Kaarle X tapasi valtakuntansa raha-asiat, Kristiinan hurjien tuhlausten
tähden, mitä hirveimmässä sekasorrossa. Ei siinä kyllin, että
lahjoitusten vuoksi kruunun suoranaiset rahatulot olivat peloittavasti
vähentyneet; vaan myös suuri osa niistä tiluksista, jotka Ruotsin tavan
mukaan olivat nimenomaan määrätyt vuorikaivosten, laivaston ja sotaväen
voimassapitämiseen, jopa itse hovinkin elättämiseen, olivat nyt
yksityisten käsissä ja niin muodoin niistä riippuvat laitokset pahassa
puutteessa.
Eipä siis kumma, vaikka huomattiinkin hänen heti aikovan panna toimeen
_lahjoitusmaitten peruutuksen eli reduktsionin_, jota aatelittomat
säädyt jo useimmilla valtiopäivillä olivat kiivaasti vaatineet.
Ensimäinen osoitus kuninkaan mielipiteestä oli se, että hän heti
valtaannousunsa jälkeen käski tehdä luettelon kaikista kruunun
tiluksista, saatavista sekä tuloista, johon olisi merkitty, mikä niistä
oli kadonnut ja joutunut yksityisten käsiin. Tähän toimeen valittu
mies, suomalainen vapaaherra _Herman Fleming_, olikin siihen työhön
kaikin puolin omansa. Hän oli kamarikollegion presidentti ja siis
virkatoimiensa kautta tarkoin tutustunut valtakunnan raha-asioihin.
Paitsi sitä oli hän ollut niitä harvoja korkeita aatelismiehiä, jotka
olivat hyväksyneet aatelittomien säätyjen vaatimukset 1650:n vuoden
myrskyisillä valtiopäivillä, ja monta kertaa, vaikka turhaan,
huomauttanut Kristiina kuningattarelle niistä petoksista, joita
lahjoituksia anoessa tehtiin.
Kruunausvaltiopäivillä v. 1655 esitti sitten kuningas säädyille Krister
Bonden kokoonpaneman ehdotuksen. Peruutettavat olivat kaikki
lahjoitusmaat "kielletyissä paikkakunnissa", s.o. niissä, jotka
vanhastaan olivat määrätyt ylempänä lueteltuja laitoksia varten; samoin
kaikki, jotka olivat saadut jonkun valheellisen ja petollisen
tiedonannon perustuksella. Sitä paitsi piti kaikkien lahjoituslupausten
(jotka olivat täytettävät, niinpian kuin se tai se tilus tuli takaisin
kruunulle) menettämän voimansa. Ja viimein piti kaikkien ikuisiksi
ajoiksi annettujen lahjoitusten vasta tulla "Norrköpingin päätöksen
ehdoilla" suotujen kaltaisiksi, s.o. kruunun perittäviksi, niinpian
kuin lahjoituksensaajan suku loppui miehiseltä puolelta.
Ehdotus esitettiin aluksi aatelissäädyssä, jota se erittäin koski, ja
oli ensin salaisen valiokunnan aatelisten jäsenten käsiteltävänä. Tällä
kertaa ei noussut samallaista vimman myrskyä kuin edellisillä
valtiopäivillä; sen vaikutti se, että asia nyt oli itse hallitsijasta
lähtenyt. Mutta tyytymättömyyttä ilmaistiin kuitenkin useammissa
lyhyissä äkäisissä lausunnoissa. Ainoastaan eversti Pentti Horn, hänkin
suomalainen kansallisuudeltaan, toi ilmi suostuvaisuutensa.
"Kohtuullista on", arveli hän, "että me pidämme silmällä yhteistä
hyötyä. Eihän kuninkaalla enää ole edes mistä saada heiniä
hevosillensa. Kaikki on poissa." Muutkin taipuivat välttämättömyyteen.
Kaksi päivää myöhemmin sai aatelissääty kokonaisuudessaan kuulla
kuninkaan ehdotuksen. Valtakansleri esitti asian välttämättömän
tarpeellisuuden ja varoitti vastahakoisuudesta. "Sillä", lopetti hän
profeetallisilla sanoilla, "jollei tätä vammaa hyvissä ajoin lääkitä,
voidaan joskus vasta verkko arvaamatta vetää meidän kaikkien yli."
Sääty myöntyikin vastarinnatta siinä toivossa, että sillä uhrauksella
päästäisiin uhkaavasta hädästä.
Mutta sepä ei ollutkaan vielä kuninkaan lopputuuma. Kiittäessään
myönnytyksestä huomautti hän kuitenkin samalla, että siitä suureksi
osaksi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa tulisi apua. Mutta
valtiovarain rappiotila oli heti paikalla autettava. Siksi pitäisi
aatelin lisäksi luopua _neljännestä osasta_ kaikkia muita
lahjoituksiaan. Tämä vaatimus tietysti maistui aatelisherroista vielä
karvaammalta kuin edellinen ja nosti siis myös kovempaa vastarintaa.
Niiden joukossa, jotka kiivaimmin puolustivat ehdotusta, mainitaan nyt
vielä kaksi suomalaista, _Lauri Creutz_, Sarvilahden herra, ja _Eerikki
Fleming_, Lajusten vapaaherra. Kuuluupa viimeksimainittu väärin
käyttäneen hänellä maamarsalkkana käsissä olevaa suurta valtaakin asian
hyväksi. Niin ainakin vastustuspuolue väitti.[8] Loppupäätökseksi
viimein tuli se, että aatelissääty taaskin antoi suostumuksensa sillä
ehdolla, että tätä asiaa koskeva asetus tulisi olemaan iänikuinen.
Täten he toivoivat kumminkin saavansa omistusoikeuden jäljelle jääviin
lahjoitusmaihinsa perustuslaillisesti vahvistetuksi.
Mutta se taas ei ollut ollenkaan aatelittomien säätyjen mieleen, joille
nyt vuorostaan ehdotus esitettiin. Erittäinkin pani vastaan
talonpoikaissääty, joka pelkäsi "Viron tavan", s.o. orjuuden, sen
kautta voivan päästä valtaan. Vihdoin ilmoittivat aatelittomat säädyt
yksimielisesti, etteivät he voi peruutusasetusta allekirjoittaa,
ennenkuin tuo ehto sen iankaikkisuudesta on poispyyhitty. Vähällä oli,
etteivät valtiopäivät, Puolan tavan mukaan, kesken hajonneet
tämän riidan tähden; niin suuri oli molemminpuolinen vihastus.
Valtaneuvoskunta nyt turvautui kuninkaaseen ja pyysi häntä pakottamaan
aatelittomia säätyjä taipumiseen; mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Hän
ehdotti, että lopullinen päätös neljänneksen peruutuksesta jätettäisiin
seuraaviin valtiopäiviin asti. Siksi piti asiaa kaikin puolin
tutkittaman ja tuota lahjoitusmaitten osaa vastaava vuotuinen summa
tulla suoritetuksi. Nyt ei aatelin vastahakoisuus enää auttanut; asetus
siinä muodossa, jonka Herman Fleming, kuninkaan osoitusten mukaan, oli
sille antanut, tuli säätyjen yhteiseksi päätökseksi, ja aatelin yritys
saada ovi vastaisilta suuremmilta peruutuksilta suljetuksi, raukesi
typityhjäksi.
Itse asian lopullista tutkimista sekä jo päätettyjen peruutusten
toimeenpanemista varten asetti nyt kuningas komitean, jonka päämieheksi
valittiin _Herman Fleming_. Soveliaampaa ei olisikaan voitu löytää.
"Kansan etu on ylin laki", oli hänen peruslauseensa, niinkuin hän
komiteassa juhlallisesti lausui ilmi. "Uupumattomalla ahkeruudella
valmisti ja toi hän esiin kaikki komiteassa puheeksitulevat ehdotukset.
Taipumattomalla kiivaudella valvoi hän peruutuspäätöksen toimeenpanoa
sanasta sanaan, pitämättä mitään lukua niiden korkeasta arvosta tai
myös mitättömyydestä ja puutteenalaisuudesta, joita asetus koski.
Valtamarskia, valtadrotsia, kuninkaan omaa veljeäkään hän yhtä vähän
armahti kuin halvinta kruunun virkamiestä." Näillä sanoilla kuvaa hänen
tointansa eräs niihin aikoihin parhaiten perehtynyt ruotsalainen
historioitsija.[9]
Tällaista isänmaanrakkautta, väsymättömyyttä ja pelottomuutta
tarvittiinkin täydesti, jos mieli päästä tuumasta toimeen. Sillä
komitean tehtävä oli mitä vaikeinta laatua ja vaati monen apua.
Ennenkuin päätöksiin ryhdyttiin, piti ensin koota laveita ja tarkkoja
tietoja, ja niitä toimeenpannessa oli kaikellaisten virkamiesten työtä
valvottava. Ensi alussa kävi kuitenkin kaikki hyvin. Komiteassa oli
Fleming kaikkivaltias: mitä hän ehdotti, se tuli aina yhteiseksi
päätökseksi. Vuoden lopussa saattoi hän ilmoittaa kuninkaalle, että
kielletyissä paikkakunnissa oli peruutettu 2,403 taloa, joista karttui
kruunulle veroa 66,781 hopeatalaria. Sittenkin oli se Flemingin
mielestä vielä vähän; hän piti tarpeellisena pyytää kuninkaalta
anteeksi, että työ edistyi niin hitaasti. Helppo on siis arvata hänen
mielialaansa seuraavana vuonna, jolloin vastukset vasta oikein
alkoivat. Ylimysten puolta pitävän Kustaa Bonden tulo komiteaan muutti
muutamien jäsenten jo ennestään kytevän vastahakoisuuden vastarinnaksi.
Jos peruutus koski korkeita herroja, tahdottiin sitä kiertää jos
jollakin tavalla. Myös oltiin usein eri mieltä siitä, mitkä
paikkakunnat olivat kiellettyjä, mitkä ei. "Monta paikkakuntaa", lausui
Fleming, "on viimeksikuluneina aikoina pidetty luvallisina, vaikka
kuitenkin kruunun on mahdoton ilman niitä tulla toimeen. Jumala
armahtakoon niitä, jotka ovat saattaneet asian sille kannalle." Vielä
pahempaa vastarintaa kuin itse komiteassa ilmaantui nyt sen
ulkopuolella. Kamarikollegio ei selvittänyt sille lähetettyjä laskuja;
vuorikollegio ei laittanut valmiiksi vuorimaakirjaa, jota ilman ei
voitu yhtään vuorikaivantoihin kuuluvaa taloa peruuttaa; maaherrat
venyttivät paikallistutkimuksia, niin ettei niistä tullut koskaan
päätöstä. Itse lahjoitusmaitten isännät, jotka jo ensimäisenä vuonna
olivat olleet kovin hitaat asiapapereitaan tuomaan esiin, eivät nyt
huolineet mistään muistutuksista eikä nuhteista. Kaikkeen tähän oli
syynä sotaonnen kääntyminen nurjaksi, josta saattoi päättää, ettei
kuningas niinkään pian tulisi takaisin itse valvomaan asiain käyntiä.
Vielä kuitenkin Flemingin lujuus kesti. Kerta, kun valtadrotsi Pietari
Brahe oli häntä koko valtaneuvoskunnan kuullen katkerasti moittinut,
lausui hän jälkeenpäin komiteassa: "enpä minä sittenkään rupea
väistymään enkä horjumaan virkatoimessani!" Mutta vielä pahemmin kävi,
kun hänen tähänastinen ainoa tukensakin, kuningas, rupesi pettämään.
Kaarle X:nnen ei sopinut pahoittaa taitavia sotapäälliköitään, joiden
apua hän silloisessa vaarallisessa tilassansa enemmän kuin koskaan
tarvitsi. Hän kirjoitti siis syyskuussa 1657 Flemingille ja käski hänen
menetellä vähemmän ankarasti. Asiain näin ollessa ei voi suuresti
kummeksia, jos 1656 vuoden vaivan tulos ei ollut suurempi kuin 91
taloa, 5,815 hopeatalaria veroa.
Vielä surkeammaksi tuli vuosi 1657. Tapahtuipa silloin kaiken muun
lisäksi, että kuninkaan täytyi taas panna panttiin ja täten luovuttaa
kruunulta useampia satoja taloja. Saman vuoden alkupuolella oli sitä
paitsi Flemingillä kovien aikojen tähden niin runsaasti työtä
kamarikollegiossa sekä valtaneuvoskunnassa, ettei hän komiteatoimeen
juuri ollenkaan joutanut. Sitten tuli taas rutto suureksi esteeksi.
Täten oli koko sen vuoden saalis ainoastaan 1,936 hopeatalaria veroa.
Siihen sitten komitean toimi Kaarle X:nnen aikana melkein kokonaan
loppuikin. Fleminginkin suomalainen itsepintaisuus oli liiallisten
vastusten vuoksi murtunut. V. 1658 pidettiin ainoastaan muutamia
harvoja istuntoja, v. 1659 yksi ainoa.
Näin raukesi suurten herrojen silmittömän vastarinnan vuoksi työ, joka,
jos se olisi tullut rehellisesti täytetyksi, kenties olisi voinut
säästää heitä siitä rajattomasta, armottomasta ryöstöstä, joka kohtasi
heitä seuraavan kuninkaan aikana. Suomen lahjoitusmaihin oli Kaarle
X:nnen peruutus tuskin vielä ennättänyt koskeakaan. Alussa vuotta 1657
oli Fleming kysynyt, mitä oli tehtävä Pohjanmaan suhteen, jota hän
laivaston tähden piti kruunulle välttämättömän tarpeellisena. Mutta
kuningasta arvelutti koskea sikäläisiin moniin kreivi- ja
vapaaherrakuntiin; hän lykkäsi päätöksen toistaiseksi. Eipä näytä
myöskään enempää kuin pari Suomen kuninkaankartanoa tulleen
peruutetuksi, vaikka ne olivat valtiopäiväpäätöksessä nimenomaan
mainitut. Paha rutto Suomessa v. 1656 oli näet peloittanut
tutkimusherroja niin, etteivät he olleet uskaltaneet edes tulla sinne
asiasta selvää ottamaan.