Leijonhufvudin kuoltua siirsi kuningas Kustaa Eevertinpoika Hornin
Suomen kenraalikuvernööriksi. Tämä päätti voimallisesti panna toimeen
edeltäjänsä keskenjääneen tuuman, siirtää sodan venäläisten omaan
maahan. Ensiksi hän lähetti 300:n miehisen ratsumiesparven hävittämään
suurta Tulomajärven kylää, vähän matkaa Salmin rajalta. Täten hän
tahtoi ennen lähtöänsä turvata Käkisalmen lääniä, sillä mainitussa
kylässä oli venäläisillä aina ollut päämajansa hyökätessään Suomen
Karjalaan. Partiokunta sovitti marssinsa niin, että se joutui perille
juuri pääsiäispyhäksi, jolloin kreikanuskolaisten tiedettiin korvaavan
pitkät paastoamisensa ylenmääräisellä syömisellä ja juomisella.
Juopuneet, vaaraa aavistamattomat karjalaiset surmattiinkin enimmäksi
osaksi, ja kaikki kylän 100 taloa poltettiin.
Suurelle retkellensä eteläänpäin aikoi Horn lähteä niin pian kuin
keväällä ruohoa ilmestyi, sillä nyt talvella oli suuremman sotavoiman
ihan mahdoton kulkea tuon perinjuurin ryöstetyn ja hävitetyn Inkerin
lävitse. Väliajalla hän piti joka läänissä maakuntapäiviä, joilla hän
sai tarpeelliset varat myönnetyiksi.[5] Mutta kesän tultua täytyi hänen
kuitenkin luopua tuosta kauan varustetusta hankkeestansa. Kuningas näet
käski suuren osan Suomessa olevia sotajoukkoja Liivinmaalle. Eikä
aikaakaan, niin tuli jo toinenkin käsky, että Hornin piti kaikkien
tähteittenkin kanssa marssia pois entisten jäljessä. Hän totteli ja oli
jo ehtinyt Nevajoen toiselle puolelle, kun paha hätäsanoma hänet
saavutti. Useampia tuhansia vihollisia oli hyökännyt maahan Laatokan
pohjoisrantaa myöten ja ruvennut uudestaan Käkisalmea piirittämään.
Senvuoksi Horn ei nyt lähettänyt Liiviin enempää kuin 600 miestä; itse
hän kiiruusti vei päävoimansa jälleen Suomenmaahan. Hämmästyneet
venäläiset, jotka luulivat hänen olevan kaukomailla, pakenivat suurella
vauhdilla takaisin rajan taakse. Mutta aika olikin tulla apuun. "Jos
olisin", kirjoitti Horn, "vain viikon päivät kauemmin viipynyt, niin
olisi koko se maanääri ollut vihollisen vallassa, vieläpä Viipurikin,
jossa porvarien ja talonpoikien apuna ei olisi ollut 70 sotamiestä."
Tämä hänen synnyinmaatansa uhkaava vaara vaikutti sen, ettei Horn tästä
lähtien halunnut antaa Suomen vähistä puolustusvoimista sen enempää
pois. Kuningas pian taas vaati 800 jalkamiestä Riikaan, jonka
linnaväestön enin osa oli kuollut ruttoon. Mutta Horn vain vastasi sen
olevan mahdotonta, koska Suomi muuten jäisi turvaa vaille. Kaarle X
uudisti lokakuussa vielä ankarammin käskynsä. "Tätä", kirjoitti hän,
"teidän tulee viipymättä totella, antamatta minkään muun syyn tulla
esteeksi." Ja loppuun hän vielä, nähtävästi siinä pelossa, että tuo
itsepäinen suomalainen nytkin jättäisi käskyn täyttämättä, pani
seuraavan lisäyksen: "800 miestä, tai ainakin niin monta kuin voitte
saada kokoon." Vaan eipä Horn sen paremmin suostunut antamaan pois
yhtään ainoata miestänsä. Hän selitti ruton Suomessakin pahasti
vähentäneen jalkaväkeä. Nähtävästi oli kuninkaalle luuloteltu Suomessa
olevan väkeä yltäkyllin, mikä olisikin ollut sangen suotava asia. Mutta
todellisuudessa olisi Hornin ollut pakko, jos tuota käskyä piti
totella, jättää Viipuri sekä koko se maanääri alttiiksi. "Sillä",
jatkoi hän, "eihän tässä metsäisessä maassa voi tehdä viittä vertaa
voimallisemmalle viholliselle vastarintaa näin vähillä ratsumiehillä.
Ja koska en tiedä, enkä voi ajatellakaan, teidän aikomuksenne,
kuninkaallinen majesteetti, olevan luopua Suomesta sekä niin tärkeästä
linnasta, kuin Viipurista, koetan niitä viimeiseen asti puolustaa."
Kaarlen ikuiseksi kunniaksi on mainittava, ettei hän tästä suorasta
vastauksesta suuttunut, vaan edelleenkin osoitti Hornille suurta
suosiota.
Väkeäkin luovuttamatta kävi muuten Hornin ja Suomen tila tähän aikaan
yhä arveluttavammaksi. Rutto oli keväällä ja kesällä 1657 raivonnut
aivan hirmuisesti Liivinmaalla sekä Inkerissä. Loppukesällä se jo
levisi meidänkin maahamme. Viipurin kaupungissa kuoli siihen elokuusta
1657 maaliskuuhun 1658 yksistään korkeammista säädyistä 50 henkeä,
alhaista kansaa lukuunottamattakaan. Myöskin sotajoukot sen kautta
peloittavasti vähenivät. Vuoden 1657 lopussa ei ollut jalkaväkeä
kaikissa Suomenmaan linnoissa yhteensä enää enempää kuin 601 miestä
jalkeilla. Noin 200 oli kuollut ja 302 paraikaa makasi sairasvuoteella.
Ratsuväki, vaikka tietysti sekin oli huvennut, oli verraten lukuisampi.
Vähäisen sotajoukkonsa kanssa majaili Horn koko syksyn 1657 Mägrässä
(luultavasti Raudulla), joka päivä odotellen ylivoimaisen vihollisen
päällekarkausta. Hyväksi onneksi peloitti kuitenkin sanoma rutosta
venäläisiä maahan tulemasta.
Roskilden rauhansovinnon jälkeen toivoi koko Suomi itse kuninkaan
voittoisan armeijansa kanssa tulevan venäläisiä kukistamaan. Horn myös
lausui sen toivomuksen ilmi eräässä kirjeessä. Yhteen aikaan kuuluukin
Kaarle X sitä tuumineen. Hän olisi silloin luultavasti yrittänyt
laajentaa valtakuntaansa itäänpäin niillä suomalaisilla alueilla, jotka
Stolbovan sovinnossa olivat jääneet venäläisten vallan alle. Heti
venäläissodan alussa tehty ehdotus ainakin mainitsee rauhanehtoina muun
muassa Turjan Lapin sekä Karjalan itäpuoliskon Syväriin ja Äänisjärveen
saakka. Tarkemmin aprikoituaan luopui kuitenkin Kaarle näistä tuumista.
Sotaa tuossa rämeisessä, metsäisessä maassa olisi sangen vaikea käydä,
ja saksalaiset palkkasoturit suoraan ilmoittivat, etteivät he sinne
lähtisi. Ruotsalaisten ihmeellinen menestys Tanskassa teki venäläiset
puolestansa taipuvaisemmiksi. Mutta sittenkin kului vielä jommoinenkin
aika, ennenkuin sovinto saatiin toimeen. Suomessa ponnisteltiin siis
vielä viimeisiä voimia armeijan kuntoonsaamiseksi; sillä sen kautta
toivottiin voivan kiirehdyttää rauhan tekoa. Hornin kehoituksesta
suostuivat Suomen säädyt nyt jo v. 1658 antamaan sekä 1659:n että
1660:n vuoden rekryytit. Vuoden oma varsinainen sotaväenotto oli näet
jo edellisenä vuonna tullut ennakolta toimitetuksi. Näitä uusia
joukkoja ei kuitenkaan tarvittu enää meidän maamme omaksi
suojelukseksi; ne vietiin taas Inkeriin ja Liivinmaalle, missä sota
jatkui vielä melkein vuoden loppuun saakka. Vihdoin lopetti
Vallisaaressa jouluk. 20 p. tehty välirauha, joka kolme vuotta
myöhemmin muutettiin vakinaiseksi rauhansovinnoksi Kardisissa, kaiken
pelon tältä puolelta.
Rajat jäivät entiselleen; mutta sittenkin sai tämä sota Suomessa aikaan
erittäin tärkeän muutoksen, joka vasta oikein vahvisti Stolbovan
rauhansovinnon voitot. Sodan aikana ja rauhan jälkeen näet enin osa
kreikanuskoisista karjalaisista, jotka pelkäsivät rangaistusta eivätkä
tahtoneet uskonnollista sortoa kauemmin kärsiä, muutti pois Venäjälle.
Jo v. 1656 läksi yksistään Käkisalmen läänistä 4,107 perhekuntaa,
joiden jälkeisiä epäilemättä ovat nuot vieläkin Novgorodin, Tverin ja
Vladimirin läänissä asuvat karjalaiset.[6] Ainoastaan Salmin
kihlakuntaan jäi kreikanuskolaisia kosommalta. Poismuuttaneitten sijaan
tuli lännemmistä lääneistä luterilaisia suomalaisia, joiden kautta
kuitenkin Käkisalmen lääni kasvoi eroamattomasti kiinni muuhun Suomeen.