Käkisalmen rantaan oli, niinkuin jo ennen on kerrottu, saapunut
venäläinen lotjalaivasto yöllä heinäk. 3:tta päivää vasten. Seuraavana
päivänä tuli torvensoittaja kehoittaen antautumaan. Jos siihen
suostuttaisiin, saisi sotaväki ynnä ne kaupungin asukkaat, jotka niin
halusivat, estämättä lähteä matkaansa; niille taas, jotka tsaarille
vannoisivat uskollisuusvalan, luvattiin suuria etuja. Mutta uljas
komentaja _Olavi Pentinpoika_ vastasi jyrkällä kiellolla. Hän sanoi
saaneensa kuninkaaltaan käskyn taistella ruudilla ja lyijyllä, niin
kauan kuin yksikin mies vielä oli pystyssä. Mainittuna päivänä
iltapuolella alkoi siis piiritys. Venäläiset jakoivat voimansa kahteen
leiriin, joista toinen oli kaupungin pohjoisella, toinen eteläisellä
puolella. He rakensivat matalia rintavarustuksia, joiden takaa
paukuttelivat pyssyillänsä; vaan ei siitä tullut suurtakaan vahinkoa.
Melkein yhtä mitätön oli pienen tykin vaikutus, jolla he sitten
rupesivat ammuskelemaan. Yöllä heinäk. 10:ttä päivää vasten he
ryhtyivät varustuksen rakentamiseen Kalliosaarelle, jonka
korkealle kukkulalle näkyi kaupungin ja linnan sisusta. Mutta kohta
seuraavana päivänä jo pujahti pieni parvi sotureita, porvareita sekä
aatelisherrojen palvelijoita salaa ulos linnan takaportista. He
soutivat venäläisten huomaamatta saarelle, karkasivat äkkiä päälle ja
tappoivat siellä olevat viholliset melkein viimeiseen mieheen asti.
Muutamia vankeja vain otettiin, joista useimmat tunnettiin seudun
kreikanuskoisiksi talonpojiksi. Venäläiset rakensivat nyt muutamia
toisia pattereita lisäksi ja lähettivät linnaan taas uuden
antautumiskehoituksen; mutta heille vastattiin, että se, joka kolmannen
kerran tuo semmoisen sanan, saapi lyijyluodin vaivansa palkaksi.
Tuosta yrittivät piirittäjät lähteä väkirynnäkölle. Elok.
15 p. aamupuolella ruvettiin heidän molemmista leireistään
kiivaasti lennättämään tulisia kuulla. Myös työnnettiin palavia
tervatynnyrilauttoja virran viedä kaupungin puista hakulia vastaan.
Samassa lähenivät ryntäysjoukot, aikoen käyttää hyväkseen häiriötä,
joka tulipaloista oli syntyvä. Mutta linnalaisten valppaasta toimesta
saatiin valkea aina heti ensi-idussaan sammuksiin. Senvuoksi
vetäytyivät ryntäysjoukot molemminpuolisen ankaran pyssytulen jälkeen
takaisin varustustensa taakse. Kun sitten uudestaan lähetetty
rauhanhieroja lupauksenmukaisesti oli saanut luodin päähänsä, luopuivat
venäläiset kokonaan kaikista väkinäisistä valloitustuumista. He
päättivät tästä lähtien vain maata jouten vallituksissaan, odottaen,
kunnes nälkä olisi pehmentänyt linnalaisten lujuuden.
Sillä välin oli vihdoinkin heinäkuun lopulla Leijonhufvud saapunut
Suomeen Karjalan ratsumiesten kanssa. Nämät olivat jo Liivinmaalla
kovasti nurisseet siitä, että heidän täytyi palvella "vieraalla
maalla", sillaikaa kuin heidän oma maansa oli alttiina armottoman
vihollisen hävityksille. Helppo on siis arvata, millä innolla he nyt
venäläistä vastaan läksivät. Uusi ylipäällikkö oli saanut kuninkaalta
luvan käyttää kaikki Suomesta kruunulle tulevat verot sen
puolustukseksi. Hän nyt kaikkein ensiksi järjesti ja varusti käsillä
olevat voimat ja kiirehdytti vielä uusien lisäjoukkojen
kuntoonpanemista. Sitten marssi hän 1,600:n miehen kanssa Käkisalmen
avuksi. Elok. 30 p. nähtiin, piiritettyjen suureksi riemuksi,
sinikeltaisten lippujen lähenevän eteläiseltä puolelta. Rynnäkkö
piirittäjien vallitusta vastaan ei onnistunut; mutta kun Leijonhufvud
sitten pani tulikitansa ammumaan, pelästyivät venäläiset ja jättivät
yöllä senpuolisen leirinsä autioksi. Nyt vietiin Käkisalmeen melkoinen
joukko apuväkeä sekä runsaat varat kaikellaisia tarpeita, jonka jälkeen
Leijonhufvud jälleen läksi matkaansa. Turvattuaan linnan, hän ei
huolinut turhaan kuluttaa vähää sotavoimaansa rynnäkköihin venäläisten
muita vallituksia vastaan. Vielä kolme viikkoa jatkoivat sitten
piirittäjät työtänsä, vaikkei heillä voinut enää olla kovin suurta
menestyksen toivoa. Vihdoin viimein lopettivat piiritetyt ahdistuksensa
sukkelalla kepposella. Syysk. 25 p. marssitti Olavi Pentinpoika pientä
linnaväkeänsä kovalla rumpujen pärrytyksellä edestakaisin linnassa.
Marssiessaan kantoivat sotamiehet suurta lippujoukkoa. Tätä menoa kesti
pari tuntia. Venäläiset, jotka kuulivat melun ja näkivät lippujen
paljouden, eivät voineet luulla muuta, kuin että apuarmeija, jonka
lähenemisestä taas kävi huhu, tavalla tai toisella heidän
huomaamattansa oli päässyt linnaan. He läksivät siis seuraavana yönä
kokonaan tiehensä. Mutta ennen lähtöänsä he vielä elävältä polttivat
kaikki suomalaiset sotamiehet, kuusi luvultansa, jotka piirityksen
aikana olivat heidän käsiinsä joutuneet. Samoin oli Leijonhufvudkin
kaikilta hänelle tuoduilta vangeilta hakkauttanut pään poikki. Niin
julmat olivat sotatavat siihen aikaan näillä mailla.
Käkisalmesta oli Leijonhufvud sillä välin mennyt _Pähkinälinnan_
avuksi. Siihen asti ei ollut Inkerin kenraalikuvernööri Kustaa
Eevertinpoika Horn voinut saada paljon mitään aikaan muutamilla
sadoilla miehillänsä. Mutta kun nyt molemmat suomalaiset sotavoimat
yhdistyivät, karttuen täten 2,500:ksi mieheksi, masentui kerrassaan
venäläisten rohkeus, vaikka heidän lukunsa oli hyvinkin kolme vertaa
suurempi. Pähkinälinnaa olivat piirittäjät lokakuussa kehoittaneet
antautumiseen, mutta saaneet vastaukseksi tuon vanhan sanaleikin:
"Omenoita ja päärynöitä voitte saada, vaan ette tämmöistä pähkinää!"
Jonkun aikaa myöhemmin kuoli Frans Grave, linnan uljas komentaja.
Kuolinvuoteellaan hän kuitenkin oli vannottanut alapäälliköitään,
etteivät suinkaan antautumisella häpäisisi Ruotsin soturien loistavaa
mainetta. Keskipaikoilla marraskuuta nyt venäläiset pakenivat
Leijonhufvudin pelosta. Pähkinälinnan 120:sta urhoollisesta
puolustajasta oli silloin enää vain 72 miestä elossa.
Piirityksissä myös ollutta _Savonlinnaa_ ei ollutkaan Leijonhufvudin
tarvinnut mennä auttamaan. Se oli jo aikaa sitten itse vapautunut
ahdistajistaan. Linnaväki näet oli yhtenä päivänä äkkiarvaamattomalla
hyökkäyksellä valloittanut venäläisten leirin, tappanut heiltä 100
miestä, ajanut muut hajalleen ja päästänyt siteistä 500 omaa
kansalaista, joita aiottiin viedä Venäjälle orjuuteen.
Samoin olivat Brahen vapaaherrakunnan alustalaiset hänen asettamansa
pienen sotajoukon avulla itse torjuneet pois vihollisen, tappaneet
häneltä 1,100 miestä ja valloittaneet kaksi lippua, jotka he sitten
ylpeydellä lähettivät kuninkaalle.
Leijonhufvud aikoi nyt, kun oma maa oli puhdistettu, siirtää sodan
rajan yli vihollisen alueelle. Tätä hanketta ei ollut hänen kuitenkaan
sallittu johtaa, sillä hän kuoli Raudulla kuumetautiin. Ylimmän
komennon otti käteensä nyt kenraalimajuuri Kruse. Hän vei melkein koko
sotavoimansa uuden vuoden (1657) alkupäivinä Aunukseen. Heidän täytyi
tosin tyhjin toimin kääntyä pois Aunuksenkaupungin edustalta, jonka
venäläiset olivat varustaneet liian vahvaksi. Mutta koko maaseutu
hävitettiin laajalta. Kaikki tavatut ihmiset tapettiin ilman eroitusta,
ja karjakin, jota rehun puutteen tähden ei voitu poiskuljettaa,
poltettiin. Tulen omaksi joutui niinikään 11 kirkkoa, lukemattomia
kyliä, sekä suuri joukko pitkin Laatokan rantaa kiinnijäätyneitä
aluksia. "Kaiken tämän johdosta", kehui Kruse, "ovat nuo raakalaiset
joutuneet suuren pelon valtaan." Mutta raakalaisnimenpä meidän omatkin
soturimme täydesti ansaitsivat, sillä he olivat sodankäynnissään
melkein samallaisia petoja kuin heidän itäiset naapurinsa. Siinä
suhteessa he vain olivat noita paremmat, etteivät he toki tappaessaan
näytä harjoittaneen luonnotonta, kiduttavaa julmuutta.