KRUUNUNTORPPARI
Kuvaus kiveliöstä
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.
1.
Vallesmannin virkahuoneessa puhelee kaksi miestä. Vallesmanni on vanha
mies, ja vanha on hänen vieraansakin, Romakkaniemen Jooseppi,
uudistalokas kaukana olevan Moinajärven rannalta.
Kevätkeliä hyväkseen käyttäen on Jooseppi lähtenyt nimismiehen
puheille tiedustamaan, mitä alkaa kuulua Romakkaniemen uudistalon
perinnöksihaku-hommasta.
Hyvät tuttavat ovat vanha nimismies ja Romakkaniemen Jooseppi. Kunnon
mieheksi on nimismies Joosepin tuntenut ja senvuoksi pitääkin häntä
hyvänä vieraana. Ja kannattaakin pitää. Ei ole ollut Joosepin tapana
tyhjänä kirkolle saapua yksinäisen järvensä rannalta. Aina on tuomista
ollut. Milloin metsälintua laukku pullollaan, milloin säkillinen
järvisiikaa, milloin mitäkin. Ja kun nimismiehen tuli lähteä
Moinajärvelle pitämään kruununkatselimista uudistalolla, oli silloin
aina Jooseppi veneineen vastassa Alpaslahden rannalla, johon
rantamailta tuleva polku päättyi. Viime kesänä oli viimeinen katselmus
pidetty, ja siinä oli käynyt selville, että talo oli kaikin puolin
siinä kunnossa, että siitä voi täyden veron maksaa ja että talon voi
perinnöksi lunastaa.
Siitä he nyt puhelevat, ja hyviä uutisia on nimismiehellä Joosepille
annettavana. Tyytyväisenä ja hyvillään kuuntelee Jooseppi nimismiehen
puhetta. Hänen toivonsa alkaa siis nyt vihdoinkin täyttyä hänen
saadessaan talonsa perintötaloksi. Siihen hän on pyrkinyt ja sitä
varten työtä tehnyt koko elämänsä ajan. Monta kymmentä vuotta on
kulunut, ennenkuin lyömättömään kiveliöön on talo tullut. Sitkeästi on
siinä Jooseppi työtä tehnyt ja toivonut. Joko sitten nyt nuoruuden
toivo alkaisi toteutua? Ei ole köyhän miehen helppo elää kaukana
kiveliössä, johon ei mikään tie vie. Ei sinne synny talo touhulla ja
suupieksämällä. Sitkeää, äänetöntä työtä siihen tarvitaan.
Ja kun Jooseppi nyt palauttaa muistiinsa menneet vuosikymmenet,
tuntuvat ne kuluneen kuin virranjuoksu. Nuorena, vastanaineena miehenä
hän rupesi Moinajärven rannalle kruunun asukkaaksi ja talon oli nyt
siihen korkean Romakkaniemen juurelle tehnyt.
Mutta miehen näköinen onkin vielä Jooseppi. Kun hän siinä istuu
nimismiehen virkapöydän päässä, näyttävät hartiat pöydän levyisiltä.
Leveät, vankat kämmenet hyväilevät harmajaa partaa, ja sinisistä
silmistä loistaa melkein lapsellinen ilo. Hän onkin ollut nuorena komea
mies ja voimastaan kuuluisa, vankin isävainajansa kuudesta pojasta.
Mutta nyt on jo paras voima kulunut kiviä vääntäessä ja vartalon
notkeus kangistunut niityn raivauksessa. Mutta helpompien päivien ja
huolettoman elämän toivo virkistää nyt häntä, ja vähä väliä ilmestyy
hänen kasvoilleen päiväpaisteinen hymy.
"Joko häntä sitten saanee vähän huolettomammat päivät?" arvelee hän
vielä vakuudeksi.
"Jo sinä nyt tarvitsetkin. Vanhaksi alat jo tulla ja koko ikäsi olet
raatanut kuin karhu. Ei sinne vain joka mies olisi taloa tehnyt. Eipä
ole muihin Moinajärven niemiin asukasta tullut, vaikka maita olisi..."
"Eipä taida tämä nykyinen polvi... se ei luota maatyöhön, vaan pyrkii
rahallisiin ansioihin."
"Kuinka ne sinun poikasi...?"
"Samanlaisia ovat kuin muutkin nuoret miehet. Puulaakin töissä kulkevat
kesät, talvet. Eikä näytä olevan apua sanomisesta."
"Jaa, jaa... siinä se on..."
"Ahtaallehan se ottaa elämän joskus kiveliön asukkaalla, niinkuin
minullakin. Kun joutuu tiettömien korpien taakse kauas ihmisten
ilmoilta, ottaa joskus lujalle. On siinä ollut monta mustaa päivää
minullakin, kun lapset olivat pieniä..."
"Sen ymmärrän..."
"Vallesmanni sen ymmärtää ja on nähnyt siksi monta kertaa meidänkin
elämämme..."
"Paljon kurjempia paikkoja on tässä pitäjässä muita. Romakkaniemi on
parhaiten hoidettu kruunun uudistalo koko pitäjässä..."
Jooseppi hymähti nimismiehen kiitoksesta.
"Jos pojat olisivat alkaneet tehdä työtä siinä, niinkuin uskoin, kun
vielä olivat pieniä, niin pian me olisimme siitä tehneet hyvän talon.
Paljon olisi vielä korpia ja lihavia ojanvarsia, joihin saisi
niittyä... Mutta ei käy enää minultakaan työnteko niinkuin ennen...
Mutta jos nyt käy niinkuin vallesmanni sanoo..."
"Ettäkö perintötaloksi...?"
"Niinpä vain."
"No varmaa se on... Perintökirja on jo minun takanani..."
Jooseppi hämmästyi sanattomaksi. Tuo vallesmanni oli aina pitänyt hänen
puoltaan. Hän tuli niin hyvilleen, että teki mieli mennä vallesmannia
kaulasta kiittämään.
Hetken mietittyään arveli Jooseppi: -- Se ei olekaan enää kruunu
isäntänä sitten.
Se lause lähti sydämen pohjasta, jossa vuosikymmeniä oli vartonut
ilmoille päästäkseen ja nyt pääsi ja helpotti niin, että Joosepista
tuntui kuin olisi äkkiä nuortunut.
"No enpä minä olisi uskonut!"
Hän naureskeli, ja silmissä loisti lapsen ilo.
"Kyllä minä vielä kaikki vallesmannin hyvät työt muistan... jahka tästä
pääsen omaksi isännäksi ja saan velat maksetuksi."
Nimismies selaili papereitaan.
"Täällä ne ovat Romakkaniemen uudistalon paperit kaikki... tässä on se
ensimmäinen päätös, jossa tila päätettiin perustettavaksi... täällä
ovat sitten katselmuspöytäkirjat ynnä muut... ja kiinnekirja täällä
lukon takana."
Nimismies otti avainkimpun taskustaan ja sanoi:
"Saat katsella itsekin."
Hän veti esiin pöytälaatikosta paperiarkin.
"Tässä se on. Jooseppi Pekanpoika Honkasaajo eli Romakkaniemi..."
Jooseppi nousi katsomaan ja näki, että siinä oli hänen nimensä ja
senaatin sinetti ja koreita nimiä.
"Vai tuo se nyt on. Eipä ole kovinkaan iso."
Nimismies hymähti.
"Ei se iso ole, mutta iso on sillä merkitys."
"Joo. Monta palavaa on tuon paperin takia tehty. Tiennevätkö herrat,
kuinka lujassa se on ollut?"
"Tuskinpa sitä ajattelevat -- eivätkä he yleensä ajattele semmoisia."
"Ei kummakaan. Helpolla kun aina ovat."
Nimismies katseli ulos ja väliin Jooseppia, joka siinä hyvillä mielin
puheli. Olisi ollut sanottava vielä Joosepille yksi asia, mutta ei
hennonnut häiritä hänen hyvää mieltään. Saattaapa sen sanoa toistekin,
ajatteli hän.
Mutta Jooseppi ei huomannut, että nimismies istui omissa mietteissään
ja ikäänkuin säälien katseli häntä. Hän vain hyvillä mielin jaaritteli.
"No nyt minä saan asua kuin kotonani ainakin", tuumaili hän. "Eikä
taida enää vallesmannikaan käydä katselmuksia pitämässä?"
"Ei käy enää. Nyt saat tästä puolin itse purkaa ja rakentaa ja raivata
niittyä ja tehdä peltoa."
Yhä paremmalle tuulelle Jooseppi tuli sitä mukaa kuin ehti asiaa
mielessään hautoa. Romakkaniemen uudistalossa oli hyvää metsää, jota
Jooseppi oli hoitanut kuin silmäteräänsä, toivoen sitten saavansa sen
myydä, kun talo lunastettaisiin perintötilaksi. Hän oli rakennuksiinkin
käyttänyt huonompaa metsää ja säästänyt parhaat männiköt. Sitä
säästömetsää vastaan hän oli tukkiyhtiöltä ottanut lainaa, jotta
pikemmin saisi talonsa valmiiseen kuntoon. Sen tiesi nimismieskin,
mutta tiesi myöskin erään toisen asian, joka koski Romakkaniemen
metsää, mutta jota ei nyt tahtonut Joosepille sanoa.
Mutta Jooseppi jutteli:
"Ja niin minä olen päättänyt -- ja semmoinen on Leenankin mieli --
ettei myydä kuin sen verran, että puulaakin velka saadaan maksetuksi.
Loppu kasvakoon, kun ei ole muuta välttämätöntä tarvetta."
"Niin vainkin", sanoi nimismies hajamielisesti. "Kuinka Leena nyt voi?"
Jooseppi muuttui vakavaksi.
"Ei sen Leenan asiat ole oikein hyvin. Kun nuorin poika hukkui, niin
siitä asti on näin kevätaikoina tinkinyt höperöimään. Ja uskon asioita
sotkee joukkoon. Ei näy kirjastakaan saavan apua. öisin pelkää
kuolevansa... ja muuten murehtii kaikista asioista. Mutta kyllä minä
luulen, että kun kuulee, että jo on meillä kiinteet taloon, niin
ilostuu ja ehkä alkaa parata."
"Joo, joo."
Nimismies näytti miettivän jotakin muuta.
"Taitaa olla Joosepilla hyvääkin metsää?" hän sitten kysyi.
"On sitä siihen säästämällä vähin karttunut, kun parhaat puut olen
jättänyt kaatamatta. Ja onhan nähnyt vallesmannikin, että pirtin
hirretkin ovat aivan honkaa ja vikanaista aihkia..."
"Joo, niinpä vain."
Mutta sitten näytti nimismies muistavan jotakin tähdellisempää.
"En ollut muistaakaan... en ollut muistaakaan", puheli hän ja rupesi
selailemaan papereitaan.
Jooseppi alkoi jo epäillä, että eihän vain liene siellä joku paha
paperi hänelle, mutta kun muisti, ettei ollut muita velkoja kuin
puulaakiin, niin rauhoittui.
"Sinne päin pitäjää tulee nyt ensi kesänä maanmittaritöitä. Kruununmaat
tulevat kaikki mitattaviksi, kaikki kiveliötkin siellä Moinajärvenkin
ympäristöllä..."
"Soo, soo..."
"Joo. Sinne tulee hyvää ansiota, sillä maanmittarit tarvitsevat
rivakoita, sitkeitä miehiä työhönsä. Saisit siellä jo ilmoitella
nuorille miehille... omille pojillesikin. Ja työtä riittää koko ensi
kesän ja ehkä vielä tulevankin."
"No jopa kuulen! Milloinkahan alkavat?"
"Hyvin luultavaa, että työ alkaa heti järven auettua."
Jooseppi näkyi miettivän.
"Vaan on siinä mittaamista ja hakkaamista ennenkuin on Moinakiveliökin
linjoitettu. Paljonkohan maksavat palkkaa... jos tulisi asiasta
puhetta..."
"Hyvät palkat... sen minä voin vakuuttaa, mutta raskasta onkin työ."
Nuorempana oli Jooseppikin kerran kaksi ollut maanmittarin työssä.
"No on se... ei se nyt juuri _työtä_ ole", arveli hän.
Hetken kuluttua jatkoi nimismies mietteitään.
"Ja siinä teidän talossanne sopii maanmittarien asua, kun työt
suurimmaksi osaksi tulevat Moinajärven ympäristölle. Siinähän on teillä
huoneita juuri kyllä, ja aina siinä rahaäyrin saatte vaivastanne
tekin."
"No jos tyytynevät... On siihen jonkun kerran metsäherrakin yöksi
jäänyt ja vallesmannikin, he, he..."
"Oojaa... Saavat kiittää, kun pääsevät erämaassa semmoiseen siistiin
paikkaan, sen minä takaan."
"No, saattelee siinä jo ruokaansa syödä!" kehahti Jooseppikin,
nimismiehen kiitoksesta yltyneenä.
* * * * *
Kotiaan päin, Moinajärven rannalle, johon kirkonkylästä on alun
kuudetta penikulmaa, hiihtelee Jooseppi, Romakkaniemen isäntä. Keveästi
hiihtää vielä vanha, vaivaantunut mies, ja tanakasti jalka liikkuu,
käsi sauvaa työntää.
Puoliyön aikaan on Jooseppi noussut suksilleen ja oikaissut suoraan
kirkonkylästä asumatonta takalistoa kohden. Saatuaan pienet ostoksensa
sullotuksi laukkuunsa ja nimismiestä puhuteltuaan hän on hyvillä mielin
lähtenyt taipaleelle. Lyhyt on jo Pohjolan keväinen yö. Taivaan
talvinen pimeä on tiessään, ja illan ja aamun vinkat jo iskevät silmää
toisilleen. Ei yö enää yöltä tunnu, vaikka hämy vielä metsillä öitänsä
viettää.
Talollisten rajalinjoja noudattaen Jooseppi hiihtelee hankea pitkin,
jonka yökylmä on kovettanut suksenkantavaksi. Ensimmäisen vastaleen
päälle kun on työntänyt, helpponee kulku, ja loivassa myötäleessä
luistavat sukset kuin olisi rasvaa alla. Hämyn vuoksi ei vielä erota
muuta kuin metsän puut ja talvisen taivaan... Jooseppi vaipuu omiin
ajatuksiinsa. Tie on tuttu, ennen moneen kertaan hiihdetty; tuttuja
ovat myös maat ja vaarat, eikä öinen hämy hidastuta hänen hiihtoaan.
Mutta Jooseppi ei muista näin hauskoissa mietteissä ennen hiihtäneensä.
Oli ollut joitakuita retkiä, jotka varsinkin olivat mieleen painuneet.
Silloinkin kun talviyönä joutui kirkonkylään lääkärin neuvoja kysymään,
kun nuorin lapsi syntyi... Ja monena pitkänä vuotena, jona leipä
jouluksi loppui ja avuton väkensä täytyi turvatta kotia jättää...
Mutta ne olivat jo ohi ne vuodet, ja sitkeän työn hedelmä alkoi kypsyä.
Täysiä olivat jo lapset ja terveitä... nuorin, vaivainen, hukkui...
Ollapa Leenakin vielä terve... niinkuin nuorena naimisiin mennessä!
Talo nyt valmiina, omana! Perintökirja, keisarin käskystä annettu,
valmiina! Ei muuta enää kuin kirjoihin vain merkitään, että
Romakkaniemen perintötalo nro 12 Viojärven kylässä. Niin sanoi
vallesmanni, paras herra maan päällä...
Jooseppia nauratti ajatellessa, kuinka hyvä vanha vallesmanni oli
ollut. Neuvonut oli ja kehoittanut, että "tee sinä se ja se, niin pian
olet oma isäntäsi..."
Jos sattuisi nyt metsälle hyvä hinta, niin pian saisi jonkun verran
päälle puulaakin velasta, että kykenisi palkkaamaan niityn raivaajia.
Yö alkoi valkenemistaan valjeta, raitis keväinen yö muuttui
kirkassilmäiseksi aamuksi. Kun Jooseppi metsän peitosta päästi suksensa
myötälettä alas jyrkkärantaiselle metsäjärvelle, hohti jo idän
taivaanrannalla hopeista vinkkaa, varhaisen aamun tuloa ennustaen.
Häntä auttoi myötäleen antama vauhti järven poikki, ja toiselta
rannalta alkoi kohota laaja metsäinen kukkula, jonka poikki oli hakattu
kruunun rajalinja...
Jooseppi suuntasi nyt hiihtoaan pohjoista kohden, kun tiesi siellä
olevan tasaisempia maita ja siten pikemmin ehtivänsä Ruokojärvelle,
jonka rannalla oli uudistalo. Sinne aikoi ehtiä ennenkuin päivä alkaisi
lämmittää ja huove pudottaa. Siinä keskipäivän ajan levähtäisi.
Niin hän oli tehnyt tullessaan, ja talossa oli käsketty käydä
palatessakin.
Hyvillä mielin Jooseppi mietiskeli:
-- Taitaa sillä olla Ruokojärven Juhanilla omat hommansa... niinpäin
olen ollut ymmärtävinäni. Kumpaa tytärtä tuumannee, Liinuako vai
Kreetaa? Sinne meille on hiihtänyt tässä joulun pyhinäkin, ja mitäpä
varten minua olisi tarvinnut niin hyvitellä ja käskeä käymään, kun muut
jo ennen ehtivät? Ja jos oikein sanon, niin enpä parempaa vävyä
haluakaan. Työtyrimpi on kuin minun poikani ja käsistään tekevä. Uutta
navettaa nytkin oli salvamassa, ja nurkka näkyi nousseen suoraan kuin
jouhimänty ja salvos oli tiivis ja siisti. Talon mies on ja
maatyöntekijä. Sellaiset ne kiveliön miehiä ovatkin... ja
säästäväinen...
-- Ja hätäkös nyt on! Jos tahtonee Juhani, niin tulkoon milloin tahtoo
meille ja käykööt vihille. Kumpaako miettinee, Liinuako vai Kreetaa...
Olisi hauskaakin saada vereksiä voimia taloon, kun omat pojat huippivat
kesäkaudet tukkitöissä ja talvet omissa hommissaan ja itselleen
keräävät. Sopiipa siihen nyt tullakin... perintötalo, josta työnteolla
tulee vielä vankka talo, joka elättää väkensä reimasti. Mitä
sanonevatkaan Ruokojärvessä, kun kuulevat, että jo on perintökirja
annettu!
Jo oli Jooseppi miettiessään lykkinyt lylyään pitkin kruunun rajalinjaa
niin kauas, että alkoi näkyä korkean Viovaaran huippu oikealta. Hän
hiihteli nyt Viovaaraa kohden, aikoen sen etelänpuolisen paljukan
kautta pyrkiä yli.
Kun hän ehti vaaran kylkeen ja nousi päällemmäksi, läikähti kultaista
aamuauringon valoa häntä vastaan, ja koko siintävä, kaukainen avaruus
leimahti kuin kirkkaaseen liekkiin. Valoa tulvi tulvimalla asumattoman
kiveliön hiljaa herääviin keväisiin metsiin. Hän näki auringon kohoavan
kahden suuren lumilakisen kukkulan välistä kirkkaankellertävänä ja
valojen kultaavan valkopää-huippuja.
Kun hän ehti paljukan laelle, mistä emävaaran korkein huippu alkoi
kohota, levisi hänen nähtäväkseen suuri ja ihana jättiläiserämaa. Niin
kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät lumiset vaarain laet kuin kullatut
kuvut aamukirkkaan auringon huikaisevassa valossa. Alempana vaarain
kupeilla pohotti vielä varjossa olevia metsiä, joiden latvoihin vain
päivän säteet osuivat. Näkyi järviä, luikerteli valkoisena,
polveilevana juovana metsäjoki, joka toisesta järvestä lähtien kierteli
vaarojen juuritse ja koskena kohisi alempana olevaan järveen. Mutta
Viovaaran alta sopi jo näkymään rasian muotoinen Ruokojärvi ja
pienoinen talo sen korkealta rannalta. Se oli ainoa talo tässä
kiveliössä, ja siihen päästyään oli Jooseppi hiihtänyt puoli matkaa.
Nyt hän saattoi jo nähdä kauemmaskin pohjoiseen, jossa päin vaarat
näyttivät korkeammilta. Penikulmia laajana pohotti sieltä Moinakiveliö,
ääretön erämaa, jonka keskeltä kohosi muita korkeampi kukkula,
Moinatunturi.
Sen tunturin takana oli Moinajärvi, jonka rannalla Romakkaniemen talo
oli.
Jooseppi korjaili varpaallista, laski laukun hangelle ja aikoi siinä
panna piippuunsa. Paljukalle sopivat jo päivän säteet lämmittämään,
eikä hänellä enää ollut Ruokojärvelle kuin pieni huraus vain,
myötämaata järvelle asti.
Suuri on Jumalan luonto, ja suurin on kevät, joka ajaa pimeyden pois!
Voi sentään kuinka oli maailmaa pitkälti ja kaunista... oli somia
järviä, joiden rannoilla huurteiset lepät kimaltelivat ja sulivat
paljaiksi sitä mukaa kuin päivä ehti lämmittää.
Jooseppi tunsi lapsen iloa mielessään. Ja vaikka hän oli hiihtänyt
nopeammin kuin ennen, ei hän tuntenut vielä minkäänlaista väsymystä.
Oliko sitten hänen hyvä mielensä vaiko keväthangen liukas keli hänen
voimiaan lisäämässä? Ollapa, että hän vielä olisi nuori... ollapa sillä
iällä, kun yöpyi Moinajärven rannalle ja näki sen unen! Hän työntäisi
vieläkin, kiertäisi koko Ruokojärven ja hiihtäisi suoraa Moinakiveliötä
kohden... ja vielä ehtisi kotia ennenkuin huove alkaisi punottaa.
Mutta ei ole enää uskallusta yksin niin pitkälle taipaleelle painua...
jos päivempänä aurinko alkaisi hyvinkin hankea pehmittää.
Tuli ajatelleeksi tuota Ruokojärven väkeäkin. Yksiin aikoihin he olivat
Heikin, Ruokojärven isännän, kanssa taloa tänne kiveliöön alkaneet
hommata. Mutta ei ollut Heikistä kiveliöön eläjäksi. Liian hoikka oli
varsi, pehmeä käsi ja kuinka lie ollut tervekään. Kituvaa oli elämä
aina ollut, ja hätä ja puute ainainen... Ei ollut saanut Heikki parka
isoja toimeen, ja jollei olisi ollut vaimon perintöä, niin tuskin olisi
takkaansa tulta koskaan sytyttänyt. Järven rannoilta otti heinän kuin
läjästä kolmelle lehmälleen, mutta sen isommaksi ei ollut taloa saanut.
Ei ollut oikein maahenkeä, arveli Jooseppi. Laiskaksi ei voinut Heikkiä
sanoa. Käsistään teki talvikaudet rekiä ja risloja, keväiset pitkät
päivät naputteli veneitä ja niitä rantalaisille myi... Ja hyvänhän sai
hinnan, kun rantamailla ei ollut semmoista reki- eikä veneseppää. Mutta
kun jauhotavara oli aina ostossa, jäivät sinne komeat rahat, eikä
taloon mitään uudistusta liiennyt. Peltoakaan ei ollut kuin neljäsosa
mitä Romakkaniemessä, ja sekin huonosti viljeltyä. Jooseppi tiesi, että
Heikille oli jo monet kerrat annettu muistutuksia, että ellei alkaisi
paremmin taloa asua, niin... Nimismies oli Joosepille niin sanonut.
Tyhjin käsin oli hänkin, Jooseppi, aloittanut. Eipä ollut paljoa muuta
kuin puhtaat kämmenet ja kirves, kun Romakkaniemeen maihin nousi ja
kalamiesten saunassa ensi vuoden asui, talvenkin...
Mutta ei käynyt Heikkiä yksin syyttäminen, vaikka toimettomaksi
Jooseppi hänet arveli. Kovaa olivat kokeneet. Lapsistakin oli ollut
murhetta. Tyttäristä varsinkin. Joutuivat rantamaille palvelukseen,
siitä menivät ompelijan oppiin -- ja köyhäinhoidossa ovat nyt
molemmat... äpärälapsia viis' kuus' kummallakin... kuinka käynee
nuorimmallekaan, Marille, joka on pappilaan piiaksi mennyt..
Jooseppi alkoi köyttää laukkua selkäänsä, piipun vielä savutessa
hampaissa. Silmäili sinne päin, josta oli tullut, ja täältä korkealta
Viovaaran paljukalta näki jylhän kukkulaisen erämaan välkkyvän, --
nousevan auringon valossa. Sieltä siinsi Jyppyrä, jonka korkeinta
huippua peitti sakea männikkö ja jonka hän oli sivuuttanut, tännempää
pohotti Ehovaaran valkoinen laki, jonka huippu oli alaston ja sileä. Ei
rantamaillekaan päin silmä nähnyt asuttuja tienoita.
Hän kopisti piipusta tuhat, pisti sen taskuunsa ja lykkäsi hiljaiseen
vauhtiin, jyrkimpiä rinteitä vältellen. Viovaaran kylki oli harvaa
männikköä, niin että hän, kun viistoon ohjaili, helposti saattoi
välttää puut ja kiertää louhikot.
Ruokojärven talo näkyi jo aivan selvästi. Ei punaiseksi maalattua
pilkkua koko talossa, ja rempallaan muutkin paikat!
Kuuluisi Juhani alkavan taloa korjata, mutta kun kruunu hakkaa metsän,
niin... mitäpä siihen sitten enää asumaan, metsättömään taloon...
Siinä alkoi myötäle jyrketä, ja suksien vauhti eneni sitä mukaa.
Joosepin täytyi sauvoillaan hiljentää vauhtia, ja sittenkin kiskoi
aamukylmä ja vinkeä meno vedet silmiin. Mutta kun metsä loppui, päästi
hän suksensa täyteen vauhtiin ja viillätti nyt kuin lentävä metso
järveen kallistuvaa myötälettä pitkin, niin että laukun kieli selän
takana leijaili.
Puolijärveen auttoi myötäleen antama vauhti, ja siitä Jooseppi oikaisi
taloa kohden, lykkäsi lujasti järven törmälle ja oli pian vainioiden
takana, josta ei näkynyt muuta kuin seipäitten kärkiä kinoksen alta.
Valveilla oltiin jo, koska savu nousi sekä navetan että pirtin
piipuista. Pihalle oli sillä välin nostettu sahajalat, joiden päällä
köllötti siroja, oksattomia petäjiä.
-- Veneen lautojapa täällä miehet sahailevat, -- arveli hän ja alkoi
asettaa suksiansa seinää vasten. Silloin juuri pyörähti Juhani pihalle
aamuvirkkuna ja avopäin.
"Terveisiä rantamailta", tervehti Jooseppi.
Mutta Juhanilla tuntui olevan muita mietteitä, koska varsin riensi
Joosepilta kysymään:
"Eipä tainnut olla minulle mitään?"
"On täällä muuan käärö, mikä lienee. Oinas-Jussi-Pekka sen matkaani
toimitti."
"Ei huoli puhua pirtissä mitään", ehti Juhani varoittaa.
Jooseppi silmäili Juhania kysyvästi. Mitähän tuolla pojalla nyt olikaan
mielessä? Eiköhän vain ollut jotakin?
Juhani oli komea, nuori mies; pitkä ja solakka vartalo oli isän
perintöä. Kasvot olivat punakat ja silmät siniset, mutta niiden ilme
oli kalsea ja kylmä. Partaa ei ollut vielä vähääkään. Jooseppi ojensi
povitaskustaan Juhanille tulevan käärön.
"Tämä se on .. En huolinut sitä laukkuun panna, kun Jussi-Pekka
varoitteli sitä tarkoin säilyttämään", sanoi hän.
"Ei huoli puhua mitään pirtissä", muistutti vielä Juhani.
Ruokojärvessä olikin jo Joosepin tuloa varrottu, kun emännälläkin oli
monta asiaa Joosepin matkassa.
Ja hyvänä vieraana hänet vastaanotettiin, ja uudet aamukahvit pani
emäntä tulelle sillä välin kun Jooseppi laukustaan kaivoi taloon
tulevia ostoksia.
Isäntä Heikki ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, vaan vetäessään kenkiä
jalkaansa kysyi:
"Kävitkö vallesmannin puheilla?"
"Kävin."
Ja Joosepin kasvot taas ilostuivat.
"Hyvää taisi kuulua...?"
"No eipä pahaakaan. Hyvä herra se on vallesmanni..."
"Kuuluu olleen jo lehdessäkin, että Romakkaniemeen on perintökirja
annettu..."
Jooseppi hätkähti.
"Vai on ollut lehdissä! Kukapa sitä kertoi?"
"Toissa yönä tässä kävivät rantalaiset, Mäkirovan Heikki ja Jorkun
Kalle, niin kertoivat lehdessä nähneensä. Tuli puheeksi, kun kuulivat,
että olit hiihtänyt tästä Viovaaran kautta vallesmannin puheille."
"Niinpä ovat nyt asiat", sanoi Jooseppi siihen vain ja alkoi hommata
piippuunsa. Hän koetti salata iloaan, mutta Ruokojärven mies näki
kyllä, että Joosepin suu oli hymyssä. Ja Joosepista taas näytti
niinkuin Heikin silmäin ilmeessä olisi kateutta.
"Hyvä taisi olla hanki?" kysyi Heikki hetken kuluttua.
"Mikäpä ollessa... ei vielä liiaksi kovettunutkaan. Puolenyön aikaan
lähdin..."
Mutta kamariin toimitti emäntä Joosepin, kahvitti ja levähtämään käski
panna siksi aikaa kun hän aterian valmistaisi. Väsymys alkoikin jo
Jooseppia vaivana sitä enemmän, kuta korkeammalle päivä kiipesi ja
alkoi lämmittää.
"Huove siitä tulee... ei nyt suksi luista", arveli hän.
"Kuumempi tulee päivä kuin eilen", ennusteli emäntäkin. "Panepa tuohon
nyt pitkäksesi, niin minä tässä navettatöiden välissä toimitan
lihakeiton."
Emäntä oli jo ehtinyt sokerissa ottaa muutaman tipan hokmannia, jota
Jooseppi oli hänelle apteekista tuonut.
"Jopa lakkasivat madot mouruamasta, kun roppeja sain", lisäsi hän ja
meni toimiinsa.
Jooseppi heittäysi pitkäkseen, ja raukaisevan häntä tuntuikin. Mutta
ennenkuin ennätti nukkua, avasi Juhani hiljaa oven ja tuli kamariin.
"Tulee lämmin päivä", arveli hän.
"Niin tuntuu tekevän."
Juhani istui miettiväisenä ja näytti tahtovan jotakin sanoa.
"Jos pääsiäisen pyhinä hiihtäisin Romakkaniemeen", arveli hän vihdoin.
"Kun sattuisi suksikeliä silloin", sanoi siihen Jooseppi, silmät
ummessa.
"Taitaa väsyttää", tuumasi Juhani.
"Kun pääsee lämpiämään, niin alkaa raukaista", myönsi Jooseppi.
"Jos viette terveisiä tyttärillenne", pyysi Juhani ja näytti, että
olisi muutakin sanomista, mutta ei sanonut.
"Keveätpä ne ovat kuljettaa", lupasi Jooseppi ja nukkui siihen.
2.
Kerran eräänä syysiltana hän oli metsästysretkellään yöpynyt suuren,
seitsensaarisen Moinajärven rannalle, korkean niemen nenään sakeaan
kuusikkoon. Yö oli ollut lauha, vaikka taivaankantta peittivät tähdet.
Tuulen henki oli tyyntynyt, ja lämmin nuotio, jonka hän oli sytyttänyt
kahden kiven väliin, raukaisi ja uuvutti.
Siihen hän oli nukkunut ja aamupuoleen nähnyt unta.
Oli tuntunut siltä kuin hän olisikin valveilla ja levähtäisi siinä
nuotion lämpimässä. Äkkiä oli siihen viereen ilmaantunut outo mies ja
puhunut:
"Yövyit tähän!... Olisit noussut vähän matkaa vielä, niemen juurelle
päin, niin olisit nähnyt sen paikan, johon saat talosi rakentaa. Siinä
on hyvää, kivetöntä peltomaata, ja loitompana on lihavaa korpea ja
korterantainen joki..."
"Elä nyt!" oli hän ollut sanovinaan. "Mistäs nuo tiedot sait... outo
mies?"
Mutta outo ei ollut kuulevinaankaan hänen puheitaan, vaan jatkoi
omiaan:
"Kun arvaisit oikealle paikalle talosi tehdä... Minä tietäisin, mutta
on kielletty sanomasta... enkä muuta puhu..."
Ja siihen sanaan oli outo kadonnut järvelle päin...
-- Mikä lie ollut miehiään, niin kumma kiilto silmissä ja käynti
kuulumaton kuin varjolla, -- oli hän miettivinään. Sitten hän muka
nousi, heitti pari honganpölkkyä lisää nuotioon ja lähti niemen
juurelle päin kävelemään, kirves kainalossa. Oli kirkas, kuulakka
keskipäivä juhannuksen jälkeen. Äskeinen kuusikko loppui ja männikkö
tuli sijaan. Niemen rannoilta päin alkoi kuulua kellojen kalkatusta,
ikäänkuin siellä olisi karjaa laitumella. Mitä ihmettä? Oliko täällä
joku asukas? Ei suinkaan. Ei yhtään ihmisasuntoa pitänyt vielä olla
Moinajärven rannalla. Mutta karjan kellot kuuluivat yhä tarkemmin, kuta
juuremmaksi nientä hän käveli.
-- Mutta jopa on kummaa... jopa on kummaa, -- hän mietti. -- Kuka on
tänne asumaan tullut ja karjankin jo hankkinut...
Ja kun hän vielä tuokion käveli, ilmestyi hänen eteensä aita ja sievä
vainio sen toisella puolen. Oras oli jo pitkänä ja välkkyi siinä
päiväpaisteessa kuin vihreä samettikenttä... Ja talo näkyi siinä
korkeammalla: aivan uusi pirttirakennus, navetta alempana, aitta
järvelle päin... ja kai heinälatoja ja muita huoneita...
Ja yhä hän oli olevinaan valveilla. -- Mitä kummaa tämä on? -- oli hän
yhä miettivinään, sitten nousevinaan aidan yli, ja kun huomasi
pientaretta pitkin vievän polun, lähti sitä pitkin taloon nousemaan.
Pihalle paistoi päivä niin kuumasti, että melkein tuntui polttavan.
Janokin oli. Ei vain yhtään ihmistä näkynyt, ja navetan ovi oli auki.
Hän meni pirttiin, jonka keltaiseksi maalatulle lattialle oli
ripoiteltu haavanlehtiä. Ketään ei näkynyt. Hän koetti istua penkille,
joka täytti koko sivuseinän. Mutta kun hän istahti, romahti penkki
poikki ja koko sivuseinä kaatui. Hän siunaili hädissään ja läksi
juoksemaan järvelle päin, niemen nenää kohden... Mutta silloin hän
näki, että Moinavaarasta suoraan aukeni kuin tulinen tie, joka räiskien
tuli yli korkeimman laen, jatkui yhtä tulisena poikki leveän järven ja
näytti taloa kohden tulevan. Ja yhä tulisemmaksi ja kuumemmaksi kävi...
hänenkin kasvojaan jo poltteli...
"Herra Jumala!" huusi hän ja silloin vasta heräsi, heräsi siihen, että
nuotio oli syttynyt suureen loimoon ja poltteli hänen kasvojaan.
Silloin alkoi aamu sarastaa.
Mutta hän jäi siihen paikalleen istumaan eikä heti päässyt selville,
oliko tämä unta vai totta. Niin vilkkaassa unessa oli hän ollut.
Kun hän nyt sitä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua mieleensä
palautti, muisti hän tuon unensa yhtä tarkoin, pienimpiin seikkoihin
asti.
Siitä kun oli oikein hereille päässyt, oli lähtenyt nousemaan niemeen
päin... ja silloin teki päätöksensä, että siihen rupeisi kruunulle
torppariksi.
Samana syksynä hän jo toi Leenan ja lapsenkin ja asettui asumaan
rantalaisten kalasaunaan, jossa kalamiehet kesäisin oleskelivat, kun
pyydystivät Moinajärven lihavia asujamia. Siinä meni se talvi, ja
toisena hän oli jo oman katon alla.
Näitä Jooseppi mietiskeli, kun Ruokojärven uudistalosta nousi harjulle
ja lähti läpi lyömättömien metsien kotiaan päin hiihtämään. Mikä sen
nyt oli tuon unen mieleen johdattanut? Ei ollut sitä muistanut
kymmeniin vuosiin, vaikka ensi aikoina Leenan kanssa usein siitä
puheli. Eikä ollut muuta kertaa sillä lailla unessa mitään ilmoitettu
eikä neuvottu. Pahana enteenä oli Leena pitänyt sitä suoraa linjaa,
joka tulisena kulki Moinavaaran jyrkimmän laen yli ja näytti
Romakkaniemeä lähestyvän...
Lienee ennustanut, että tulee Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja
mitattavaksi -- niinkuin kuuluu tulevankin jo tänä kesänä.
Jooseppi oli kiivennyt Hirviharjun laelle, mistä jo siinsi suuren,
seitsensaarisen Moinajärven lahtia ja niemien neniä, ja jylhänä,
armottomana jättiläisenä kohosi Moinatunturin kupera laki penikulmia
laajasta alustastaan.
Aamu oli kirkas ja kylmä niinkuin eilinenkin aamu, jolloin hän saapui
Ruokojärvelle, ja kylmää riittäisi vielä niin kauan, että ehtisi kotia
ennenkuin huove rupeisi pudottamaan. Jooseppi jouduttikin hiihtoaan:
alkoi jo olla kiire kotitöihin. Vaimoväet siellä yksin taloa pitivät ja
olivat kai jo pitkästyneetkin. Ei ollut Jooseppi näin kauan aikonut
viipyäkään, mutta kun päivisin täytyi rokulia pitää huoveen takia, ei
ehtinytkään takaisin niin pian kuin oli arvellut.
-- Vaan jos nyt kuluikin jokunen päivää liiempaa, niin hyviä kuultiin
uutisia, -- mietiskeli hän ja oikaisi nyt hiihtoaan sakean korven
poikki suoraan sitä ilmaa kohden, jossa tiesi Romakkaniemen olevan,
mutta jota ei korkean Susisaaren vuoksi vielä näkynyt.
Ja kun korpi aukeni ja puuttomia ahoja tuli vastaan, tuumi Jooseppi:
-- Vielä pitää pari heinälatoa salvaa tässä kevään korvalla Sammaljoen
niitylle... eikä ole hätää ehtiäkään... syksyllä jo on hirret paikalle
ajettu. Ollapa, että pojat olisivat kotona... vaan ne eivät... Sinne
pyrkivät tukkitöihin ja porometsiin. Ja menkööt... mutta eivät ne minun
talossani isännöitse. Pari pellon ojaa koko kuluneena syksynä saivat
kaivetuksi, kaksi vankkaa miestä...
Ja kun hän oli laskeutunut Hirviharjulta maahan pistävän lahden
pohjukkaan, mietti hän:
-- Eiköhän olisi ollut Ruokojärven miehelläkin muuta työtä kuin veneen
lautoja sahata! Kun ei kelvollista niittylatoa ole yhtään ainoaa --
mutta talo on olevinaan...
-- Olenpa kuullut, että Juhanissa olisi miestä talonkin työhön, mutta
eivät kuulu olevan pojan ja isän välit nykyisinkään oikein hyvät...
Poromiehenä Juhani oleilee, ja jos lienee perää, mitä raitio Juuso,
Meltas-paliskunnan mies, sanoi, niin pojalla on pankissa jo kelpo
summa, josta isä ei kuulu mitään tietävän...
-- Kumpaako sitten aikonee, Liinua vai Kreetaa -- en tuota kysynyt --
enkä tahtonutkaan kysyä. Mutta työtätekeviä ovat molemmat ja
muutenkin... Ja olisipa se kelpo vävy tervetullut... semmoinen
säästäväinen mies. Jo oli Jooseppi hiihtänyt ulos lahden pohjukasta ja
saapunut järven ulapalle, jossa kiva hanki tinki suksea lipeämään. Yli
vaarain lakien heloitti jo aurinko, ja sen kilo alkoi lämmittää. Suuren
järven pinta kimalteli ja välkkyi kirkkaassa valossa, niin että silmiä
huikaisi. Korkearantaista ja louhikkorintaista Susisaarta kohden
Jooseppi lykkeli, ja kun sen ohi kerran ehtisi, alkaisi Romakkaniemi
näkyä. Tästä Susisaaren kuvetta pitkin ei ollut kulkutietä koskaan
muulloin kuin keväthankien ja syyskuivien aikana, jolloin Hirviharjun
kautta oikaistiin Ruokojärvelle ja siitä taas rantamaille,
kirkonkylään. Kesäisin pääsi maisia maita kulkien ja järvien lahtia
kiertäen polkua pitkin Ruokojärvelle, mutta venekulkua ei näiden kahden
järven välissä ollut. Romakkaniemen kesäreittinä oli koskinen Lumijoki,
joka Moinajärven eteläisimmästä lahdensopukasta puski kolkon kiveliön
halki pienempien järvien kautta rantavesille. Se oli vaivaloinen
kulkutie, eikä sitä Jooseppikaan käyttänyt kirkkotienään.
Mutta jo oli Jooseppi sivuuttanut louhikkorintaisen Susisaaren, ja kun
hän ehti pohjoispäähän, alkoi Romakkaniemen nenä näkyä. Ensin näkyi
korkea hiekkaranta, jonka rinnasta päivä jo oli lumen sulattanut, niin
että kellertävä hiekka paistoi lumisen rantatörmän alta. Korkeammalta,
niemen juurelta päin, näkyi jo talokin: uljas punaiseksi maalattu
asuinrakennus, navetta latoineen, aittaa, tallia ja muita huoneita.
Notkossa peltojen päässä kyyrötti sauna, jota ei ollut punattu. Talolta
se näytti, näytti varsinkin täällä kiveliössä, jossa naapurit eivät
voineet sitä häpeään saattaa.
-- Romakkaniemen perintötalo Moinajärven rannalla, -- hymähti Jooseppi,
kun hyvillä mielin katseli kotoaan kohden, jota kirkkaan aamuauringon
valo sopi valaisemaan. -- Ei se nyt enää ole kruunun torppa eikä
uudistalo, vaan se on perintötalo, jossa kruunu ei enää isännöitse...
Hyvältä tuntui Joosepin sydämessä ja mieli niin hauskalta, että
itselleen täytyi hymytä. Mutta siinä olikin paras elämä kulunut, ja
siihen hän oli ahkeruutensa ja voimansa uhrannut.
Jo näkyi savu nousevan vaaleana kirkasta taivasta kohden. Kuului kuin
koirain haukuntaa ja väliin kuin poronkellon kalkatusta.
Mutta kun hän saapui lähemmäksi rantaa, näki hän Pontun, vanhan
typihäntäisen porokoiransa, täyttä laukkaa kynsivän häntä vastaan
pitkin kovaa järvihankea. Ponttu oli vainunnut isäntänsä tuloa ja
tuntenut hänet jo jäälle. Ulisten ja hyppien Jooseppia vastaan se
ilonsa ilmaisi, suu kummassa irvistyksessä.
"No no, no no, so, so, so", hyvitteli sitä Jooseppikin, otti kintaan
kädestään ja antoi sen haistella paljasta kämmentä.
Noustessaan venevalkamasta törmälle hän huomasi heti vieraan poron
saunan luona, pulkasta luppoja syödä nopostelemassa. Joku vieras kai
oli taloon yöpynyt, mutta poromiehiä se ei ollut, sen tunsi Jooseppi
poron valjaista ja koirasta, joka haukkua jäyskytti, pulkan kupeella
ärhentäen.
Jooseppi hiihteli pihaan päin ja näki samalla toisen tyttärensä Liinun
tulevan navetasta, sylissään korkea läjä pestyjä viilipyttyjä.
Liinu oli pitkän solakka, sinisilmäinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat
kullankeltaiset ja kasvot loistivat. Hipiä oli hieno kuin silkki ja
liikkeet notkeat ja virkut. Kauniiksi tytöksi häntä oli mainittu jo
muuallakin, ja rippikouluajalla sanottiin lukkarin häneen rakastuneen.
Isänsä nähtyään hän seisahtui sylillisineen keskelle pihaa.
"Terveisiä", toivotti Jooseppi ja kysäisi sitten yhteen menoon:
"Kenen tuo poro on?"
"Kemppaiseksi sanoi itseään ja puulaakin asiaa kertoi teille olevan."
Jooseppi nosti suksensa tikapuita vasten porrasten edessä, sukaisi
kerran partaansa ja lähti nousemaan portaille.
"Terveisiä laitettiin Ruokojärvestäkin -- Juhaniltakin", muisti hän
vielä sanoa.
"Ruokojärven kauttako te olette tullut?" kysäisi Liinu eikä ollut
terveisistä millänsäkään.
"Sen kautta menin, sen kautta oikaisin takaisinkin."
Ja Pontun ja Liinun saattamana kävi Jooseppi sisälle.
Emäntä Leena oli koko ajan ollut vuoteen omana. Houraillutkin oli ja
pelännyt Joosepille jotakin pahaa tapahtuvan. Ei ollut mikään lohdutus
auttanut, kertoivat tyttäret. Sillä Kreetakin, vanhempi tytöistä, oli
pirtissä ja istuen takan luona kuori perunoita lihakeittoon, jota
oltiin Kemppaiselle valmistamassa. Nyt oli Leena vihoviimein päässyt
nukkumaan eikä herännyt Joosepin tulostakaan.
Saatuaan laukun selästään ja pantuaan sen keskelle pöytää hän virkkoi:
"Kyllä tästä äitikin rupeaa paranemaan, jahka kuulee hyviä uutisia."
Kreeta, joka oli saanut perunat kuorituksi, virkkoi siihen:
"Tuo Kemppainen tässä jo puhui, että perintökirja on tälle talolle
annettu."
Kreeta ei vivahtanutkaan sisareensa. Hän oli lyhempi ja tukevampi,
mustatukkainen ja ruskeasilmäinen, vakavan näköinen, mutta muuten
miellyttävä.
"Vai sanoi Kemppainen niin! Mistä hiidessä sen nyt jo koko maailma
tietää?" virkkoi Jooseppi siihen.
Mutta tyttäret huomasivat, että isä tällä kertaa rantamailta
palatessaan oli paljoa puheliaampi kuin ennen, ja käynnissäkin oli
ikäänkuin ylpeämpää ryhtiä.
"Niin ovat nyt asiat. Sopisi nyt poikainkin elää talossa, joka
perintönä kulkee isästä lapseen! Mutta mitä ovat tehneet talon työtä
sitten kun miehiksi tulivat? Luetut ne päivät ovat. Ja siellä olkoot
puulaakissa -- minä tässä kyllä vielä toimittelen, mutta kun tulee
kutsu minulle pois, niin kyllä minä teidän vaivanne ja työnne,
tyttäret, muistan -- jospa vaikka miehenkin tahtoisitte ottaa..."
Tytöt silmäsivät toisiaan. Tuolla tavalla ei isä koskaan ennen ollut
puhunut. Mitä kaikella lie tarkoittanutkin!
Ja sillä aikaa kun Jooseppi meni talliin ja muutenkin isännän silmällä
katseli, miten tytöt hänen poissa ollessaan olivat taloa hoitaneet,
juttelivat sisaret keskenään.
"Terveiset oli Ruokojärven Juhani laittanut -- sinulle", virkahti Liinu
ikäänkuin hyvitelläkseen sisartaan, joka aamukauden oli ollut huonolla
tuulella.
"Sinulle kai ne oli aiottu", tokaisi Kreeta. "En minä ole häntä
vailla."
Mutta samassa tuli Kemppainen pirttiin. Hänelle oli vuode valmistettu
kookkaaseen tupaan, johon porstuasta oli ovi oikealle. Tuvan päässä oli
vielä kaksi sievää kamaria, pihanpuolinen Liinun nimessä ja
metsänpuolinen Kreetan.
Kemppainen oli jo ikämies, joka oli puulaakin hommissa vanhentunut.
Koko ikänsä metsiä hiihdellyt ja ajattajana ollut. Puulaaki oli hänet
nyt Joosepin puheille lähettänyt kuulemaan, joko metsän kaupoista
sovittaisiin. Haukotellen hän alkoi panna paulakenkiä jalkaansa, ja
kuultuaan, että Jooseppi jo oli kotia saapunut, hän näytti virkistyvän.
Kreeta meni nyt lehmänhoitoon, ja Liinu jäi keittoa valmistamaan ja
huoneita siistimään.
Kemppainen alkoi Joosepin kanssa puhella asioistaan. Puulaaki oli vielä
tänä keväänä aikonut ehtiä hakkauttaa Romakkaniemen metsän ja uittaa
tukit valtaväylään.
"Siitä ei tule mitään", sanoi Jooseppi kuivasti Kemppaisen puheisiin.
Hän tunsi nyt olevansa isäntä, hänkin.
"Mitäs helvettiä se on?" kivahti Kemppainen. "Kiittäkää, ettei puulaaki
jo ennen ole alkanut teitä ahdistella... olisi käynyt teille niinkuin
Särkirovan miehellekin, että myytiin koko talo."
"Eipäs nyt, mies, leveile... Ei tässä olla niin jäniksenpassilla
liikkeellä. On niitä muitakin metsänostajia kuin teidän puulaakinne."
"Mutta omansa puulaaki tahtoo -- se uskokaa!" rämisi Kemppainen.
"Omansa saapikin -- puheen mukaan, mutta ei ennen. En minä anna paksun
lumen aikana metsääni hakata -- ja vie ne terveiset, jos tahdot..."
Kemppainen oli toivonut Joosepin heti suostuvan, ja niin olivat
puulaakin isännätkin uskoneet. Ja semmoinen oli ollut puhe, kun rahaa
Joosepille lainasivat, että heti kun talo perinnöksi saataisiin,
puulaakin annettaisiin metsästä ottaa omansa. Kemppaista harmitti
kovasti, ettei hän onnistunut asiallaan.
Kiivaasti hän veti kengät jalkaansa ja ärähti:
"Tämä maksaa teille vielä paljon. Pannaan velkakirjat uloshakuun!"
Hän alkoi kätystää ylleen rukkasiansa ja aikoi heti painua taipaleelle.
Jooseppi katseli tyynesti kiukkuisen miehen hommaa ja virkkoi sitten:
"No syö nyt ennenkuin taipaleelle lähdet!"
Kemppainen ei ollut kuulevinaankaan, virkahti vain, kun jo ovessa oli
menossa:
"Kyllä täällä käy toinen mies asiasta puhumassa."
Ja niin hän työntyi ulos, valjasti ja lähti hankea pitkin viillättämään
poikki järven Alpaslahtea kohden, josta kesäisin polku vei rantamaille
päin. Jooseppi katseli sivuikkunasta hänen menoaan, ja tuntui kuin
olisi joku salainen pelko ilmaantunut hänen sisimpäänsä. Äsken ei
tuntenut, mutta nyt tuntui.
-- Vaan saanhan minä vallesmannilta neuvoja, jos rupeavat hätyyttämään,
-- lohdutteli hän itseään.
Pääsiäisaamuna varhain ajaa hurautti Ruokojärven Juhani Romakkaniemen
pihalle uljaalla porohärällään, niin että kello kilkatti kuin tuskassa
ja valjaat välähtelivät punaisen kellertäviltä.
"Jopahan tuli Juhani", virkahti Jooseppi, joka tulijan ensiksi osui
ikkunasta näkemään. "Pääsiäisen aikana aikoikin tulla."
Tytöt olivat molemmin ulkosalla, Jooseppi ja Leena vain pirtissä.
Leenakin oli jo niin toipunut, ettei enää houraillut, ja jaksoi vähin
liikuskellakin huoneessa.
Jooseppi oli Leenallekin selittänyt, mitä Ruokojärven Juhanilla oli
mielessä. Kunnon mieheksi tiesi Leenakin Juhanin, vaikka usein oli
kuullut mainittavan hänen omituisesta kitsaudestaan.
"Jos Liinua ajattelisi ja hänet kihlaisi, olisi se paremmin minun
mieleeni", puhui hän sängystään Joosepille, joka valmistausi vierasta
vastaanottamaan.
Ja kääntäen laihtuneet, ryppyiset kasvonsa ja suuret, surumieliset
silmänsä Jooseppiin päin hän jatkoi:
"Sillä ei sitä hyvä peri Liinua... niin on luonnoltaan tullut
tätivainajaansa, jonka tukkilaiset raiskasivat kuoliaaksi ja jonka
muistat..."
"Elä nyt anna taas niille omille ajatuksillesi valtaa", nuhteli
Jooseppi, mutta emäntä jatkoi:
"Sinä et mitään huomaa, joka olet hyvää sukua, mutta minun puolellani
on paljon huonoja... Kun pitikin tulla tuon Liinun tätivainajaansa,
että välistä kun katson, niin pahaa tekee... Samanlainen on varsi ja
silmäin kiilto ja hameen heiluttaminen... vaikka en ennen ole puhunut
sinulle. Jos maailmalle joutuisi, Liinu, niin hullusti kävisi...
niinkuin Ruokojärven tyttärillekin."
Emännän ääni oli valittava, ja hän katsoi Jooseppiin kuin apua anoen.
"Elä nyt vaivaa itseäsi taas niillä mietteilläsi, kun nyt olet päässyt
jaloillesi monesta aikaa. Mihinkäs ne nyt tästä joutuisivat,
perintötalosta... ja hyvät tyttäret ovat molemmat... ja vävyjä tässä
tarvittaisiinkin", puheli Jooseppi vaimolleen, jonka taas uskoi alkavan
hourailla.
"Kreeta on jäykempi -- hän kyllä maailmassa elää", jatkoi Leena, aina
Jooseppia silmiin katsoen ja hänen katsettaan etsien. "Se on perinyt
sinun kovan luontosi ja työinnonkin... Koeta sinä nyt puhua Juhanille
Liinusta..."
Emäntä oihkaisi ikäänkuin johonkin paikkaan olisi kovasti koskenut,
kääntyi makaamaan seinään päin, ja Jooseppi kuuli hänen höpisevän:
"Molemmat poikani helvetti perii, vaan tyttäreni viepi jo tässä
elämässä... Jeesus Kristus..."
Jooseppi näki, että Liinu ja Kreeta jo olivat ilmaantuneet pihalle ja
puhuttelivat Juhania, joka antoi porolleen luppoja pulkasta.
-- Tottapahan vieraastaan huolen pitävät, -- arveli hän, mutta meni
kuitenkin pihalle hänkin, puserosillaan ja avopäin. Lämmin ja hauska
kevätaamu olikin.
"Moinakiveliön kauttako tulit?" sanoi Jooseppi ja pisti kättä
Juhanille.
"Niitä maita tulin ja kovaa kyytiä", kehui Juhani.
Ja kun kysyttiin, kuuluiko erinomaisempia, kertoi Juhani viikolla
käyneensä kirkolla.
"Ja vallesmanni kuuluu olleen hyvin huonona sairaana", tiesi hän
uutisia.
"Jopa kummaa kuulen! Ja terve oli minun käydessäni... eikä kipujakaan
valitellut."
Joosepin mieleen jysähti epämääräinen pelko siitä, että jos nyt vanha
vallesmanni kuolisi... Liekö muistanut käyttää perintökirjaa
henkikirjurilla -- niinkuin sanoi tarvittavan?
"Jopa on kumma, -- ihmetteli hän vieläkin. Tuliko puheeksi, oliko
vaarallinen tauti?" tokaisi hän sitten.
"En tuota tarkemmin kysellyt."
Mutta hajamielisenä oli Jooseppi, kun hän Juhanin kanssa kävi sisälle.
Hän vei Juhanin tupaan, käski istumaan ja haki sängyn alta
sikaarilaatikon.
Istuivat siinä sitten väkevää sikaaria poltellen toinen toisessa päässä
pöytää, eikä kumpikaan puhunut mitään. Aurinko kohosi yhä korkeammalle
ja lämmitti katon räystäitä, niin että lumi alkoi sulaa. Mutta etelän
taivaalla, auringon alla, näkyi hienoa pilveä kuin usvaa, ja etelästä
päin kävi tuuli.
"Taitaapa siitä ruveta suveamaan", arveli vihdoin Jooseppi.
Juhani niisti sikaariansa kengän kärkeen ja polki tuhan jalkansa alle.
Liinu toi samalla kahvia kahdella kupilla.
"Olisi tuolla kaapissa tilkkanen hokmannia, jos tahtoisit panna
sekaan", tarjosi Jooseppi.
Mutta Juhani ei sanonut tahtovansa. Muissa mietteissä istui, ei vain
kyennyt mitään puhumaan.
"Kumpaako tytärtä sinä sitten meinaat, jos sillä asialla olet?" kysyi
Jooseppi vihdoin, kun he olivat jääneet kahden kesken.
Juhani katsoi hämmästyneenä. Eikö Jooseppi sitä tiennyt? Eikös Liinu
ollut sanonut?
"No Liinua minä..."
Ja sitten alkoikin puhe luistaa. Juhani kehui, ettei hän aivan varaton
ollut: pitäjän säästöpankissa oli sievoinen summa, ja muuten oli
viidettäkymmentä poroa. Eikä ollut kepulikalu sormuskaan, jonka hän nyt
oli Liinulle tuonut. Mutta vasta ensi kekrinä menisivät yhteen. Siihen
mennessä aikoi Juhani hommata talonpaikkaa.
Jooseppi kuunteli hymyssä suin. Eipä ole vain monta nuorta miestä,
joilla olisi semmoisia säästöjä.
"On tässä sijaa sinullekin, jos tässä halunnette aloittaa elämänne",
ehdotti hän.
Mutta omaa kotia tuntui Juhani mielivän.
"Olisin minä isältä sen kotitorpan ostanut, mutta siihen kun jäisivät
ruokittavikseni molemmat, ja kukaties vielä osaisivat siihen sisaretkin
äpäräsikiöineen... niin eroon haluan."
Juhanin silmät vilkuivat kylmästi, ja ohuet huulet näyttivät
värähtelevän.
Joosepilla ei ollut siihen mitään sanomista.
"Uuden navetan olen siihen salvannut, ja se riittäköön. Tukinuittoon
lähden tästä vesien auettua..."
Kylmä oli Juhanin äänikin, kalskahteli kuin pakkasrauta, ja tunteeton
hänen kylmänharmaa silmänsä.
"Kyllä siinä pian yhden miehen ansio syötäisiin ja kulkijoille
jaettaisiin, jos antamaan rupeisin", sanoi hän kuin selitykseksi, kun
ei Jooseppi mitään virkkanut.
Mutta hetken kuluttua nousi Jooseppi mennäkseen ja sanoi:
"No niin. Sopinette sitten Liinun kanssa. Leenan ja minun puolestani ei
ole mitään vastustelemisia."
Jooseppi meni puhuttelemaan Leenaa.
Emäntä näytti nyt olevan paremmalla tuulella. Näytti siltä kuin olisi
jokunen ilonsädekin silmistä välähtänyt.
"Jo minä Kreetalta kuulin... Kyllä nyt Liinu turvassa on, kun
Ruokojärven Juhanin miehekseen ottaa... Menikö se sinne Juhanin
puheille?" puheli hän, nyt virkeästi.
"Sinne näkyi menevän..."
"Herra on kuullut rukoukseni... Muistatko sinä, Jooseppi, kun sinä
minua aloit hyväillä?"
"Enpä tuota enää niin muista", arveli Jooseppi, mutta tunnossaan hän
päätteli, että Leena taas houri, vaikka näytti olevan selvänä.
"Minäpä muistan niinkuin tämän päivän", puheli emäntä, ja silmiin oli
ilmaantunut omituinen kiilto. "Kun Järvirovasta yhdessä lähdimme
suksilla naapuriin, kysyit sinä: 'Leena, etkös rupeaisi minulle
vaimoksi?' Minä hiihdin jälessä, sinä edellä latua aukaisten.
'Vaimoksesi rupean, vaan en huoraksesi', vastasin minä. Sillä minä
muistin sisarvainajan, Eveliinan, jonka tukkilaiset raiskasivat. Etkös
sinä muista häntä? Katsopa tuota Liinun käyntiä ja naurua ja
liikkeitä..." Emäntä tuntui väsyvän puhuessaan. Mutta kysyi vielä:
"Koska ne aikovat vihillä käydä?"
Jooseppi rykäisi. Hän oli aivan varma, että Leena houraili.
"Syksyllä vasta. Omaa kotia kuuluu meinaavan Juhani."
Leena ei siihen vastannut mitään. Jooseppikin nousi tuolilta, sängyn
vierestä, ja kävi kaatamassa lisää kahvia pannusta.
"Sanoin minä, että olisi tässäkin sijaa, jos tahtovat tässä ensiksi
olla", selitteli Jooseppi, kahvia juodessaan.
Mutta emäntä ei puhunut siihenkään mitään. Itselleen mitä lie höpissyt,
koska huulet liikkuivat.
Jooseppi jäi siihen takan luo mietteisiinsä istumaan.
-- Mistä se lienee tuo Leenan tauti oikein kotoisin? -- mietiskeli hän.
-- Eivät siihen näy auttavan lääkärinkään lääkkeet eivätkä neuvot.
Olisiko sukuvikaa? Leenan veli oli tullut mielenvikaan ja siinä tilassa
koskeen hypännyt, äitinsäkin kuului vanhemmiten hourailleen... Mikä
hänet ymmärtänee ja tietänee...