että äiti oli poissa eikä enää ollut pakottamassa Juhanille menemään.
Vastenmielinen oli Juhani Liinun mielestä, vaikka olikin punaverinen.
Kylmä oli hänen katseensa, eivätkä hänen puheensa lemmeltä tuntuneet.
Toista olisi Välijoen Ville, pulska tukkipoika, jonka laulu kuului
kesäisin järveltä kiveliöön asti. Mutta Villeä äitivainaja ja isä
moittivat viinaan meneväksi ja rentuksi. Äiti ei sallinut Villen olla
talossa yötäkään.
Monissa mietteissä Liinu kävelee. Hänen vilkas mielensä kuvittelee
kummia juttuja, hän muistaa rippikouluaikaansa ja iloisia iltoja
kirkonkylässä. Kerrankin, kun salaa mentiin Mäkelän riiheen yösydännä
tanssimaan. Sinne tuli herrojakin, keitä lienevät olleet, punssia
tarjosivat ja tanssata vihkaisivat... Taivas, jos se olisi tullut
rovastin tietoon!
"Sinäpä olet korea tyttö", oli eräskin sanonut ja pyrkinyt suutelemaan.
Liinu ei ollut arvannutkaan välttää, ja niin herra oli suudellut ihan
vasten huulia...
Mutta nyt Liinu ehtii jo kapean joen rannalle, jonka toisella puolella
on vähäinen talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen. Se on
kruununtorppa, vasta vuosikymmen toista sitten rakennettu. Pieniä
peltotilkkuja on siinä ympärillä, vanhan kuusisen aidan ympäröiminä. Se
on Välijoki -- Romakkaniemen lähin naapuri --, jossa asuu Iisakki Väylä
vaimonsa ja kahden jo täysikäisen lapsensa kanssa.
Hän seisahtuu törmälle. Talon rannassa on vene, mutta ei näy ketään
liikkeellä. Liinu huutaa. Jo kuulevat sisälle, ja joku silmää ikkunasta
ulos.
Se on Ville. Näppärästi hän rientää pirtistä ja sieltä rantaan, kun on
tuntenut tulijan. Hyvällä sysäyksellä on vene kapean joen toisella
rannalla, ja Liinu tarttuu siihen keulasta kiinni. Uljas nuori mies on
Ville, katse on avonainen ja silmien ilme lempeä. Mutta roima on varsi
ja ääni miehekäs. Kysyvin katsein hän silmäilee Liinua eikä saa sanaa
suustansa. Ruokojärven Juhanin morsiamen tietää Liinun olevan eikä
siksi puhuttele enää kuin ennen. Tapasivathan kiveliönkin asukkaat
toisensa silloin tällöin, vaikka taival olikin pitkä. Talvi-illoin, kun
puhteet olivat pimeät ja pitkät, hiihtivät Romakkaniemen tyttäret
joskus Välijokeen tarinoimaan, varsinkin silloin, kun tiesivät Villen
olevan kotosalla, ja välijokelaisetkin kävivät vuorostaan
Romakkaniemessä. Hiihteli silloin aina Villen ja Mantan matkassa
Josefiinakin, Välijoen tanakka emäntä, joka kerran oli karhunkin
ampunut. Ja silloin kerrottiin molemmin puolin mitä oli satuttu
kuulemaan uutisia. Erään kerran oli Liinu, kun yksin kotia palasi,
eksynyt ladulta; tuisku oli sen puhaltanut umpeen. Mutta kun oli ollut
myötätuuli ja hän oli huutanut, oli huudon Välijokeen kuullut Ville...
ja sitten saattanut Liinun kotia asti.
Niitä matkoja ja illan hauskoja kai nyt nuori mies muisteli, koska ei
ryhtynyt puheisiin.
"Meillä kävi kuolema", sanoi Liinu, kun he jo olivat päässeet toiselle
rannalle.
"Äitisikö...?"
"Äiti... Me olimme Kreetan kanssa sitä odottaneet, kun hän heikkeni
päivä päivältä, mutta isä ei uskonut..."
"Meidän äiti kyllä sanoi, kun hangen aikana palasi: 'ei näe
Romakkaniemen Leena enää ensi juhannusta'."
He nousivat maihin ja kävivät pihaan päin.
"Apua läksin hakemaan: isääsi, äitiäsi, Mantaa ja sinua... Eihän sitä
ruumista muutoin saa kirkollekaan, jos ei saa miehiä kantajiksi
Viojärvelle asti..."
"Kotosalla tässä olemmekin kaikin", sanoi Ville ikäänkuin lohdutukseksi
Liinulle.
Mutta kun Ville koetti tavoittaa Liinun katsetta, vältti Liinu. Ei
ennen niin tehnyt, vaan suoraan silmiin katsoi ja nauroi.
Ja nuoren miehen sydämessä sykähti kumman kylmästi.
* * * * *
Romakkaniemen isossa pirtissä höyläsi Jooseppi arkun lautoja
Leena-vainajalle. Lämpöiset olivat päivät, ruumis oli pian saatava
hautaan, ja vaivaloinen ja pitkä matka oli kirkolle.
Kovin tuntui nyt Joosepista huolekkaalta elämä entiseen verraten. Siitä
asti kun veli Juho kävi, ei Jooseppi ollut saanut oikeaa lepoa yöllä
eikä päivällä. Monet asiat huolettivat: puulaakin velka, vallesmannin
kuolema ja perintökirja. Mutta hän ei joutanut lähtemään rantamaille
tiedustamaan. Kevätkylvön aika lähestyi, ja keli kävi huonoksi. Täytyi
ensin kevätkylvöt toimittaa, niin sitten olisi aikaa. Mutta juuri kun
hän kylvi viimeiset siemenet, sattui tämä kaiken muun huolen lisäksi --
Leenan kuolema... Ei ollut Jooseppi uskonut, että Leenan loppu oli
tulossa, vaan odottanut, että hän siitä vielä toipuisi ja kesän päälle
kokonaan paranisi. Mutta toisin oli käynyt. Samoja luulojaan ja uniaan
Leena yhä oli selitellyt houraillen eikä sanonut kipuja missään olevan.
Kolmekymmentä vuotta he olivat yhdessä eläneet. Hyvä kumppani oli Leena
ollut, taitava ja työtyri emäntä siihen asti kun alkoi niitä luulojaan
selitellä ja uskon asioista puhella. Sitten hän ei enää huolehtinut
talonkaan töistä, vaan luki kirjaa ja väliin itki... Monta kovaa oli
koettu Leenan kanssa ja pyritty siihen, että Romakkaniemi saataisiin
oikeaksi omaksi. Ja nyt juuri olisivat huolettomammat päivät alkaneet,
tulikin kuolema kesken kaiken.
Kun he joskus nuorempina olivat kuolemasta puhuneet, oli Jooseppi aina
uskonut ensin kuolevansa, jotta Leena sitten saisi hänet hautaan
saattaa.
-- Mutta ei näy käyvän mikään ihmisen mielen mukaan, -- mietiskeli
Jooseppi, kun hikipäissä arkkua viimeisteli. -- Ei mennyt toivo toteen
poikainkaan, Eelin ja Pennen, suhteen. Eivät pysyneet kotona, vaan
tukkilaisten joukkoon antausivat, ja mitä elämää siellä nyt
viettänevätkään. Sekin oli Leenaan koskenut, vaikkei hän siitä suoraan
puhunut.
Ei ollut elänyt se nuorin poika, joka oli Leenan mielestä ollut
kaikkein rakkain ja josta oikeaa kiveliön miestä kumpikin toivoi...
Hukkui ihan kotirantaan, aivan kuin vetehinen olisi järveen vetänyt.
Ja kun Jooseppi sai arkun valmiiksi, istahti hän höyläpenkille, ja
raskas huokaus nousi rinnasta.
-- Niinpä tämä tuntuu autiolta minunkin elämäni, kovin yksinpä tunnen
olevan, -- mietti hän. -- Oli ollut sentään hyvin hauskaa ja tunnolle
helpottavaa, kun huoliansa sai Leenalle jutella ja yksissä tuumin
elämänsä järjestää...
Ja kun hän vielä katseli arkkua, löytäisikö silmä siinä virhettä,
tuumaili hän:
-- Enpä minä olisi uskonut, että minä Leenalle arkkua olisin
tekemässä...
Hän nousi, kävi pihalle ja puheli Kreetalle, joka kesänavetalta tullen
kantoi isoa maitopyttyä kesäkellariin päärakennuksen pohjoispäähän.
Lehmät oli Kreeta jo laskenut laitumelle. Kellot kalkattivat
kasvattimännikön takaa, ja karja tuntui painuvan Sorsalahden niityn
aidanvartta takakorpea kohti.
Jooseppi seisahtui keskelle pihaa. Päivä paistoi jo korkealta, lämmin
oli ja järvi tyven. Ei ollut vielä ehtinyt kylvö itää, mutta nurmi
kasvoi jo pitkänä ruohona pihalla ja peltojen pientareilla. Jooseppi
osui luomaan katseensa Moinatunturille, jonka harmaja, puuton laki
sädehti auringon valossa.
Ja siinä samassa hän taas muisti sen unensa, jonka näki, kun tämän
niemen nenään yöpyi. Karjan kellot kuuluivat nytkin. Joko tulisi nyt
Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi? Kumma se uni
sittenkin oli ollut -- entä jos nyt toteutuisi? Vallesmanni-vainaja oli
sanonut tänä kesänä maanmittarien tulevan, heti vesien auettua. Mutta
eipä ollut vielä kuulunut...
Keskelle pihaa hän laskeusi pitkäkseen, pää oikean käden varaan, katse
järven poikki Moinatunturin lakeen päin tähdättynä.
-- Olisipa nyt tyven järvellä ruumista kuljettaa, kun joutuisivat
sieltä avuksi Välijoesta, -- mietiskeli hän. Sieltä pohotti Alpaslahti
järven toiselta rannalta korkean kuusikkonsa suojasta.
Mutta ei tuntunut olo hyvältä Joosepista siinä pihallakaan. Kolkkoa ja
ikävää oli kaikki. Hän nousi, käveli maitokellarin ovelle ja katsoi
kellariin, jossa Kreeta parhaallaan siivilöi maitoa. Jooseppi oli
avopäin, niinkuin hänen tapansa oli kesäisin.
Siinä tuli kauhean ikävä, kun mieleen johtui Leena ja aamu, jolloin hän
ensi kerran oli tässä kellarissa maitoa siivilöimässä. Ei ollut
Kreetakaan äitinsä näköinen, vaan tukevampi, ja tylympi oli katse kuin
Leena-vainajalla, mutta muuten töittensä puolesta hän oli äitiinsä
paremmin kuin Liinu, joka teki kaikki hätiköimällä.
Tulisikohan kummastakaan äitinsä vertaista?
"Saadaanpa kuulla, ollaanko Välijoessa kotosalla", sanoi Jooseppi
vihdoin Kreetalle.
"Totta kai siellä ainakin vanhukset ovat", uskoi Kreeta.
Muuta eivät puhuneet. Ponttukin kävellä vätysteli kellarin luo,
Joosepin viereen asettui ja haukotteli. Jo tuli kissakin
maitotilkalleen. Kreeta ojensi mirrille kupposen, josta se kehräten
alkoi latkia -- vanha tummanharmaa kissa. Eikä uskaltanut Ponttu mennä
häiritsemään äkeän vanhuksen ateriaa.
* * * * *
Siihen on Romakkaniemen isoon kolmilaitaiseen nuottaveneeseen kannettu
musta arkku, kannettu sitä varten tehdyillä sapilailla, jotka on
tarpeellisen kauas toisistaan yhdistetty väännetyillä koivuvitsoilla.
Siinä he vielä pyörivät maalla ja veneessä, välijokelaiset Josefiina ja
Manta, punaverinen, nokkela tyttö, Iisakki ja Ville ja Romakkaniemen
Jooseppi tyttärineen.
Kirkolle ollaan nyt rakasta vainajaa saattamassa. Ponttu häärii siinä
rannalla, uikuttaa ja pyrkii veneeseen, mutta Jooseppi komentaa sen
pihaan. Ja kun vene työnnetään vesille, ei Romakkaniemeen jää ketään
muita kuin Kreeta yksin Pontun ja vanhan kissan kanssa.
Peränpitäjäksi asettuu Jooseppi. Manta ja Liinu tarttuvat airoihin ja
istuvat soututeljolle. Etukeulassa istuu Josefiina, itkua puserrellen,
ja piitan päällä Ville. Ja niin raskas, kankea kolmilaita lähtee järven
poikki Alpaslahtea kohden, johon Viojärvestä tuleva polku loppuu.
Ei ole leikin asia, kun kiveliön asukas kuolee tiettömän erämaan järven
rannalla. Kaukana on kirkkomaa, johon ruumis on saatettava, kaukana
pappi, joka mullat heittää. Mutta ei ole muuta tietä, vaan pitää mennä.
Ei ole Moinajärvestä vesireittiä muuta kuin kuiva Lumionjoki, jota ei
kuivina kesäaikoina pääse veneellä kulkemaan.
Kun ruumissaatto saapuu Alpaslahteen, on ilta, mutta korkealta paistaa
vielä aurinko ja ihanalta näyttää Joosepin silmään Romakkaniemi, jonka
rakennukset on viime kesänä punaisiksi maalattu. Mutta suru nyt täyttää
hänen sydämensä, ja hänestä tuntuu kuin hän Leenan kuoleman jälkeen
olisi vanhentunut ja voimat vähentyneet.
Mutta Alpaslahdessa nostetaan ruumispaarit veneestä, ja nyt alkaa
raskas taival Viojärvelle asti, sillä ruumista on kannettava kahden
järven välinen taival. Vaivaloinen on polku, nousee ensin jyrkkänä ja
kallioisena ja jatkuu sitten mutkikkaana kivikkorovaa pitkin, kunnes
näyttää aukean, leväisen jänkän laitaan loppuvan. Siihen jänkän laitaan
asti kantavat Jooseppi edellä ja Välijoen Iisakki jäljessä. Mutta
sitten he laskevat arkun kuivalle maalle, ja vettä tippuva palava on
kummallakin.
"Pääsisi tämän jänkän poikki onnessa", huoahtaa Jooseppi.
Siihen ovat kaikki istuneet mikä kivelle, mikä mättäälle.
Itkua siinä pusertelee Välijoen emäntä taaskin ja sanoo:
"Siinä on nyt ensimmäinen kuolija Moinajärven rannalta... kenen vuoro
nyt joutunee? Vaikka viikon päästä jo minutkin vietäisiin..."
Jo ratkeaa Liinukin äänekkääseen itkuun, ja Jooseppi pyyhkäisee
partaansa.
"Mutta ilolla se tämä vainaja maailman murheista lähti ja nyt taivaassa
saa juhannusta viettää", puhelee Josefiina itkunsa seasta.
Ville ja Manta tarjoutuvat nyt kantajiksi, mutta Jooseppi ei sano
heihin tässä jänkällä luottavansa. Sittenkun on jänkän poikki päästy ja
alkaa kovempaa maata, vaihtuvat kantajat.
Surkean surkeaa on kulku leväisen, heiluvan jänkän poikki. Polveen asti
uppoaa jalka vettä ja ruskeaa ruostetta roiskuvaan suohon, ja välistä
mies on silmälleen menossa.
Mutta kun viimein pääsevät jänkän toiseen rantaan, ovat molemmat miehet
niin uuvuksissa, ettei tahdo paikalta kyetä.
"Saisi se kruunu sen verran asukkaistaan huolta pitää, että tuon jänkän
porrastaisi", sanoi Välijoen Iisakki, tuimasti katsellen.
"Eipä niistä meille takamaan asukkaille isoa hyötyä teistä ole, vaikka
niitä saa korjata", arveli Jooseppikin tyytymättömällä äänellä.
Mutta kun he siinä olivat tuokion levänneet ja miehet hikensä
kuivaneet, lähdettiin taas liikkeelle. Nyt kävi Ville edelläkantajaksi
ja Manta, tanakka tyttö, jälkeen. Jänkän laidasta alkoikin taas
tasaista harjua, joka vastaleena kohosi korkealle Viovaaralle.
Korkeimmalle laelle nousi polku, sillä kahden puolen oli
louhikkorantoja, joiden sivu ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta kun
nousu yhä jyrkkeni, levähtivät kantajat, ja Josefiina astui Mantan
sijalle kantajaksi.
Viovaaran laelle päästyä oli aamu jo alkanut, kirkas, kastehelminen
aamu. Romakkaniemen takaa nousi aurinko, ja suuri, saarekas Moinajärvi
välkkyi siellä kaukana. Kolkkona jättiläisenä törrötti Moinatunturin
paljas laki, mutta kullankeltaisina heräilivät kiveliön metsät. Mutta
eipä näkynyt Viovaaran laelle Välijokea, joka oli piilossa synkän
korven takana. Sensijaan etelästä päin ja lännestä, jonne oltiin
menossa, kimalteli suurten vaarain välistä yksinäisiä järviä kuin
erämaata valvovia silmiä. Jo sopi näkymään Viojärvikin, jonka rannalla
pienoinen Viojärven kylä oli.
Vuoroin vaihtuivat kantajat, ja vihdoin ruumiinsaattajat uupuneina
saapuivat Viojärvelle, jossa oli kolme verotaloa ja kaksi mökkiä.
Viojärven pohjoispäästä lähti kapea, mutta syvävetinen ja
hauskarantainen Viojoki, joka laski kaukaisista erämaista tulevaan
valtasuoneen, ja tämä vuorostaan kuljetti kaikki metsäjärvien vedet
suureen valtaväylään Tornionjokeen. Viojärveltä oli kirkolle asti
venekulku kaiken kesää, ja senvuoksi viojärveläiset elivätkin
onnellisemmassa asemassa kuin romakkaniemeläiset, välijokelaiset ja
monet muut järvikyläläiset. Harvoin sattuu kuolema kesäiseen aikaan
noilla yksinäisillä järvien rannoilla, ikäänkuin suuri Luoja olisi
tahtonut pitää henkeä sairaassa siihen asti, että ruumis saatettiin
kirkolle rekikelillä. Mutta osui joskus. Kerrottiinpa Pahtajärven
miehestä, että kun vanha vaari keskellä kiireintä heinäaikaa otti ja
kuoli, ei Pahtajärven mies lähtenyt kiireenä aikana ruumista kirkolle
kuljettamaan, vaan kaivoi kuopan kaltioon ja pani äijän sinne... Ja kun
ei ketään kulkijaa käynyt talossa koko kesänä, ei kukaan tiennyt vaarin
kuolemasta. Kun sitten tuli rekikeli ja jänkät kantoivat, kaivoi
Pahtajärven mies äijän kaltiosta, pani arkkuun ja ajoi kirkolle.
Mutta eipä ollut osannut niin viisaana olla Pahtajärven mieskään
rovastia puhutellessa kuin oli ollut älykäs ruumista kätkössä pitämään.
"Koska vaari kuoli", oli rovasti kysynyt.
"Ka, keskellä kuuminta ja kiireintä heinäaikaahan se per -- ... otti ja
kuoli..."
Vanhantalon pirtissä Viojärven rannalla muisteltiin tätä Pahtajärven
miehen tekoa.
Mutta talon rannassa hommailivat ruumiinkuljettajat, ja arkku oli jo
nostettu veneeseen. Siinä oli vieraskin vene, vasta aamulla kirkolta
päin siihen tullut. Kuului olevan kaksi maanmittaria, jotka ryhtyisivät
Moinakiveliötä linjoittamaan ja mittaamaan. Kamariin oli herroille
tehty vuode, siellä he nyt olivat levähtämässä.
Herrojen saattomiehet, Ylinivan miehet kirkonkylästä, juttelivat
Joosepille, kun venevalkamassa yhteen sattuivat.
"Ne ovat sitten niitä, joista vallesmanni-vainaja keväällä puhui",
sanoi Jooseppi. "Puhuivatko mitään siitä, aikovatko meille niinkuin
kesäasuntonsa sijoittaa?"
"Kyllä ne siitä puhuivat, mutta tässä aikoivat levähtää", tiesivät
miehet kertoa.
Veneen luona he kaikki hommailivat, mutta tästä tuli Mantan ja Liinun
lähteä takaisin. Toiset, Jooseppi, Iisakki, Josefiina ja Ville,
lähtisivät vainajaa hautaan asti saattamaan. Rannalla seisoivat tytöt,
kun vene loittoni järvelle ja Jooseppi ohjaili sitä Viojoen suuta
kohden. Itkuun Liinu ratkesi ja Mantakin. Tulipa siihen Vanhantalon
emäntäkin lähtöä katsomaan ja kyynelsilmin vainajasta puheli.
"Onneen ja iloon hän on kostunut", vaikeroi hän. "Jospa meidänkin
vaelluksemme noin päättyisi!"
Ja taloon levähtämään emäntä kutsui tytöt. Keiton oli jo valmistanut ja
kahvit keittänyt.
Mutta sitten vasta kun ruumisvene oli Viojärven päähän ehtinyt ja joen
suulle näkyvistä häipynyt, nousivat tytöt, emännän kutsua noudattaen,
loivaa rantatörmää ylös taloon.
* * * * *
Kaunis on iltapäivä, kun ruumisvene hyvää kyytiä viiltää pitkin
mutkikasta Viojokea. Somia, koskisia polvia pistelee joki, kun
korkeiden törmäinsä välissä virtailee. Veneen perässä istuu Jooseppi,
joka parhaiten tuntee joen mutkat, ja Ville soutaa. Iisakki ja
Josefiina istuvat keskellä venettä, piippu suussa kummallakin.
Hauskalta tuntuu nyt kulku, kun virta vie ja linnut laulavat ja
valoisana välkkyy Pohjolan kesäinen yö. Ja tieto siitä, että
rantamaille ollaan menossa, tuntuu elävän mieltä ilahduttavan, vaikka
ollaan kuollutta kuljettamassa. Mutta alajuoksultaan on pieni Viojoki
virtava kuin myllynränni, ja veneen vauhti enenee sitä nopeammaksi,
kuta likemmäksi päästään Porolompaloa, johon joki laskee ja jossa se
yhtyy erämaista tulevaan valtasuoneen. Mutta tarkoin tuntee Jooseppi
joen polvekkeet, äkkimutkat ja pikkukoskien juonteenperät. Vilahtavat
vain menijäin silmiin korkeat, heinävät joen törmät ja liikkumattomat
metsät molemmin puolin.
Vihdoin saavutaan väljemmille vesille ja pauhaaville koskille, joille
ei ruumislastissa uskalla laskea, vaan arkku kannetaan kosken niskalta
johtavaa polkua pitkin kosken alle. Ja niin kuljetaan vaivoja
säästämättä, lepoa nauttimatta, kunnes on päästy kirkonkylän rantaan.
5.
Kun Manta ja Liinu ovat vähän maistelleet Vanhantalon emännän keitosta,
aikovat he heti lähteä paluumatkalle. Kiire on kummallakin. Välijoessa
ei ole ketään kotona, ja Romakkaniemessä oli Kreeta arka kuin veden
kala yksin ollessaan. Ruskeassa rapakossa ovat tyttöjen hameenhelmat,
vaikka he ovat niitä kuoruksissakin kantaneet. Molemmilla
on varrelliset pieksut, joiden suut on tiukkaan köytetty
punasinirantuisilla sukkarihmoilla polven alta kiinni. He vaihtavat
kenkiinsä uudet heinät, kiinnittävät sukkarihmoja ja sitten aikovat
lähteä.
Vanhantalon emäntä katselee siinä tyttöjen valmistuksia ja puhelee:
"Taitaa tulla nyt sinne Moinakiveliöönkin väkeä tänä kesänä, kun
kuuluvat kymmenen miestä tarvitsevan töihinsä nämä maanmittarit. Ja
semmoisia tahtoisivat, jotka ennenkin ovat maanmittarintyötä tehneet."
"Kun ei tullut puheeksi... Meidän Ville on monena kesänä ollut
maanmittarintöissä", sanoi Manta, vetäen tiukkaan sukkarihmaa pullean
pohkeensa yläpuolelle.
"Taitavat miehet olla lujassa nyt, kun tukinuitot ovat keskissä, --
siellä ovat vielä keväisillä matkoillaan meidänkin pojat... Mutta hyvää
palkkaa kuuluvat lupaavan tottuneille", puheli emäntä. "Väsyksissä
sanoivat olevansa, mutta mistäpä nyt niin olisivat väsyneet, kun veneen
pohjalla olivat maata köllöttäneet, -- sanoivat nuo Ylinivan miehet. --
Nyt nukkua köröttävät eivätkä käskeneet tulla herättämään..."
"Niinhän ne herrat väsyvät", sanoi Manta.
"Joo. Vaikka ovat nuoria miehiä kumpikin."
"Kuuluukin kuolleen se vanha maanmittari, Päänlunti, joka meilläkin
kerran kävi", sanoi Liinu.
"Outoja nämä ovat. Ensi kertaa kuuluvat olevan näillä mailla ja täällä
päin. Oikein hauskoja herroja tuntuivat olevan."
Mutta ennenkuin tytöt ehtivät lähteä, muisti emäntä vielä Liinulta
kysyä:
"No, koska te Ruokojärven Juhanin kanssa yhteen menette?"
"Ei ole tietoa", vastasi Liinu ja keikautti ylpeästi päätänsä.
"Hyvähän se mies on, Juhani, ja rahaa kuuluu olevan pankissa... kuinka
lienee muutoin sinun mieleisesi. Eivät häntä tämän kylän tytöt hyvänä
pidä..."
"Itsepä on ottamassa... tottapa oikeaan osaa", sanoi siihen Liinun
puolesta Manta.
Juuri kun emäntää hyvästeltiin, ilmestyi toinen herroista pihalle. Hän
näytti nuorelta, komealta mieheltä, ja tytöt nähtyään hän virkkoi:
"Kas, onhan sillä emännällä kaksi komeaa tyttöä, vaikka vakuutti, ettei
ole."
Hän lähestyi tyttöjä ja jutteli:
"Olisihan tämä muutoin, mutta kun ovat näin valoisat yötkin, ettei
saata nukkua."
Mutta Vanhantalon emäntä kävi esittelemään:
"Eivät nämä ole meidän kylän tyttöjä. Tämä Manta on Välijoesta ja tämä
Liinu on Romakkaniemestä. Ruumista ovat tähän olleet saattamassa..."
"Vai Manta ja Liinu", tuumaili herra, vielä uni silmässä.
Siinä samassa lähtivät Manta ja Liinu kujaa kohti, josta polku poikkesi
navetan taitse Alpaslahteen päin. Nopein askelin he astuivat, Manta
edellä ja Liinu perässä.
"Sepä näytti mukavalta herralta", sanoi Liinu, kun he olivat ehtineet
talon näkyvistä.
"Oli kyllä soman näköinen herra, ja uljas oli katsanto."
Taas he kävelivät kovaa kyytiä, niin että risut polulta pirskoilivat.
"Nämä ne ovat niitä herroja, joista isä on puhunut. Ne taitavat tulla
meille asumaan", kertoi Liinu. "Kuuluvat alkavan Moinakiveliötä
mitata."
"Niin kuuluvat. Teille tulee sitten vieraita paljon, jos miehetkin
siihen asettuvat", sanoi Manta.
"Itsellä niillä kuuluu eväät olevan. Vanhantalon emäntä kertoi, että
kirkolta tulee toinen veneenlasti eväitä tuomaan."
Niin tytöt juttelivat. Mutta ehdittyään Viovaaran laelle, josta
Moinajärvi ja Romakkaniemi alkoivat näkyä, he istahtivat levähtämään.
"Toista olisi kuitenkin olla rantamailla kuin täällä rämpiä
rapakkojänkkiä", alkoi Manta puhella, ja hänen silmänsä syttyivät kuin
tuleen ja posket punoittivat kuin puolukat. "Jahka ensi syksyyn elän,
niin palvelukseen lähden... Hyvät palkat saa ja talon ruuan ja --
hauskoja iltamia joka sunnuntai..."
Liinu huokasi.
"Katunut olen", jatkoi Manta, "kun en jo viime syksynä lähtenyt.
Mikonpäivän sunnuntaina kun kirkolla kävin, tarjosi Maaherran isäntä
kaksisataa rahapalkkaa ja vuosivärkit..."
"Olisin minäkin lähtenyt, mutta vanhemmat eivät ole päästäneet. Äiti on
aina pannut vastaan..."
"Sitähän se loruaa meidänkin äiti... Niistä Ruokojärven tyttäristä aina
esimerkkiä ottaa... Mutta pakkoko on ruveta huoraksi, niin että jos
miehen tahtoo, niin oikein omakseen ottaa... Ja siellä niitä on vara
valita... Ei ensimmäisen räkänokan tuumiin ole pakko suostua..."
"Onpa vaankin vara valita! Muistatko toissa Juhannuksena Aavasaksalla?"
"Kuinka en muistaisi! Silloin oli hauskaa sinullakin. Herratkin kävivät
piiriin ja myötäänsä pyysivät. Muistatko sitä yhtä, joka kahvitkin
laittoi ja kun pääsi kahden kesken, niin kerjäili suuteloa ja käsiä
puserteli..."
"Yritti se minultakin..."
"Mutta sitten kävi kummasti, kun ei hyvällä uskonut, vaan kärtti ja
puristelemaan kävi ja povia tunnustelemaan, niin minä..."
"Mitä sinä...?"
"Minä räiskäytin kämmenellä naamaan ja sanoin, että tuossa..."
He nauroivat sille molemmin.
"Eivät ne kaikki herrat ole semmoisia, vaan tukkilaiset ne vasta härkiä
ovat", sanoi Liinu.
Mutta lehmäänsä hoitamaan oli Mantalla kiire, ja vartoi kai Kreetakin,
kun illalla olivat luvanneet palata ja saattoi olla jo lähellä puolta
yötä. Kiireesti he taas lähtivät astumaan ja saapuivat leväisen jänkän
laitaan. Siinä he kuorivat hameensa vyötäisilleen ja alkoivat hyppiä
mättäältä mättäälle, rapakkopaikkoja vältellen.
"Helkkari, kun putosi toinen jalka ihan reiden juurelle asti", huusi
Manta, joka oli jäänyt Liinusta jälkeen.
"Ja vielä puhtaan paidan panit lähtiessäsi", päivitteli Liinu.
Mutta kostuivat tytöt vihdoin Alpaslahteen Romakkaniemen kookkaan
kolmilaidan luo. Ihmeellinen yö oli. Taikka oliko yö ollenkaan vai
oliko vasta ilta, päivänlaskun aika, vai oliko aamuvarhainen,
päivännousun aika? Sitä eivät tytöt tienneet, vaan koettivat arvailla.
Romakkaniemen takaa loisti aurinko tulipunaisena ja melkein
säteettömänä. Saarien metsiköt kumottivat kullalta, ja järvi kiilteli
kuin kuvastin. Etelän taivaalta näytti vaaleaa pilveä leviävän pitkin
untuvanpehmoista taivaan kantta.
He työnsivät veneen vesille, ja Liinu istui soutamaan. Yön hiljaisuus
ja erämaan yksinäisyys vaikuttivat tyttöjenkin mieliin.
"Oletko sinä koskaan oikein rakastanut?" kysyi Manta äkkiä.
"En minä muista, että olisin..."