sulhasmiestä varten, ja siinä se takan nurkalla tuoksui, ihan Joosepin
nokan alla. Ei malttanut Jooseppi kauan katsella ennenkuin kaatoi taas
kuppinsa täyteen.
Mutta silloin Ponttukin, joka oli isännän sängystä kiiluvin silmin
katsellut hänen liikkeitään, hypähti lattialle ja koettaen häntänsä
tyveä heilutella käveli nöyränä ja silmät sulavina Joosepin luo. Jo
puraisi Jooseppi palasen sokerista ja heitti sen Pontulle.
"Maista sinäkin nyt... vanhaksi jo tuletkin", sanoi hän.
Mutta tuvassa istuivat kahden kesken Juhani ja Liinu hiljaisella
äänellä keskenään supatellen. Ja Liinu oli jo pannut päähänsä Juhanin
antaman valkoisen silkkihuivin ja sormeensa paksun sormuksen.
3.
Kun hän ensimmäisenä syksynä asettui tänne vanhaa kalasaunaa
tiivistämään talvea varten ja hirsiä kartanon paikalle veistämään, jäi
Leena vielä lapsen kanssa kotitaloonsa, Järvirovaan. Mutta talven
tullen, parhaan munakan aikana, hän toi Leenankin kolmitakkareessä
kirkkaana marraskuun päivänä järven yli vetäen. Ikävää oli ensi talven
aikana Leena pitänyt, kun viikkomääriä piti olla kaksistaan lapsen
kanssa sillaikaa kun hän, Jooseppi, hiihti metsiä ja haki elatusta.
Mutta nälkää ei ollut koskaan. Ruokaa antoi kiveliö, ja järvi jakoi
antimiaan. Silloin oli Leenakin hyvillä mielin kerran kertonut, että
kun muut häntä pelottivat lähtemästä Romakkaniemeen, niin kauas
ihmisten ilmoilta, oli Meltas-äijä lohduttanut ja sanonut:
"Sen Honkasaajon Joosepin kanssa uskallat lähteä, mutta enpä minä
muihin nuoriin miehiin luottaisi. Kova on kiveliö ja kovaa miestä
kysyy", oli vielä lisännyt.
Epäilleet sitä olivat kaikki, mitenkä tyhjä mies kiveliöön talon tekee.
Mutta ei epäillyt Jooseppi. Tiesi, että luonnon valmistamia niittyjä
oli järven lahtien perissä, joihin korvista juoksi ojia, ja että oli
polvikahlama heinikkoa korvissa, joista ensi vuosina heiniä keräsi. Ja
kun hän oli kirvesmies ja tekijä, sai Leena kolmantena talvena jo
kolmen lehmän nännejä tunnustella uudessa, somassa navetassa.
Kun vanha vallesmanni ensi kerran kävi Moinajärvellä, siitä saattoi
olla parikymmentä vuotta aikaa, oli hän kädestä pitäen Jooseppia
kiittänyt ja sanonut:
"Niin saapi yksikin mies paljon valmista, kun kaiken aikansa työhön
käyttää, mutta mitä ovat nyt muut tällä ajalla saaneet!" Ja kiittänyt
oli Leenaakin.
-- Eikä ole omallatunnollani, että olisin laiskana ollut, -- mietiskeli
Jooseppi, kun lumen lähtiessä varhain aamulla veisteli navettaan
hinkaloita.
Paljon hän oli taas tänäkin keväänä ehtinyt, senkin jälkeen kun
kirkolta palasi. Kaksi uutta niittylatoa oli salvanut, ja pian
valmistuisivat hinkalot, hyvinkin siksi, kun kevätkylvön teko alkaisi.
Piha oli jo lumeton, mutta vainioilla vielä näkyi paksuja kinoksia.
Järven rannoille oli näinä viimeisinä päivinä ilmaantunut porovettä,
mutta jäät olivat vielä kivat ja liikkumattomat. Mutta kevät huokui jo
ilmassa, ja suuri, siintävä kiveliö ympärillä tuoksui kevättä ja
verestä voimaa. Jos sateeksi panisi, ei monen päivän asia olisi
ennenkuin järven jäätkin löyhtyisivät. Suvituuli oli tänäänkin kaiken
päivää pehmeästi puhallellut etelän ilmoilta, ja komea männikkö, joka
talon taakse, niemen juurelle, oli säästömetsäksi jätetty, huojui
hiljaa pihkaisine havuneuloineen. Yli navetan harjan, siihen kohden
pihaa, jossa Jooseppi hinkaloita salvoi, sopi Moinatunturin laki
pilvien rajalta näkymään. Valkoiselta pohotti vielä sen kalju huippu,
mutta sen rinteillä ja alhaalla juurella vihannoivat iänikuiset
jouhimänniköt ja maanvanhat kuusikot.
Hetken hän siinä vielä naputteli, ja tarkkaan kävi vielä kirves
salvokseen. Mutta olipa Joosepilla nyt kevätaikana monenlaisia
huoliakin. Kemppaisen käynti oli ensinkin harmittanut, ja pelkoakin
tuntui, että puulaaki ehkä haastaisi saamisestaan. Ei ollut kuitenkaan
haastetta vielä kuulunut, eikä ollut tullut vallesmanniltakaan
perintökirjaa, jonka hän oli luvannut lähettää, jahka kirjoihin
merkittäisiin, että Romakkaniemi oli perintötalo.
-- Mutta tottapa lähettää, tuumi Jooseppi, kun osuu luotettava kulkija,
jonka matkaan uskaltaa panna. Ei sitä semmoista kirjaa kaikkien
räkänokkain kanssa sovi lähettää. Ei ole kuulunut sanomia
vallesmannistakaan, onko paranemaan päin vai yhäkö sairastaa...
Toipuvan luulisi vielä, kun on semmoinen vankka ja lihava mies! Ja
minun ikäiseni! Kun kuuluu syntymäpäiväkin olevan sama. Viikkoa ennen
Mikonpäivää täyttyy kummallakin kolmeseitsemättä.
Oli vielä yksi asia, joka Jooseppia harmitti. Liinu oli kammoissaan
Juhanin kihloista. Itkeä vikisi eikä tullut kangaspuita liikutelleeksi
niinkuin olisi pitänyt, vaikka itselleen kutoi ja Kreeta toimitti
navettatyöt ja hoiti äitiä. Mikä nyt sitten, jos Juhani olikin
jylkynluontoinen ja visu? -- Hulluahan on sitä murehtia, -- päätteli
Jooseppi, -- mutta kun yhteen menevät, niin siellä sopikoot... ja jopa
on minusta näinä päivinä ollut tyynempänä Liinukin...
Jooseppi nopsautti kirveensä kiinni pälkkimättömän hirren vesanteeseen,
otti tupakkaa kukkarostaan ja haukkasi uuden mällin poskeensa.
Verkalleen hän käveli rantaan. Sinne vei tie vanhan saunan ohi, joka
siinä vieläkin suuren kiven vieressä kyyrötti. Siinä se oli ensimmäisen
talven asunto, eikä ollut sitä tullut puretuksi, vaikka vallesmannikin
oli siitä joskus maininnut.
-- Lahotkoon siihen loppukin... eipä se siinä ole kenenkään tiellä, --
mietti Jooseppi.
Mutta rantaan ehdittyään ja päästyään rantaporeen yli kahta rankaa
pitkin, jotka siihen oli sillakseen nostanut, hän lähti rantajäätä
pitkin kävelemään. Metsän laidassa, vähän matkaa järven lahden
pohjukasta, oli Joosepilla pato purossa, joka juoksi metsempää kiveliön
halki, Säkkijärvestä. Siinä oli hänellä ensimmäinen kevätkalan
pyyntipaikka. Syvään, virtavaan puroon, joka aukeni aikaisin keväällä,
hän oli rakentanut kuusennäreistä padon, jossa oli vanneniekka merta
pyydyksenä. Ja kalaa siitä lähti joka hakemalla, illoin aamuin.
Puolillaan oli nytkin merta välkkyvävatsaisia haukia ja synkkänaamaisia
ahvenia. Hyvillään Jooseppi nosti merran kaloineen rannalle, jossa jo
kuusten eteläpuolella oli täplä törmää paljaana. Siihen hän jätti kalat
potkimaan sillä välin, kunnes oli reikään pannut toisen merran, joka
oli edellisen päivän päiväpaisteessa kuivanut. Irroitettuaan kalat ja
ripustettuaan merran kuusenoksaan kuivamaan hän lähti, kalat
pajukoukussa riippumassa, takaisin. Mutta nyt eivät pysyneet miehen
ajatukset siinä, mitä oli tekemässä.
-- Jahka saan kevätkylvöt kylvetyksi, niin lähden kirkolle... ennen
tästä ei jouda eikä sovi lähteä. Täytyy ottaa selko, mitä
vallesmannikin arvelisi... Häneltä ne kuitenkin parhaat neuvot saa.
Sitä oli Jooseppi jo miettinyt siitä asti, kun Kemppainen kävi.
Ei ollut sattunut ketään kulkijaa sitten kun Ruokojärven Juhani oli
kihlausmatkallaan käynyt. Romakkaniemen kautta ei kulkenut
tukkilaistenkaan tie, eikä ollut taloon Juhanin lähdön jälkeen ketään
vierasta ilmestynyt. Välijoesta, jossa oli asukkaita ja joka oli kolmen
neljänneksen päässä Romakkaniemestä, ei ollut ketään tullut. Olivat kai
välijokelaisetkin käyttäneet toisia teitä, jos olivat käyneet
rantamailla.
Jooseppi oli saapunut vanhan saunan kohdalle ja aikoi jo astua telalle
poreen yli mennäkseen, kun sattui silmäämään järven selälle,
Alpaslahteen päin. Pitkin päiväpaisteista järven jäätä hiihteli sieltä
mies puserosillaan ja laukku selässä.
-- Mikä kulkija lienee, mutta rantamailta se on tulossa, koska
Alpaslahdesta päin hiihtää, -- arveli Jooseppi ja jäi siihen seisoa
töllistelemään. -- Romakkanientä kohden näkyy hiihtävän... Tottapa
talossa käy.
Jooseppi lähti nousemaan pihaan, antoi kalakimpun Kreetalle ja aikoi
jatkaa työtänsä. Mutta vähän väliä hän silmäsi järvelle, jossa tulija
lähestyi vinhaa kyytiä. Eipä ollut niin monia kulkijoita Romakkaniemen
kautta, ettei uteliaana puheille käynyt. Välistä oli ollut sellaisia
talvia, ettei käynyt kukaan rantamailla niin syrjäisessä kiveliössä. Ja
unohtuipa Jooseppikin nyt kirves käteen hiihtäjää katselemaan, unohtui,
vaikka aina työssä ollessa oli semmoisessa touhussa, ettei päätään
nostanut, kun tyttäretkin puhuttelivat. Mutta nyt saattoi Joosepin
uteliaisuuteen olla syynä sekin, että hän rannasta päin odotti sanomia
ja viestejä. Ja kun hiihtäjä lähestyi rantaa, kipristi Jooseppi
kulmiaan, että tarkemmin näkisi. Pian hän näytti tulijan tuntevan,
koska itsekseen arveli:
-- Jos ei kahta samanlaista miestä ole, niin tuo ei ole kukaan muu kuin
Juho-veli Honkasaajosta...
Ja kun tulija saapui rantaan ja suksiaan kantaen nousi maalle Joosepin
äskeisiä rankoja myöten, tunsi Jooseppi hänet varmasti nuoremmaksi
veljekseen Juhoksi, joka vieläkin asui kotimökissä toisen järven,
Lampsijärven, rannalla. Moinajärveltä oli sinne kolmen penikulman
matka. Ei ollut Juho-veli käynyt Romakkaniemessä kymmeneen vuoteen,
eivätkä olleet veljekset koko sinä aikana toisiaan tavanneet. Rakkaita
toisilleen he kyllä olivat aina olleet, mutta vähän liikkuvia kun
kumpainenkin olivat, niin eivät olleet yhteen sattuneet niin pitkään
aikaan. Kotonaan mökissään istuskeli Juho kaiket talvet, astioita
uurtaen ja vasuja valmistellen. Hän eleli rauhallisesti vanhan
nuorenmiehen elämää ypö yksin. Kesäisin kalasteli ja syksyllä
rantamaille vei veneenlastin järvisiikoja ja pieniä sillejä. Ja
kerrottiinpa, että ukko oli vuosien kuluessa kerännyt melkoisen säästön
ja että monen talollisen velkakirja oli ukon punaisessa, raudoitetussa
arkussa.
Tervetullut oli vieras Romakkaniemeen, ja leveään hymyyn vetäysi
Joosepin naama, kun hän puhuttelemaan kävi ja kättäkin pisti, vaikka
toinen näytti pitävän sitä joutavana kohteliaisuuden ilmauksena.
"Rantamailla olin käymässä", jutteli Juho-veli siinä pihalla, asettaen
suksiaan hinkalokehän varaan päivän puolelle kuivamaan, "niin tuli
mieleeni, kun poikkimaisin Viojärvelle tulin, että hiihdänpähän nyt
Romakkaniemenkin kautta, koska järvissä selkäjäätkin ovat vielä lujat.
Ja lujat näkyvät olevan vielä tässäkin järvessä... Ajattelin: käynpä
katsomassa, koska kuuluu Leenakin sairastelleen koko talven."
"Joo, ja hourailemaan pakkailee", lisäsi Jooseppi.
Mutta Juho veli näki heti, että työtä oli talossa tehty sitten hänen
viime käyntinsä. Talli oli kokonaan uusi ja päärakennukseen oli
jatkettu kaksi kamaria. Peltoa oli paljon tehty uutta, ja niemen
juuriniityllekin eli Sorsalahteen oli kolme kookasta heinälatoa
ilmestynyt.
"Montako sinulla nyt on lypsävää?" tiedusti hän, kun ensin oli hyvillä
mielin nähnyt, mitä Jooseppi oli puuhaillut.
"Kymmenen niitä nyt on lypsävää, mutta kolmetoista on kytkysessä.
Enempikin pitäisin, vaan enpä halua, että heinät loppuvat kesken."
"Ohoo. Oletpa niittyä raivannut sitten viime käyntini... Seitsemän oli
silloin kytkysessä... Taisipa tulla niitty tuosta Ahmaojasta!"
"Tuli, veikkonen... ja vieläkin on raivaamatta vihainenkin vanha virsta
parasta leppäistä ojanvartta."
Niin siinä veljekset haastelivat, nyt monesta aikaa toisensa
kohdattuaan. Mutta näkyi päällekin päin, kumpi veljeksistä oli talon
omalla hartiavoimallaan korpeen tehnyt ja kumpi talvet nikkaroi
astioita ja kesät kalasteli. Puolta leveämpi oli Joosepin käyrä selkä
ja puolta leveämmät kämmenet, jotka tumman tervaisina ja mahtavina
roikkuivat pitkien, raajakkaiden käsivarsien päässä. Hintelä oli
Juho-veljen muukin ruumis Joosepin leveään persoonaan verrattuna.
Ainoastaan kasvojen ilmeessä ja harmahtavan parran mallissa, joka kulki
korvalta leuan alitse toisen korvan alle, oli yhtäläisyyttä, ja siitä
heidät tunsi veljeksiksi.
"Mutta lienetkö kuullut -- olisiko sattunut kuluneella viikolla
kulkijaa -- että kuollut on vanha vallesmanni -- paras ystäväsi ja
herrasi!" kertoi Juho, kun olivat pirttiin nousemassa.
Jooseppi seisahtui yhteen kohti, toinen jalka jo rappusilla.
"Niin kuulin, ja on jo haudattukin", lisäsi Juho.
"Jopa kuoli liika hyvä herra... Onkin ollut minulla tunnossa siitä
asti, kun kuulin, että oli sairastunut..."
Joosepin ääni ikäänkuin vavahti ja päivän polttama poski kalpeni.
"Kolmeseitsemättä olisi viikkoa ennen Mikonpäivää täyttänyt", jatkoi
hän. "Yks'ikäisiä olimme päivänkin päälle. Muistan kuin tämän päivän,
kun aloin tähän Romakkaniemeen immisoonia hakea. Piti olla papinkirja
matkassa, että kruunu näkee, ettei ole liikoja kirjoituksia. Sitä kun
vallesmanni katselee, niin remahtaa nauramaan, että 'perhana olla, kun
olemme yks'ikäisiä miehiä'. Siinä sen kuulin ensi kerran..."
Ja kun he astuivat pirttiin ja vierasta alettiin kestitä, ei Jooseppi
lakannut vallesmanni-vainajaa kiittelemästä, vaan muisteli yhä uusia
hyviä töitä.
Leenakin kääntyi vuoteellaan, kun kuuli, kuka vieras oli taloon tullut.
Kertoi ensiksi, että Ruokojärven Juhanista tulisi vävy taloon, kun oli
kihlannut Liinun, -- kertoi sen hymysuin, Juhoon katsellen.
"Mutta kuuluuhan sillä olleen Välijoen Villelläkin tästä talosta
naimahomma", muisteli Juho.
Jooseppi ei puhunut siihen mitään, mutta Leenan poskille nousi puna.
"On semmoinen tuhlari ja väkeviäkin kuuluu maistelevan", sanoi hän.
"Minuun ei asia kuulu, vaan jos niin visu on se Juhani kuin kerrotaan,
niin ei se vaimolleen täyttä ateriaa anna", tuumaili Juho.
"Liioittelevat ihmiset", sanoi Jooseppi siihen.
Eivätkä enää siitä asiasta puhuneet.
Tuoretta kalakeittoa veli Juholle tarjottiin ja parhaan mukaan
harvinaista vierasta kestittiin. Mutta syötyä tulivat puheeksi
kruununmaan asukkaat ja uudistalojen metsät. Juho-veli tuntui olevan
sitä mieltä, että huonosti ja nylkyrin tavoin kohteli hallitus kovan
kiveliön asukasta.
"Onhan nyt sinullakin, Jooseppi, elettävä talo tässä", puheli Juho, kun
kahden kesken istuivat tuvassa, "ja perintökirjan olet saanut. Ja mitä
velkaa lienet puulaakista ottanut, sen säästömetsällä maksaisit..."
"Niin on aikomus tässä..."
"Niinpä vainkin. Ja kyllä kai sen tarvitsisit. Sillä teepä talo
asumattomaan järvenniemeen, kauas muista ihmisistä, niin siinä yhden
miehen ruumis jo vitsaksi vääntyy! Mutta mistä tiedät, eikö kruunu
hakkaa parhaita puita metsästäsi ja myy omaksi hyväkseen ja laiskojen
herrojen palkoiksi!"
Jooseppi hämmästyi.
"Ei, ei ole minun kirjoissani semmoisia pykäliä, että kruunu hakkaa...
Pois se... Mistä helvetistä sinä semmoisia...!"
Jooseppi nousi istumasta, kummallinen levottomuus näytti tärisyttävän
rauhallista miestä. Ei ollut kirosanaa sen miehen huulilta kuultu sitte
kun poikasena ollessa.
"Enpä häntä ole juuri sinun kohdaltasi kuullut, vaan lienet kuullut
Tievon Pekasta, jolla kappelissa oli kruunun talo?"
"En ole sattunut kuulemaan."
Joosepin puhe tuntui käyvän tavallista nopeammin.
"Kävi niin, että kruunu hakkasikin parhaat puut metsästä ja puulaakin
velka jäi maksamatta ja puulaaki haki velkansa pois, talo myytiin ja
mies sai marssia matkoihinsa..."
"En ole kuullut... Eikä puhunut vallesmanni-vainaja kruunun hakkuusta
mitään."
Mutta sen näki Juho-veli, että kovin asia koski Jooseppiin.
"Ja jos kruunu sillä lailla alkaa tästäpuolin asukastaan kohdella, niin
kiveliöiksi jäävät kaikki kruununmaat -- kukapa lähtee elinajakseen
työtä tekemään, kun ei mitään toivoa ole vanhan päivän varasta. Kuuluu
tulleen uusi asetus, vaan en muista vuosilukua, että joka sen vuoden
jälkeen vasta on immisoonia hakenut, niin niistä kruunu parhaat puut
hakkaa..."
"Voipi olla. Mutta ei puhunut vallesmanni-vainaja mitään, vaan kehoitti
tekemään peltoa, raivaamaan niittyä ja joka kohdalle uusimaan, että
pikemmin perintötaloksi saa..."
"No en tiedä sinun kohdallesi sanoa, vaan niin on käynyt Tievon
Pekalle."
Jooseppi haki hyvän aikaa kaappinsa laatikosta.
"Täällä pitäisi olla yksi syynipöytäkirja vielä tallella. Se on
vallesmanni-vainajan omaa kirjoitusta, eikä siinä puhuta kruunun
hakkuusta mitään", sanoi hän. Vihdoin hän löysi repallaan olevan
paperiarkin, vei sen Juho-veljen nokan alle ja sanoi: "Lueppas sinä
tämä... kuinka sinä käsität... Tämä se juuri on... Ei siitä vaan Leena
ole sitä paikkaa löytänyt."
Veli Juho olikin taitava sekä kirjoituksen että kirjan lukija ja selvän
tuntui saavan, kun verkalleen luki, Joosepin tarkkaan kuunnellessa:
Vuonna 1899, syyskuun 30 päivänä, toimitti allekirjoittanut
kruununnimismies apumiesten itsellisen Pekka Kävyn ja lautamies
Justinus Vitsamaan kanssa katselmuksen Romakkaniemi-nimisellä
1/8 manttaalin kruununuudistalolla n:o 8 Viojärven kylässä X:n
pitäjässä, tilan haltijan Jooseppi Honkasaajon eli Romakkaniemen
saapuvilla ollen.
"Niin näkyy olevan", arveli Juho väliin ja jatkoi sitten:
Tätä toimitusta koskevista kirjoista havaittiin, että sittenkun
Keisarillinen Suomen Senaatti kesäkuun 10 päivänä 1896 antamallaan
päätöksellä oli vahvistanut läänin Herra Kuvernöörin maaliskuun 24
päivänä 1894 antaman päätöksen, jonka kautta tämä tila on päätetty
perustettavaksi ja verotettavaksi 1/8 manttaalin suuruiseksi,
oli tilan haltija lokakuun 5 päivänä 1897 tekemässään
hakemuksessa pyytänyt päästä siihen asukkaaksi, minkä johdosta
Kuvernöörinvirasto lähetepäätöksessä marraskuun 14 p:ltä 1898 oli
määrännyt tämän katselmuksen tilalla pidettäväksi; ja kävi
toimitus seuraavalla tavalla...
"No siinä sen nyt kuulet", sanoi Jooseppi. "Ei yhtään sanaa ole siitä,
että kruunu hakkaa..."
"Ei näy olevan. Enkä minä sanonutkaan, että se sinun kohdallesi sattuu,
vaan sen olen kuullut, että kappelissa käy muillekin samalla tavalla
kuin Tievon Pekalle."
"Olikohan Pekka laiminlyönyt tehtäviään?" arveli Jooseppi.
"Sitä en tiedä, mutta kehuivat ne kappelilaiset, että vireä on mies, se
Pekka."
Hetken Jooseppi mietti, sanoi sitten:
"Tässä kun kevät joutuu ja kylvöni saan tehdyksi, on ollutkin
aikomukseni rantaan lähteä... siitäkin perintökirjasta kuulemaan..."
"Se onkin parasta, kun nyt vallesmannikin on kuollut."
"Joo, niin olen päättänyt... Kuka lienee nyt vallesmannina?"
"Mikä lienee nuori poikanen, kuulin."
Niin siinä veljekset puhelivat, ja tarkkaan kyseli Juho, visu ja vireä,
kuinka säästäen talossa elettiin.
"Kenelle sinä talvivoin myit?" muisti hän kysyä.
"Tässä jo myin kevättalvella, Isovaaran Iisakille, jonka tunnet."
"Kuuluvat saaneen paremmat hinnat Kemijokivarrella..."
"En ole kuullut..."
Ja Juho sai vielä tietää, että ruokaa oli kesäksi. Oli kolme sadan
kilon säkkiä ruisjauhoja, suoloja ja ulkonakuivattua poronlihaa...
Olipa aitan hinkalossa jokunen tynnyri kauniita, valkean sinerviä
ohria, hallavuosien varalta siemeniksi säästettyjä.
"Ei sovi moittia", kiitteli Juho.
"Joo... ja järven antimet erittäin", kehui Jooseppi.
Pari päivää viipyi Juho vieraana veljensä talossa, jossa pidettiin
hyvää hoitoa. Mutta koska kesä näytti alkavan tulla tositeolla, suori
Juho suksensa, köytti laukun selkäänsä ja laittausi taipaleelle.
Halki Moinajärven hän lähti hiihtämään niitä kukkuloita kohti, jotka
näkyivät kaukana taivaanrannan tasalta. Niiden lähettyvillä oli
Lampsijärvi, jonka rannalla Juholla, Honkasaajossa, oli näpsä mökkinsä.
4.
Kesä on tullut.
Lautisulana lainehtii saivovesinen Moinajärvi, ja rantakoivikot käyvät
lehteen. Valo on vallannut pimeimmät korvetkin ja kiveliön
kaukaisimmatkin rotkot. Linnun laulu ei lakkaa, vaikka laine väsyy
puolenyön kirkkaana hetkenä. Yksinäisen metsäjärven rannoilla on iloa
ja elämää ja luhikko-ojanteissa vilkasta liikettä. Niemien nenistä ja
saarien selistä kuuluu käkien kukuntaa, ja peuraparvi ui kahakäteen
rannalta toiselle. Ihanasti hymyilevät lehdet, ja erämaan vankat metsät
huokuvat viimeiset kylmät jäässä olleista rinnoistaan.
Poissa on pimeä ja kylmä paennut, ja valo ja lämmin ovat nyt herroina.
Ei kukaan enää muista pakkasöiden pimeää, ei kukaan ajattele kylmää,
kun lämmin etelä puhaltaa ja yötä päivää aurinko paistaa.
Polkua pitkin, joka Romakkaniemestä lähtee Välijokeen, kävelee Liinu
nopein askelin. Uuden saunan vierestä lähtee se polku, joka yhdistää
naapurit, nousee männikköön talon taakse ja painuu metsään. Varhainen
on aamu, hiljainen on ympäristö. Tuntuu kuin sykähtelisi ilosta erämaan
sydän ja kovan kiveliön silmä kyyneltyisi nyt, kun valo ja lämmin
täyttävät maan ja taivaan. Polku on kaita ja pounikkoa paikoin, vuoroin
taas kivikkorovaa ja jäkäläkangasta. Mutta päivä paistaa sille puiden
lomitse, ja kanervakankaalla, jossa kellertävä hiekka peittää polkua,
tuntuu se jalkaa lämmittävän, kun Liinu avojaloin kävellä keikuttaa. Ei
ole nyt Liinun suu hymyssä, eivät naura silmät eikä poskille kuoppaa
ilmesty. Vakavana kävelee Romakkaniemen komea tytär, ja itkettyneet
ovat siniset silmät. Mutta miellyttävästi notkahtelee vartalo ja
kauniisti kaartuu jäntevä nilkka, kun hän kiveltä toiselle hypähtää ja
loikkaa pienien purojen poikki. Heilahtaa silloin pitkä kullankeltainen
palmikko pyöreiden lanteiden päällä.
Surun viestiä on Liinu viemässä lähimpään naapuriin Välijokeen. Kuolon
sanomaa saattamassa. Kylmänä makaa nyt Romakkaniemen toimelias ja
työtyri emäntä Leena, joka melkein kaksi vuotta on kitumalla kuihtunut.
Poissa on nyt Joosepin jäntevä kumppani, joka yhdessä miehensä kanssa
talon kiveliöön teki ja muhkean karjan kasvatti. Poissa on
rohkeamielinen vaimo, joka miestään seurasi asumattoman järven niemeen,
vaikkei kattoa pään päälle ollut. Toivonut ja toivonut oli Jooseppi,
että iloiset sanomat virkistäisivät Leenan mieltä ja että kun tulisi
kesä ja linnut alkaisivat laulaa ja kevätkylvöt oraalle nousisivat,
silloin Leena toipuisi ja vielä virkoisi entiseksi emännäksi.
Hyviä uutisia hän saikin kuulla: talon tiesi nyt olevan oikein oman,
mieleisen tiesi saavansa vävypojan. Ruokojärven Juhanin, -- eikä
minkäänlaisia pahoja asioita olisi pitänyt olla --, mutta sittenkään ei
enää elämään virkistynyt. Kun järven jäät suvituulilla murenivat, kun
pihan nurmi jo vihannoi ja ensimmäinen pääsky toi terveiset eteläisiltä
mailta, silloin umpeen painuivat toimeliaan vaimon silmät ja huulet
tiiviisti yhteen pusertuivat.
Jooseppi ei ollut näinä viime aikoina vaimoaan ymmärtänyt, vaan oli
aina uskonut hänen hourailevan, kun lapsista huolehti, kummia unia
sanoi näkevänsä ja pelkäävänsä jotakin kauheaa, mikä oli tulossa.
Semmoista oli ollut koko Leenan suku ja varsinkin äitivainaja, joka oli
nähnyt näkyjä siihen asti, kunnes tuli mielenhäiriöön.
He olivat olleet siinä kaikin äidin vuoteen vieressä, kun loppu
lähestyi, Jooseppi sängyn laidalla istuen. Viimeiseksi oli sairas
tahtonut puhua, mutta ei voinutkaan. Silmien ilmeessä oli tervettä
älyä, huulet liikahtelivat, mutta ääntä ei kuulunut. Syvän surullinen
oli katse, jonka hän loi tyttäriinsä ennenkuin silmät ummistuivat.
Liinu tunsi kylmiä väreitä pitkin selkäpiitään kulkevan, kun muisteli
äidin loppua. Hän ei olisi tahtonut äidin vuoteen viereen tullakaan,
mutta Kreeta ja isä pakottivat. Ja kun Liinu nyt kävellessään palautti
muistiinsa kuluneen talven tapahtumia ja äitivainajan hajanaisia
puheita, uskoi hänkin, samoin kuin isä, että äidiltä oli järki
luiskahtanut. -- Olihan sekin outoa, -- mietti Liinu, -- että äiti niin
väkisin työnsi minua Juhanille vaimoksi. Äidille mieliksi piti niin
tehdä. Joulusta asti, jolloin Juhani ensi kerran kosi, hän siitä puhui
ja Juhania kiitteli...