Lahjoitusmaiden peruutuksen innokas ajaja Kaarle X:nnen aikana, _Herman
Fleming_, oli syntynyt Louhisaaren kartanossa Naantalin seudulla syysk.
17 p. 1619. Hänen isänsä oli edellisissä kertomuksissa mainittu
ansiokas Tukholman ylimaaherra ja valta-amiraali Klaus Fleming; äiti
oli ruotsikko. Nuori Fleming, luultavasti kotiopettajan kautta
päästyänsä ensin opin alkuun, meni v. 1637 Upsalan yliopistoon. Kolme
vuotta myöhemmin hän läksi pitkille ulkomaan matkoille. Nähtävästi
haluten astua isänsä jälkiä, kävi hän kaikkein ensiksi Hollannissa.
Täällä, Amsterdamissa, hän tutki ahkerasti laivanrakennustaitoa. Sen
jälkeen oppiaksensa myös merenkulkua ja merisotaa hän seurasi
vapaaehtoisena Hollannin laivastoa retkelle espanjalaisia vastaan ja
otti osaa useampiin verisiin taisteluihin mainioiden amiraalien Trompin
ja Wittin komennon alla, joille hänellä oli suosituskirjeitä isältään.
V. 1642 hän sitten jatkoi matkaansa Parisiin. Sieltä hän juuri oli
menossa Italiaan, kun hänen isänsä kutsui hänet kotiin alkavan Tanskan
sodan tähden. Regina-laivan kapteenina seurasi Herman Fleming nyt
isäänsä, kunnes tämä, niinkuin olemme nähneet, sai surmansa. Sodan
loputtua hän sai saariamiraalin (luultavasti kotona Tukholmassa olevan
laivaston komentajan) paikan.
Täällä rauhallisessa laivasaaressa oli kerta hänet miltei saavuttaa
surma, joka sodassa oli säästänyt hänen henkensä. V. 1652 alkukesällä
piti hänen näyttää Kristiina kuningattarelle erästä juuri valmiiksi
varustettua uutta laivaa. Mutta heidän astuessansa siihen lautaporrasta
myöten, kiepsahti irtonainen lauta veteen ja kuningatar sekä Fleming
sen mukana. Hädissään ja hämmästyksissään tarttui silloin Fleming
Kristiinan hameeseen ja veti hänet siten pohjaan. Kuitenkin saatiin
kuningatar ylösvedetyksi ja hänen kanssansa myöskin Fleming, joka ei
lopultakaan ollut hellittänyt irti hametta. Kristiina ei kuitenkaan
suuttunut amiraalin itsepintaisuudesta, vaikka se helposti olisi voinut
tuottaa hänelle tuhon. Hän vain nauroi: "en tästä suuresti välitä,
koska muulloinkin aina juon vettä janooni. Mutta pahempi oli
amiraaliparan laita, joka on tottunut viiniin ja olueeseen ja jonka nyt
täytyi tyytyä niin halpaan juomaan."
Ennen tätä tapausta oli jo Fleming toisillakin aloilla kuin
meriasioissa saanut periä isänsä entisiä virkoja. Hän oli v. 1650
tullut Tukholman ylimaaherraksi, jossa paikassa hän pysyi kaksi vuotta.
V. 1652 hän sitten määrättiin kamarineuvokseksi ja seuraavana vuonna
kamarikollegion presidentiksi.
Kristiinan suosion oli Fleming voittanut kokonaan. Osoituksena siitä
oli, että hän v. 1650 korotettiin valtaneuvokseksi ja v. 1651 sai
vapaaherran arvon sekä siihen kuuluvan avaran Liperin lahjoitusmaan. Ja
viimein, kruunusta luopuessaankin, osoitti kuningatar hänelle
luottamustansa sillä, että valitsi hänet elatusmaittensa
pääkuvernööriksi.
Vielä suurempaa suosiota osoitti hänelle sitten Kaarle X. Alkusyynä
siihen oli ollut se, että Fleming monessa arveluttavassa tilaisuudessa
oli taivuttanut oikullisen, epäluuloisen Kristiinan mielen jälleen
nuoren pfalzkreivin puolelle. Sen lisäksi tulivat hänen ansionsa
lahjoitusmaitten peruutuksessa. Fleming oli nyt sangen mahtava herra.
Valtaneuvoskunnassa oli hänen sanansa voima suuri, sillä hän saattoi
usein mielipiteittensä tueksi vedota kuninkaan tahtoon, josta hän
yksityistä tietä oli päässyt perille. V. 1657 soi Kaarle X tälle
luotettavalle palvelijalleen Etelä-Suomen lakikunnan palkinnoksi, ja
testamentissaan määräsi hän Flemingin valtiorahaston hoitajaksi sekä
holhoushallituksen jäseneksi prinssi Kaarlen alaikäisyyden aikana.
Mutta yhtä suuri kuin kuninkaan suosio ja luottamus oli aatelin,
erittäinkin kreivien ja vapaaherrojen, viha Flemingiä vastaan. Osaksi
oli siihen syynä hänen karkea, jörömäinen, synkkä ja umpimielinen
luonteensa ja hänen jyrkkä käytöksensä, jotka vaikuttivat sen, ettei
hän seurustellessa ollut hauska. Mutta kaikkein enimmin oli hänelle
tuottanut vihamielisyyttä hänen ankaruutensa ja kiivautensa
lahjoitusmaitten peruuttamisessa. Kuninkaan kuoltua sai Flemingin
käytös valtaneuvoskunnassa tämän vihan kiihtymään vieläkin
tulisemmaksi. Siinä tuli näet puheeksi uusien lahjoitusmaitten suominen
palkinnoksi muutamille herroille. Fleming vastusti sitä ja ehdotti sen
sijaan rahapalkintoja. Toiset tahtoivat väkisin kumota hänen
vastarintansa; mutta hän vakuutti vain, ettei hän ikänä suostuisi
allekirjoittamaan mitään lahjoituskirjaa. Usein pysyi hän kokonaan
poissa valtaneuvoskunnan kokouksista, joissa nyt enemmistö oli hänen
mielipiteitänsä vastaan. Tämän johdosta moittivat häntä eräässä
kokouksessa muutamat virkakumppanit. Fleming ensin syytti
kivulloisuuttansa, mutta lopulta sanoi rohkeasti: "omatuntoni ei salli
minun allekirjoittaa kaikkea, mitä te päätätte!"
Asiain näin ollessa ei tietystikään Flemingin osallisuus hallituksessa
voinut tulla pitkäaikaiseksi. Jo ensimäisillä valtiopäivillä,
Tukholmassa, syksyllä 1660, vaati aatelisto kuninkaan määräystä
holhoushallituksen jäsenistä päätöksensä alle. Vaalissa sai sitten
Fleming aatelissäädyssä ainoastaan 23 ääntä puolellensa, mutta
165 oli vastaan. Useat eivät olleet edes tavalliseen kieltoon
tyytyneet, vaan lisänneet siihen mikä mitäkin. Eräässä lipussa oli
kolminkertainen: "ei! ei! ei!" -- toisessa: "pois vaan!" --
kolmannessa: "ristiinnaulitse!" -- neljännessä: "päästä meitä
pahasta!" j.n.e. Muut säädyt tahtoivat tietää syyn tähän vimmaan.
Silloin ruvettiin puhumaan Flemingin kivulloisuudesta, kuuroudesta y.m.
-- sillä todellista syytä ei toki sopinut julkisesti tuoda esiin. Vaan
kun ei näihin selityksiin tyydytty, puhkesi eräs aatelisherra viimein
suoraan sanomaan: "meidän mielestämme hän on siihen virkaan aivan
kelvoton!" -- Aatelittomat säädyt eivät kuitenkaan jättäneet asiaa
vielä sillensä; mutta silloin huusi koko aateli yhteen suuhun: "jos
Herman Flemingiä tahdotaan väkisin valtionholhoojaksi, niin me
ratsastamme kotiin ja keskeytämme valtiopäivät!" Valtaneuvoskunta
lähetti nyt kaksi jäsentänsä Flemingin puheille pyytäen, että hän
pahennuksen välttämiseksi itse luopuisi paikastansa. Mutta jäykkä
Suomen mies vastasi: "jos minun täytyy jättää virkani, niin tapahtukoon
se laillisella erottamisella!" Ja niin hän sitten erotettiin.
Fleming vetäytyi nyt kokonaan pois valtioasioista ja istui vain kotona,
katkerassa mielessänsä hautoen kostoa uusien reduktsionituumien
muodossa, jotka hän antoi perinnöksi pojallensa sekä muille sitten
isossa lahjoitusmaitten peruutuksessa toimiville miehille.
Vielä kerran muutamien vuosien kuluttua hän pääsi kuitenkin taas
korkeaan virkaan. Valta-amiraali oli silloin kuollut, ja
holhoushallituksen esimiestä De la Gardieta vastustava puolue
valtaneuvoskunnassa ehdotti avonaiseen virkaan tuota syrjäänsysättyä,
vaan näissä asioissa taitavaa herraa. Näin olisi hän jälleen päässyt
hallituksen jäseneksi. Sen estämiseksi sai De la Gardie toimeen, että
Fleming v. 1664 lähetettiin kenraalikuvernööriksi Suomenmaahan. Myös
Pohjanmaa, joka muuten tällä vuosisadalla ajoittain, samoinkuin
Länsi-Pohjakin, oli ollut erityisen maaherran alaisena, laskettiin nyt
hänen aluskuntansa lisäksi ja yhdistettiin pysyväisesti muuhun Suomeen.
Viisi vuotta hän hallitsi täten synnyinmaatansa, kunnes v. 1669,
niinkuin tiedämme, Suomen kenraalikuvernöörinvirka kokonaan
poistettiin rahavarojen rappiotilan tähden. Flemingin toimista hänen
hallintoajallansa ei ole paljon tietoa; sen me vain tiedämme, että hän
oli avullisena muutamissa silloisen Turun piispa Gezeliuksen töissä
kansansivistämisen hyväksi. Nähtävästi kivulloisuus, ja ehkäpä joku
mielenmasennuskin, ehkäisi tuon ennen niin tarmokkaan miehen
toimintakykyä.
Virkaeronsa jälkeen ei Fleming elänyt enää monta vuotta. Tauti katkaisi
hänen elämänsä heinäk. 28 p. 1673, hänen ollessaan vasta 54 vuoden
vanha. Hän kuoli Tukholmassa ja haudattiin siellä Jaakon kirkkoon,
missä Flemingeillä silloin oli sukuhautansa. Sekin seikka todistaa
Suomen korkeamman aateliston vieraantumista kotimaastansa. Herman
Fleming oli kuitenkin vielä pitänyt synnyinmaatansakin muistossaan. Hän
oli esim. Louhisaareen rakentanut komean kolmikerroksisen kartanon.
Niin myös hän auttoi Ahlaisten kappelin kirkon rakentamista (Louhisaari
on siinä seurakunnassa) suurilla rahasummilla. Hänen puolisonsa
vaakuna, samoinkuin hänen omansa, on vieläkin siinä kirkossa nähtävänä.
Flemingin pääperiaatteena valtioasioissa oli, niinkuin näimme,
säästäväisyys. Senvuoksi hän myös niin paljon kuin mahdollista vastusti
Puolan sotaa, joka oli alkuna Kaarle X:nnen kaikkiin muihin sotiin.
Fleming erosi siinäkin melkein kaikista sääty- ja virkaveljistänsä,
jotka pitivät alinomaisia sotia Ruotsin suurimpana etuna. Mutta sitten,
kun sota kerran oli syttynyt, osoitti hän suurta toimeliaisuutta ja
jaloa uhraavaisuutta vaaran torjumisessa. Venäläissodan alkaessa oli
hän Tukholmassa puolustusvalmistusten johtavana sieluna ja henkenä. Ja
kun v. 1657, Tanskan sodan sytyttyä, ei voitu saada mitään lainaa
kruunulle, pani hän omat tiluksensa panttiin ja hankki täten noin
120,000 hopeatalaria.
Vihamiehet, joiden käsissä silloin valta oli, ovat myös monin tavoin
käyttäneet sitä hänen muistonsa tahraamiseksi. Niinpä esim. on syyttä
väitetty hänen intoansa lahjoitusmaitten peruutuksessa vain
yksityiseksi kostonhimoksi. Häntä oli näet, ennenkuin hän tuli
korotetuksi vapaaherraksi, pari kertaa loukannut ja häväissyt suurien
ylimyssukujen röyhkeys. Voihan olla, että sekin vaikutin oli hänessä
vallalla -- harvoinhan ihmisen sydän parhaissakaan aikeissaan ja
töissään on vapaa yksityisistä mielihaluistaan -- mutta edellisestä
toki nähtäneen, että isänmaanrakkaus kuitenkin oli päävaikuttimena
hänen sielussansa.
Useassa suhteessa -- niinkuin luonteen jörömäisyydessä ja jyrkkyydessä,
aatelisveljiensä vihanalaisuudessa ja kuninkaan etujen harrastuksessaan
-- oli Herman Fleming, niinkuin lukijakin jo varmaan on huomannut,
kuuluisan heimolaisensa sotamarski Klaus Flemingin kaltainen. Tähän
vertailuun saattaa, paha kyllä, lisätä vielä yhden ikävän kohdan.
Herman Flemingilläkin kuuluu näet olleen sukunsa vanha perisynti: hän
oli kova alustalaisiansa kohtaan. Mikä eriskummallinen ristiriitaisuus
talonpoikaissäädyn oikeuksien innokkaan puolustajan luonteessa! Myös
käypi vielä Louhisaaren tienoolla se tarina, että hän muka oli
vaimolleenkin tyly ja piti häntä joskus lukon takana kamariin
suljettuna. Lieneekö tässä tarinassa perää vai ei, siitä eivät
luotettavat tiedonlähteet anna mitään varmuutta.