi hevosen kavion ja siihen kuoli... Setäänsä kai se on
tullut Juhani..."
"Muistan kuulleeni... Lampisjärven äijä, se kätki kaikki rahansa
metsiin ja louhikkoihin, eikä kukaan ole onnistunut löytämään", sanoi
Josefiina.
Jooseppi oli kyllä kuullut tuommoisia puheita, mutta ei Juhanista
ainakaan tätä ennen. Senvuoksi kai Liinu oli murehtinut ja salaa
itkenyt.
Mutta väsymys voitti vihdoin Josefiinankin, ja piippu suussa hän
kallistui Anna-Kreetan sänkyyn nukahtaakseen. Nukkui sitten
Jooseppikin, ja kilpaa kuorsasivat kaikki sillä aikaa kun päivä oli
kuumimmillaan. Mutta kun illempana viileni, lähtivät he mutkikasta
Viojokea ylöspäin sauvomaan.
Kun he pääsivät Vanhantalon rantaan, oli siinä kolme ihka uutta venettä
rinnakkain venevalkamassa. Jooseppi arvasi heti, että Ruokojärven
Heikki oli jo veneitään rantamaille viemässä, komeita, keltaruskeassa
tervassa olevia veneitä. Ruokojärvestä johti kapea Ruokojoki
Viojärveen, niin kapea, että siitä vene hädintuskin mahtui. Mutta sitä
myöten oli Heikki joka kevät veneitä kuljettanut ja hyvät hinnat niistä
saanut. Usein oli hänellä ollut kaksi uutta venettä, mutta kolmea ei
ennen ollut näkynyt.
"Eivät kai nuo Heikin kaikki ole", tuumasi Iisakki.
"Jos lie Juhanin tuo kolmas", arveli Ville. "Veneen teossa se hiljan
keväällä oli, kun Ruokojärven kautta kuljin."
"Juhanin tekemä näkyy olevan tuo kolmas", virkahti Jooseppi, tuntijan
silmällä veneitä katsellen.
Noustessaan taloon he tapasivat siellä Ruokojärven Heikin ja Juhanin.
Välijoen Josefiina, toimekas eukko, alkoi sekä Vanhantalon väelle että
Ruokojärven miehille valmistaa vehnäskahvia. Semmoinen oli ollut
Joosepin kanssa puhe, että paluumatkalla pidettäisiin Vanhassatalossa
loput hautajaisista.
7.
Joosepin palatessa kotiansa oli ohra jo vihannoivalla oraalla. Viikon
päivät, vähän runsaamminkin, hän oli viipynyt kirkonkylämatkallaan,
mutta sillä välin oli luonto käynyt kukkaan. Lehti lepatti jo melkein
täytenä, kauniisti vihannoi ohran tuuhea oras, ja rantaluhta ulottui
polveen.
Mutta Jooseppi ei ollut koskaan ennen niin raskain askelin kotitörmää
taloon noussut kuin nyt. Ponttu heilutti hänelle typihäntäänsä ja oli
jo rannassa vastassa, rantakoivuissa lauloivat linnut, ja lupaavalta
näytti nuori oras. Mutta alakuloinen oli vanhan miehen mieli, ja
sairaalta tuntui ruumis. Eikä mikään tuntunut ilahduttavan... Eikä
koskaan ollut tuntunut koti näin kylmän tyhjältä, ei silloinkaan, kun
ensi talvi asuttiin vanhassa saunassa ja karhuntalja oli vuoteena ja
luhtaheinät pään pohjana.