Edellisissäkin kertomuksissa on joskus sivumennen ollut puhetta Suomen
valtiollisesta ja kansallisesta tilasta; mutta tässä koetamme tarkemmin
ja yhtenäisemmin kuvata sitä puolta kansamme historiaa. Nyt on
semmoiseen juuri soveliain tilaisuus, sillä 17:nnen vuosisadan
keskivaihe on tärkeänä käännekohtana siinä suhteessa.
Suomi oli asein valloitettu maa; mutta tämä valloitus ei ollut
saattanut meidän kansaamme Ruotsin _alle_, vaan _yhteyteen_. "Emme ole
joutuneet orjuuteen, vaan liittoon ja valtiolliseen toveriuteen",
lausui v. 1657 täydellä syyllä Viipurin kymnaasin lehtori Bartholdus
Lachmannus, "sinä onnen päivänä, jona tämä Karjalan herttuakunta
yhdistettiin Ruotsin valtaan." Tämä seikka astuu kaikkein selvimmin
esiin, jos vertaamme Suomea Ruotsin muihin, myöhemmin lisään tulleihin,
merentakaisiin voittomaihin. Käkisalmen Karjala, Inkeri, Viro,
Liivinmaa, Pommeri ja Bremenin sekä Verdenin herttuakunnat pysyivät
alusmaina (subjectae provinciae, niinkuin silloin sanottiin), joilla ei
ollut mitään sanansijaa valtakunnan yhteisiä asioita määrättäessä.
Suomella yksin oli samat oikeudet kuin Ruotsilla; se sai valtiopäivillä
edustajiensa kautta ottaa osaa hallitukseen. Noita voittomaita
pidettiin molempien kansojen yhteisinä alamaisina, niinkuin ne olivat
myös yhteisellä hiellä ja verellä maksetut. Virallisestikin,
asetuksissa y.m. oli tavallisena lausepartena: "Ruotsissa, Suomessa
sekä _niiden alle_ kuuluvissa maakunnissa".
Tämä molempien maiden rinnastaminen näyttää samalla, ettei tätä
yhteyttä kuitenkaan hallituspiireissäkään katsottu niin täydelliseksi,
että se olisi erinäisyyden kokonaan poissulattanut ja molemmista niin
erisukuisista kansoista tehnyt yhden kansan. Saman käsitystavan
todisteeksi voipi myös tuoda esiin monta yksityisten miesten lausuntoa.
Niin esim. Wexionius, Turkuun professoriksi tullessaan, sanoi itseänsä
muukalaiseksi tulokkaaksi, ja lupasi tulla suomalaiseksi. Niinpä Turun
maaherra Falkenberg, josta samaten on ollut puhe kertomuksissa Kustaa
Aadolfin ajasta, kehui virkaansa sangen hyväksi, "varsinkin minulle
muukalaiselle". Niin myös Stjernman vielä 1719, Turun oppineitten
teoksien luettelonsa esipuheessa, nimittää niitä "vieraiksi ja toisen
maan töiksi". Yleisen käsityksen mukaan, jonka Wexioniuskin lausuu ilmi
maantieteellisessä teoksessaan, olivat Ruotsin ja Suomen kansat
itsenäisinä jäseninä yhteisessä liitossa. Tarvinneeko ollenkaan tuoda
esiin todistuksia, että Suomenkin miehet katsoivat asiaa samalta
kannalta? Tarkalleen nähdään heidän lausunnoissaan eroitettuna Ruotsin
valtakunta ja oma maa, Suomi. Joskus harvoin vain ennen 17:nnen
vuosisadan loppua ilmenee toisellainen mieliala, ja se näkyy olleen
suomalaisten enemmistölle vastahakoinen. Niinpä esim. Lachmannuskin,
kun hän ylistysinnossaan kerran puhuu "yhteisen isänmaan"
kiitollisuudesta Kaarle X:ttä kohtaan, katsoo tarpeelliseksi lisätä:
"yhteisen isänmaan, sanon minä, vaikkapa vasten pahansuovain tahtoa".
Tällainen pääasiallisesti oli vanhastaan ollut Suomen asema Ruotsin
valtakunnassa, ja 17:nnellä vuosisadalla kohosi kansamme arvo
joksikuksi aikaa vielä entistäkin korkeammalle. Sen vaikutti lähempi
tutustuminen maamme luonnollisiin etuihin. Suomi tuli yhä enemmän
Tukholman ruoka-aitaksi, ja sen kruununtuloista riitti, paitsi omiin
tarpeisiin, joka vuosi myös suuria summia Viron ja Liivinmaan hallintoa
varten. Vieläkin enemmän vaikutti samaan suuntaan Suomen miesten
osoittama soturikyky ja urhous. Sitä kansaa ei ollut mahdollista pitää
mitättömänä, joka varusti 2/5 Ruotsin valtakunnan omamaisesta
armeijasta, ja vieläpä semmoisia sotureita, joille eivät muun Euroopan
mainioimmatkaan urhot vetäneet vertoja. Olemme jo edellisissä
kertomuksissa nähneet, miten 30-vuotisessa sodassa useissa
tilaisuuksissa suomalaisille myönnettiin täysivertainen arvo eri
kansana ruotsalaisten ja saksalaisten rinnalla. Myöskin kotimaassa
astuu sotureittemme ansaitsema kunnioitus esiin monella tavalla. Ihan
toisilla sanoilla puhuvat vuosisadan keskipaikoilla Suomen kansasta
Pietari Brahe, professori Wexionius ynnä kaikki muut ennenmainitut
juhlapuhujat, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä ennen kuulimme maaherra
Falkenbergin, kenraalikuvernööri Bjelken ja piispa Rothoviuksen
puhuvan. Monen Suomen oman pojan rinnassa heräsi samoin noiden
urhotöitten kautta entistä voimallisempi kansallistunto. "Ken voisi
kieltää", huudahti Paulinus runoelmassaan Suomen kunniaksi v. 1679,
"että suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja!" Tulisella
isänmaallisella innolla kehuu Juslenius noin v. 1700 tämän vuosisadan
suomalaisia sankareita. Ja vielä v. 1732 sanoo Mattias Hallenius
väitöksessään: "nähtyäni noiden sotien historian, rupesin suuresti
ylpeilemään siitä, että olen suomalainen".
Mutta nuo suuret voitot, ja niiden tuottama ääretön valtakunnan
laajennus vaikuttivat kuitenkin samassa sen, että Suomen valtiollinen
arvo aleni entistä alemmaksi. Muinaisessa pikkuisessa Ruotsin
valtakunnassa oli maamme avaruutensa sekä kansanpaljoutensa suhteen
ollut varsin tärkeä jäsen; mutta tuossa nyt niin suureksi paisuneessa
"ruotsalaisessa maailmassa" (orbis svecicus), joka oli kohonnut arvossa
Euroopan suurvaltojen rinnalle, oli Suomi ainoastaan vähäinen,
syrjäinen maakunta. Erittäinkin muuttui "liittolaisten" keskinäinen
väli suuresti noiden monien tanskalaisten maakuntien valloittamisen
jälkeen. Jemtlanti ja Herjedali, Gotlanti, Bohuslääni, Skoone, Hallanti
ja Blekingi olivat katkeamattomassa maantieteellisessä yhteydessä
Ruotsin kanssa ja siihen luonnollisesti kuuluvat. Niiden väestö,
alkuaankin jo likeistä sukua, suli helposti yhteen ruotsalaisten kanssa
ja enensi näin muodoin vahvasti heidän kansallisuutensa lukumäärää sekä
voimaa. Toiselta puolen oli tosin myös Stolbovan rauhansovinnon kautta
karttunut valtakunnalle lisään kaksi suomalaista maakuntaa, Käkisalmen
lääni ja Inkeri. Mutta niitä ei oltukaan yhdistetty Suomen
suuriruhtinaskuntaan, ja paitsi sitä oli niiden asukkaissa, niinkuin
näimme, uskonnolliset siteet lujemmat heimolaisuuden vetovoimaa. Tämä
valloitus ei siis ollut, ainakaan silloin vielä, suomalaiselle
kansallisuudelle vahvistukseksi.
Toinen seuraus Ruotsin suurista sodista, avarista valloituksista sekä
niiden kautta paisuneesta mahtavuudesta oli se, että, niinkuin
tiedämme, melkein kaikki vanhat, rikkaat ja kuuluisat Suomen
aatelissuvut muuttivat asumaan Ahvenanmeren länsipuolella. Meidän
herrojemme täytyi sotapäällikköinä, valtiomiehinä, korkeina
virkamiehinä viettää parhaat elinvuotensa kaukana synnyinmaastansa.
Hovin loisto, suuremman viljelyksen ja sivistyksen edut sekä lauhkeampi
ilmanala viekoittelivat heitä samalla valitsemaan Ruotsin
asuinpaikaksensa. Siellä heidän jälkeläisensä vähitellen sekaantuivat
kokonaan ruotsalaisen aateliston joukkoon. Pari miespolvea, 18:nnen
vuosisadan alkuun, säilyi suvussa tosin heikkenemistään heikkenevä
muisto siitä, mihin he oikeastaan kuuluivat; mutta jo heidän muuttonsa
kautta syntynyt suurten aatelissukujen puute Suomessa vaikutti
epäilemättä Suomen kansan arvon alenemiseen tänä aatelisvallan
loistoaikana.
Aatelissukujemme poismuuttamiseen ei ollut muuten Ruotsin uusi
mahtavuus yksistään syynä; osaksi oli se luonnollisena seurauksena
tällä vuosisadalla tapahtuneesta hallitusvoiman keskittymisestä.
Valtaneuvokset, jotka ennen elivät kuninkaan käskyläisinä kukin siinä
maakunnassa, missä heillä oli tiluksensa ja asuntonsa, koottiin nyt
kaikki Tukholmaan. Samaan paikkaan perustettiin myös nuo monet uudet
ylihallituskunnat, jotka kaikki vetivät Suomenkin herroja
palvelukseensa.
Tämä keskittäminen asetti myös samalla Suomen itsenäisyyden paljoa
ahtaampiin rajoihin. Kaarle IX oli vereen tukahduttanut Suomen
aateliston yrityksen ajaa erikoispolitiikkaa; Kustaa Aadolfin
hallitessa Suomen kirkko, joka siihen saakka oli itsenäisesti kulkenut
tietänsä, järjestettiin tarkasti Ruotsin mallin mukaan; Kaarle
XI:nnen aikana hävitettiin, tosin rahallisista syistä, Suomen
kenraalikuvernöörinvirka, joka oli koko maamme yhdistänyt erinäisen
hallituksen alle.
Seuraukset tästä kaikesta alkoivatkin jo tällä vuosisadalla näkyä.
Täyttä tasa-arvoisuutta ei tosin Ruotsin ja Suomen välillä ollut
koskaan ennenkään ollut, vaan luonnollisista syistä oli, jolleivät
varat riittäneet kummankin maan tarpeitten tyydyttämiseen, pidetty
etupäässä huolta "liiton" suuremman jäsenen edusta. Vaikka näet
sotaväkeä otettiin meidän maastamme 2/5 Ruotsin ja Suomen yhteisestä
määrästä, ei ollut esim. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan aikoina
perustettujen koulujen suhde juuri sama; Ruotsi sai osaksensa 10
kymnaasia, Suomi 2, jos lukee toiseksi Turun kymnaasin, joka sitten
muutettiin yliopistoksi. Monien noissa alinomaisissa sodissa
vaivaisiksi tulleitten soturien hoitoa varten oli aikomus perustaa
kaksi sotavanhushuonetta, toinen Ruotsiin, toinen Suomeen; mutta ei
tullut toimeen muuta kuin yksi, Vadstenan. Niinikään nostettiin kysymys
järvien yhdistämisestä kaivannoilla niin hyvin Ruotsissa kuin Suomessa;
mutta ainoastaan Hjelmarin kanava ja yksi Götajoen sulku todella
kaivettiin. Huomaamatta ei saa kuitenkaan jättää, että maamme juuri
tällä vuosisadalla sai kaksi uutta laitosta lisään, jotka olivat sille
yhtä suureksi hyödyksi ja siunaukseksi kuin puutteenalaiselle
valtiokassalle rasitukseksi, nimittäin hovioikeuden ja yliopiston.
Väärin siis olisi, jos sanoisimme, että Ruotsin hallitus tahallansa
laiminlöi Suomea. Mutta luonnollista oli, että maamme etu aina vain
toisessa sijassa tuli puheeksi. Ja tämä seikka astui 17:nnen vuosisadan
loppupuoliskolla enemmän kuin ennen silmiin. Osoitteena siitä oli tuo
ennenmainittu päätös valtaneuvoskunnassa, kun venäläiset olivat
ryhtyneet sotaan: että uutta voittomaata Preussia etupäässä oli kaikin
voimin puolustettava, vaikka Suomi (ja Liivinmaa) joksikuksi aikaa
joutuisivatkin venäläisten valtaan. Osoitteena siitä oli myös Kaarle
X:nnen ja sittemmin Kaarle XII:nnen koko valtiollinen menettely, joka
ajoi takaa turhia, vaikka loistavia mahtavuuden unelmia, ja jätti
Suomen oman onnensa nojaan.
Seikka, joka myöskin paljon vaikutti suomalaisuuden vahingoksi, oli
tällä vuosisadalla Suomeen tulvaava suuri ruotsalaisten virkamiesten
määrä. Tosin oli vanhastaan ainoastaan pappissäädyssä annettu virat
jokseenkin yksinomaan oman hiippakunnan lapsille; siviilivirkoihin
Suomessa oli ennenkin aina päässyt ruotsalaisia sekä muita muukalaisia.
Mutta nyt niiden luku eneni suunnattomassa määrässä. Piispoina Turussa
Eerikki Sorolaisen jälkeen ei ollut suomalaisia miehiä, ennenkuin
18:nnella vuosisadalla; melkein samoin kävi myös Viipurissa.
Hovioikeuden presidenttien laita oli jokseenkin sama, ja hovioikeuden
assessoreistakin oli kauan aikaa suurin osa Ruotsista. Yliopiston
ensimäisten professorien parissa oli vain kaksi suomalaista, samoin
alussa vain vähäisempi osa ylioppilaista. Noihin moniin uusiin
virkoihin, jotka tällä vuosisadalla perustettiin, tuli suureksi osaksi
ruotsalaisia. Oliko tässä joku tarkoitus? Liivinmaan suhteen tehtiin
Kristiinan holhoojahallituksen aikana valtaneuvoskunnassa nimenomaan
se päätös, joka sitten myös pantiin toimeen,[7] että maan
ruotsalaistuttamiseksi piti niin paljon kuin mahdollista antaa siellä
olevia virkoja ja läänityksiä Ruotsin miehille. Suomen suhteen ei ole
semmoisesta päätöksestä mitään tietoa, eikä ole myös vähintäkään syytä
luulla sellaisen tarkoituksen olleen salaisena vaikuttimena. Sillä
ensiksikin suomalaisten tunnettu uskollisuus ei tehnyt sitä ollenkaan
tarpeelliseksi, ja toiseksi on meillä edellisissä kertomuksissa ollut
monta esimerkkiä, joihin voisi vielä monia toisia lisätä, että virkoja
Suomessa poisannettaessa mieluimmin muistettiin maan omia miehiä.
Sattuipa useasti niinkin, että hallitus puolusti suomalaisten oikeutta
maassamme asuvia muukalaisia vastaan. V. 1660 esim. Turun porvarit
valittivat, ettei ketään heistä päästetty valtiopäivämieheksi, koska
niiden määrääminen oli maistraatin käsissä, jonka jäsenet melkein
kaikki olivat ruotsalaisia tai saksalaisia. Hallitus silloin määräsi,
että vaalit olivat toimitettavat kansallisuudesta huolimatta, ja
ylimalkain katsottava, ettei herätettäisi toisen kansallisuuden vihaa
toista vastaan. Niinikään piti hallitus suomalaisen miehen Cröellin
puolta, koska vähää ennen Viipurin ruotsalaiset ja saksalaiset pohatat
eivät olisi sallineet hänen tulla neljänneksi pormestariksi. Samoin
kävi mainitussa kaupungissa myös kirkkoherranvaalissa v. 1657.
Yhdistyneet ruotsalaiset ja saksalaiset voittivat huudossa suurilla
veroäyriluvuillansa. Mutta kenraalikuvernööri Horn puolusti suomalaisen
porvariston valitsemaa pappia, kirjoittaen kuninkaalle, että "muuten
sille kansakunnalle ja oman maan miehille voi tulla kummia ajatuksia
päähän, jos näkevät, että heidän omat kansalaisensa jäävät unohduksiin
ja auttamatta". Kuningas antoikin viran suomalaiselle Thesleffille.
Näistä kaikista näemme selvästi, ettei hallitus vastustanut suomalaisia
virkamiehiä. Syynä muukalaisten lähettämiseen tänne oli nähtävästi se,
ettei ollut tarpeeksi virkoihin kykeneviä oman maan miehiä. Se ei
ollutkaan yhtään kumma, koska koko maassa oli vain yksi kymnaasi ja
juuri äsken perustettu yliopisto.
Sittenkään eivät ylläkerrotut seikat voineet ajan pitkään olla
suomalaisuuteen vahingollisesti vaikuttamatta. Vähitellen sekaantui
kansallistunto, niin että seuraavalla vuosisadalla jo yleisemmin
ruvettiin pitämään ja sanomaan Ruotsia isänmaaksi. Ja paljoa ennen jo
aleni mainittujen syitten tähden suomenkielen arvo ja tila.
Virallisella alalla oli se tosin vanhoista ajoista asti ollut sangen
halpa; ruotsia oli viljelty kaikissa asiakirjoissa sekä virastojen
kirjoituksissa. Kuinka mahdottomana itse kansakin piti oman kielensä
viljelemistä semmoisissa asioissa, todistaa se, että Nuijamiehetkin
kirjoituttivat kaikki julistuksensa sekä suojeluskirjansa ruotsiksi.
Tällä vuosisadalla oli kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, yritetty
saada suomenkielistä lakikirjaa sekä alettu osaksi ottaa suomalaisia
lauseita oikeustojen pöytäkirjoihin. Mutta edelliset yritykset jäivät
keskeneräisiksi ja jälkimäinen tapa lopulla vuosisataa kiellettiin. Sen
lisäksi sai ruotsinkieli kouluissa vuosisadan keskipaikoilla ja
kirkonhallituksessa jo ennenkin suuremman vallan. Kouluissa piti,
niinkuin tiedämme, Kristiinan kouluasetuksen mukaan, opetettaman
sisälukua ja katkismusta tällä kielellä. Ja piispojen kiertokirjeissä,
joita suomensukuiset piispat siihen saakka olivat latinaksi
kirjoittaneet, käytettiin ruotsia sen asemesta aina Rothoviuksen
ajoista asti. Sittenkin ilmenee tällä alalla taas päinvastoin melkoista
ja pysyvää edistystä siinä suhteessa, että kreivi Brahen ajoista asti
enemmän kuin ennen painettiin esivallan asetuksia suomenkielellä.
Pahemmin kävi toisessa suhteessa, nimittäin mitä virkamiesten
suomenkielen taitoon tuli. Useissa paikoissa on jo ollut puhe siitä,
miten 17:nnen vuosisadan alkupuolella, erittäinkin Brahen aikana, tätä
taitoa pidettiin hyvin tärkeänä ehtona. Siinäkin tapauksessa, että
muukalaisia asetettiin virkamiehiksi meidän maahan, annettiin etusija
niille, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet maassa ja oppineet kansan
kieltä. Luonnollista oli, että kun tarve vaati niin monien virkamiesten
tuottamista ulkoa, ei tästä ehdosta likimainkaan aina voitu pitää
kiinni; mutta se pysyi kuitenkin johtavana periaatteena. Loppupuolella
vuosisataa sitä vastoin on tosin myös, erittäinkin Turun hovioikeuden
virkaehdotuksissa, esimerkkejä suomenkielentaidon tärkeänä pitämisestä.
Mutta niitä ei ole niin tiheässä kuin edellisellä ajalla, ja näyttääpä
itse periaatekin jo heikontuneen. V. 1689 näet oli Hollolan molempien
kihlakuntien kansa pyytänyt saada Suomen rykmentteihin ainoastaan maan
omia miehiä upseereiksi, koska nuo muukalaiset, kieltä taitamattomat,
tekivät heille paljon väkivaltaa. Kuningas vastauksessaan lupasikin
estää sortoa ja myös antaa taitaville Suomen miehille upseerinvirkoja;
mutta arveli kuitenkin: "yksistään suomenkielen tähden ei saa kukaan
virkaa vaatia, eikä myöskään sen vuoksi sovi jättää syrjään muita
ansiokkaita upseereja". Ainoastaan kirkollisella alalla pysyi
suomenkielentaidon vaatimus entisessä ankaruudessaan. Niinpä esim.
Kaarle XII v. 1698 ei antanut virkavaltuutta professori Rudenille, jota
Turun konsistori oli linnanpapiksi ehdottanut, sillä hän oli vasta
maahan tulleena umpiruotsalainen.
Vielä vaarallisempi Suomen kansallisuudelle oli se, että tällä ajalla
ruotsinkieli alkoi tunkeutua seura- ja perheoloihin. Ennenkin oli jo,
niinkuin eräs ruotsalainen kirjailija Kustaa Aadolfin aikana kertoo,
ollut Suomessa aatelilla, papeilla, kauppiailla sekä varakkaammilla
talonpojillakin tapana pitää huolta siitä, että heidän poikansa
kätkyestä asti myös oppisivat ruotsia; sillä suomenkieleen yksistään
tottuneen suu ei myöhemmin muka tahtonut muiden kielten ääntämislaatuun
taipua. Mutta näin tasa-arvoon päässyt vieras kieli tunkeutui sittemmin
tällä vuosisadalla sangen monessa perheessä valtakieleksi. Se oli
seurauksena alinomaisesta seurustelemisesta noiden maahan tulleitten
monien ruotsalaisten kanssa, niinkuin myös tiheistä avioliitoista
näiden ja suomalaisten välillä. Siten näkyy jo 17:nnen vuosisadan
loppupuoliskolla olleen laita maamme suurimmissa kaupungeissa;
pienemmissä, samoinkuin maapitäjissäkin, sitä vastoin herrassäätykin
vielä suurimmaksi osaksi pysyi suomalaisena seuraavan vuosisadan
alkupuoleen asti. Mutta nyt jo rupesi ylhäisempien virkamiesten ja
sukujen ruotsalaisuus vaikuttamaan ylenkatsettakin omaa kieltä kohtaan.
Keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa katoavat jo papistostakin suomalaiset
sukunimet melkein sukupuuttoon; niiden sijaan muodostettiin uusia
latinaisia ja kreikkalaisia. Huomattavaa on kuitenkin; että entiset
nimet vielä ensi aluksi, suomea kirjoittaessa ja arvattavasti
puhuttaessakin, myös pysyivät käytännössä. Ennenmainittu professori
Justander esim. nimitti itseänsä semmoisissa tilaisuuksissa Juustiksi.
Samaa suomenkielen halveksumista todistaa sekin, että useimmat painon
kautta säilyneet ruumissaarnat ylhäisemmille henkilöille ovat
ruotsinkielisiä; ainoastaan joku harva, jollekulle papille tai
papinrouvalle pidetty, on suomeksi. Mutta vielä pahempi on seuraava
todistus. Turun seurakunta jaettiin liiallisen suuruutensa tähden v.
1694 kahtia, kieliä myöten, ja piispa määräsi yliopiston ylimäisen
uskonopin professorin suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Mutta
tämä piti sitä arvonsa alennuksena ja vaati itselleen ruotsalaista
seurakuntaa. Samaan aikaan tapahtui luultavasti myös se seikka, josta
Juslenius meille kertoo. Kun hän näet oli piispa Gezeliuksen luona
kotiopettajana, kävi siellä eräänä päivänä joku ruotsalainen
(arvattavasti korkeampi virkamies), joka arveli tarpeelliseksi, että
suomenkieli perinjuurin hävitettäisiin. Gezelius, vaikka hän itsekin
oli ruotsalaista sukuperää, oli silloin ankarasti puolustanut Suomen
kansan oikeutta saada ainakin kirkoissaan ja perheissään viljellä omaa
kieltään. Ja tuo väkivaltainen hyökkäys kansan kalleinta aarretta
vastaan sytytti läsnäolevan nuoren ylioppilaan sydämessä kipinän, joka
aikoja myöten oli leimahtava siksi mahtavaksi tuleksi, mikä nyt polttaa
pois vieraan kielen ruostetta. Juslenius sittemmin oli ensimäisiä
niistä, jotka täydellä innolla rupesivat tutkimaan, viljelemään ja
kohottamaan suomenkieltä.