Edellisessä luvussa mainittu Suomen ylimäinen hoitaja tänä vaarallisena
aikana, _Kustaa Horn_, oli kuuluisan sotapäällikkömme Eevert Hornin
poika. Hän syntyi Helatorstaina 1614 Autisten l. Auhtisten kartanossa
Askaisten kappelissa, joka oli hänen äitinsä Margareeta Fincken
perintöä. Isäänsä ei hän saanut paljon nähdäkään, sillä tämä kaatui jo
seuraavana vuonna Augdovan edustalla. Pojan kasvatus jäi siis yksistään
äidin haltuun. Miten se tuli hoidetuksi, siitä ei ole meille säilynyt
varsinaista tietoa; mutta mitä vieraihin kieliin tulee, oppi hän
kumminkin saksaa jokseenkin hyvin, niinkuin näkyy muutamista hänen
kirjeistänsä kuninkaalle sekä sedällensä, vanhalle sotamarski Kustaa
Hornille.
Ensimäisen virkansa, kamariherran toimen Kristiinan hovissa, hän sai v.
1634. Seuraavana vuonna hän jätti kuitenkin tämän rauhallisen toimen ja
rupesi aikansa nuorten aatelisherrojen tapaan soturiksi, saaden
kapteenina yhden lippukunnan Uplannin jalkarykmentissä johtonsa alle.
Epätietoista on, läksikö hän silloin heti sotatantereelle; mutta v.
1637 ainakin jo tapaamme hänet Saksassa. Hän komensi silloin majurina
Uplannin sekä Itägöötin rykmenttien yhdistettyjä osia. V. 1638 hän
korotettiin everstiluutnantiksi Leslien pestattuun rykmenttiin; pian sen
jälkeen uskottiin hänelle everstin arvonimellä Wittenbergin rykmentin
itsenäinen johto. V. 1647 hän korotettiin hevosväen kenraalimajuriksi,
v. 1652 kenraaliluutnantiksi. Mitään erinäistä mainetta hänen
sotatöistänsä ei kuitenkaan sen ajan historioissa tavata; nähtävästi ei
hänen sotataitonsa siis ylennyt tavallisuuden rajojen yläpuolelle.
Hornkaan ei jäänyt osattomaksi Kristiinan tuhlaavaisista
suosionosoituksista. V. 1651 hän sai, kuitenkin yhdessä orpanansa
Henrik Hornin kanssa, Marienburgin vapaaherrakunnan Liivinmaalla.
Tultuansa valtaneuvokseksi v. 1653, lähetettiin hänet
kenraalikuvernöörinä Inkeriä sekä Käkisalmen lääniä hallitsemaan. Tämä
oli, niinkuin tiedämme, melkein yhtä vaikea tehtävä kuin ennen muinoin
Augiaan tallin puhdistus. "Sanalla sanoen", kirjoitti Horn tänne
tultuansa, "kaikki on rappiolta; laki ja oikeus ovat peräti
unohduksissa, niin että täydellä syyllä voi sanoa täällä olevan
confusum chaos (mullinmallinen sekasorto). Jollei tätä muuteta, saavat
nuo herrojen palvelijat ja voudit, joiden käsissä nyt kaikki on, pian
koko maan nurin käännetyksi." Näistä sanoista näkyy, ettei uudelta
kenraalikuvernööriltä puuttunut rehellistä tahtoa alustansa tilaa
parantamaan. Näiden sanojen mukaiset olivat myös hänen tekonsa. Tosin
ei tiedetä, hänkö kehoitti kuningasta jyrkkään kieltoon, kun Käkisalmen
läänin lahjoitusmaanisännät tähän aikaan tahtoivat poistaa rahvaan
ainoan suojan oikeudessa ja talonpoikaisen lautakunnan sijaan asettaa
kaksi aatelista asessoria. Mutta hyvin luultavaa on, että hänellä oli
osaa tämän hankkeen tyhjäksitekemisessä; sillä heti sen jälkeen näemme
hänen pitävän huolta rahvaan turvaamisesta toisellakin tavalla. Hän
näet käski, että siitä lähtien kruununvoutien piti olla läsnä käräjillä
valvomassa, etteivät aatelin asettamat tuomarit tekisi vääryyttä. Itse
kuninkaankin vaatimuksia vastaan hän joskus puolusti lääniläisiänsä.
Kaarle X oli päättänyt heiltä ruveta ottamaan Ruotsissa ja Suomessa
tavallista henkiveroa, josta he tähän asti olivat olleet vapaina. Mutta
Horn ilmoitti Käkisalmen rahvaan olevan muutenkin yltäkyllin veroilla
rasitetun, ja sanoi pelkäävänsä, että he, jos heitä vielä enemmän
rasitettaisiin, karkaisivat Venäjän puolelle. Kuningas murisi hiukan
vastaan; vaan henkivero jäi kun jäikin karjalaisilta ottamatta.
Kummeksia voisi, että Horn, vaikka hän olikin rahvaan mies, kuitenkin,
niinkuin olemme nähneet, oli vihoissaan Cröellin kanteista ja
valituksista, jotka myös talonpojan etua tarkoittavat. Mutta syynä
siihen oli nähtävästi sama seikka, joka nostatti Brahenkin mielen tuota
rohkeaa kansantribunia vastaan. Horn oli täysi ylimys aikansa tavan
mukaan; hän ei suvainnut alhaisen kansan sekaantumista hallituksen
tekoihin. Sama mieliala näkyy myös eräästä hänen kirjeestään, jonka hän
v. 1652 kirjoitti sedällensä, vanhalle Kustaa Hornille. Hän valittaa
näet, että silloisten valtiopäivien loppu oli tullut viivytetyksi
talonpoikien vastahakoisuuden tähden. "Näyttää siltä", lopettaa hän,
"että nuo miehet heille kaksi vuotta sitten annettujen liikojen
vapauksien vuoksi ovat kovinkin paisuneet." Mutta jos hän olikin
ylimysvallan harrastaja, niin hän oli kuitenkin, samoin kuin Brahe,
jalomielinen aristokraatti; hän tahtoi käyttää valtaansa kansan
hyväksi. Myöskin yhteisen isänmaan eduksi hän oli aina altis antamaan
runsaita uhreja aatelin suurista rikkauksista. Lopulla v. 1656 esim.
oli Narvassa paljon sairaita sotamiehiä, joista hyvin moni kuoli senkin
vuoksi, ettei heille ollut linnan varoista antaa muuta kuin leipää ja
vettä ravinnoksi. Silloin rupesi Horn ruokkimaan suurta joukkoa heitä
omasta keittiöstänsä ja sai muutamia virkamiehiä sekä porvareita
samaten armahtamaan toisia. V. 1658 taas, kun Turun läänin aatelisto
näytti olevan vastahakoinen myöntämään sotaan muonavaroja, kuljetti hän
kumminkin omista kartanoistaan viljaa kruunun makasiineihin sen määrän
mukaan, johon Uudenmaan-Hämeen läänissä oli suostuttu.
Tämmöisen hallitusmiehen alaisena olisi kenties kreikanuskoisten
karjalaisten vihamielisyys vähitellen saattanut lauhtua, viihtyä,
jollei Venäjän sota niin kovin pian olisi keskeyttänyt kaikkia uuden
kenraalikuvernöörin rauhallisia toimia. Nyt hän taas samalla innolla
rupesi valvomaan lääninsä etua puolustamalla sitä ulkovihollista
vastaan. Siksi olisi hän tarvinnut enemmän väkeä, ja joutui pahaan
riitaan De la Gardien kanssa, kun ei tämä totellut kuninkaan käskyä
eikä lähettänyt Karjalan rakuunia kotiin. "Suokoon Jumala, että minulla
olisi 1,000 kunnon ratsumiestä!" valitti hän kuninkaalle; "mutta nyt
täytyy minun surukseni ja harmikseni antaa venäläisten tehdä, mitä
tahtovat." Ja Leijonhufvudille Liivinmaalle hän kirjoitti uhkaavasti:
"Se, joka on syynä siihen, etten hyvissä ajoin saanut avukseni vähäisen
ratsuväkeä, on joutuva siitä kerran ankaraan edesvastuuseen."
Leijonhufvud toimitti nuhdekirjeen ylipäällikölleen, De la Gardielle,
ja tämäpä nyt vasta oikein suuttui! Hän kirjoitti heti vihaisen ja
pilkallisen kirjeen Hornille, luvaten vastata asiasta kuninkaan ja
valtaneuvoskunnan, jopa koko valtakunnankin edessä. Lopuksi hän
puolilla sanoilla viittasi, että muka Horn pelkurimaisuudesta oli
vaaraa liiaksunut. Tästä taas tuli Hornin puolelta tulinen vastaus,
miltei vaatimus kaksintaisteluun. "Jos joku luulee", lausui hän, "että
minä venäläisten päällehyökkäyksen vuoksi olen joutunut hämmästyksiin
tai pelästyksiin, niin olen aina valmis sitä väitöstä rehellisellä
tavalla kumoamaan!" -- Sattumus oli niin sallinut, että samoilla
rajoilla, missä sankarit Jaakko De la Gardie ja Eevert Horn noin puoli
vuosisataa takaperin retkeilivät, nyt heidän poikansa taas seisoivat
rinnakkain samaa vihollista vastassa. Mutta eivätpä olleetkaan he
perineet isien keskinäistä ystävyyttä ja sopua; pääasiallisesti oli
nähtävästi syy De la Gardiessa. Valitettavasti oli kaikki muukin toisin
nyt tällä sotatantereella. Pojiltahan puuttui isiensä voimallista
neroa. Kustaa Horn, vaikka luonteeltansa jalo, ei näytä olleen erittäin
etevä sotataidossa. Maunu Gabriel De la Gardie oli sodan johtajana
aivan taitamaton, vetelys ja tyhjäntoimittaja. Lopuksi vielä ei pojilla
ollut niitä sotavoimiakaan, kuin isillä. Ei ole siis kumma, jos
entisten voittojen ja valloitusten sijasta ei nyt kyetty edes omiakaan
maita kunnolla suojelemaan.
Me olemme jo nähneet, miten Horn kesken sotaa muutettiin Suomen
kenraalikuvernööriksi, miten hän vähillä voimillaan mahdollisuutta
myöten varjeli maatamme, ja miten hän kuningastakin vastaan piti sen
etujen puolta.
Välirauhan tultua toimeen, palasi sitten Horn Suomessa taas
kokoonsaadun melkoisen armeijan kanssa Ruotsiin, tämän maan
länsirannikkoa uudessa Tanskan sodassa puolustamaan. Sitä ennen hän oli
jo myös noussut arvossa ja v. 1658 saanut valtakunnan tykistöpäällikön
viran. V. 1663 hän viimein korotettiin sotamarskiksi, ja lähetettiin
samana vuonna Saksaan Ruotsin vallan alla olevien Bremenin ja Verdenin
herttuakuntien kenraalikuvernööriksi. Siellä hän kuolikin helmik. 27 p.
1666 Staden kaupungissa, josta ruumis kuitenkin tuotiin kotimaahan ja
haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Hänellä oli sukunsa suhteen sama
kohtalo kuin melkein kaikilla muillakin mainioilla Suomen sotureilla
tähän aikaan. Se loppui jo hänen poikaansa, joka kuoli lapsetonna.
Mainittavaa on vielä viimein, että Kaarle X:nnen sodissa taisteli kolme
muutakin Hornia, kaikki semmoisella urhoudella, että heidät korotettiin
sotamarskeiksi. _Henrik Horn_, Kustaan orpana, Kankaisten haaraa, oli
Puolassa Uudenmaan ratsurykmentin everstinä ja otti sitten osaa Tanskan
sotiin suuremman osaston johtajana. Joensuun haaraan taas kuuluivat
_Krister Horn_, joka Inkerin ja Käkisalmen kenraalikuvernöörinä Kustaa
Hornin jälkeen teki useita uljaita urhotöitä venäläisiä vastaan, ja
_Pentti Horn_, hänen veljensä, joka jonkun aikaa toimi Viron
kenraalikuvernöörinä.