Suomen suureksi onneksi venäläisten päähyökkäys tarkoitti Liivinmaata,
sillä tsaari toivoi Riiasta saavansa hyvän kauppasataman Itämeren
rannalla. Hän toi tätä kaupunkia vastaan armeijan, jonka luku arvattiin
90,000:ksi mieheksi. Mutta riittipä tuosta avarasta valtakunnasta myös
muuallekin väkeä. Kaksi sotajoukkoa lähetettiin Inkeriin ja Käkisalmen
lääniin, näitä kaivatuita maakuntia takaisin valloittamaan.
Kesäkuun 4 p. 1656 ilmaantui Nevajokeen, _Pähkinälinnan_ edustalle
130 lotjaa, täynnä venäläisiä, jotka laittoivat piiritysleirejä
kumpaisellekin rannalle. Vähäinen partioparvi souti jokea alas vieläkin
edemmäksi ja saapui seuraavana iltana Nevanlinnalle. Kello 9, juuri kun
asukkaat, mitään pahaa aavistamatta, olivat menneet levolle, karkasi
vihollinen äkkiä päälle hirmuisella huudolla. Koko kaupunki poltettiin
tuhaksi, irtain tavara ryöstettiin, asukkaat murhattiin suurimmaksi
osaksi. Saaliin seassa oli noin 70,000 tynnyriä viljaa, jotka olivat
Inkerin aateliskartanoista sinne tuodut ulkomaille laivattavaksi; myös
oli kaupungissa suuria suolavaroja. Näistä jakoivat venäläiset seudun
kreikanuskoisille talonpojille niin paljon kuin nämä tahtoivat, ja
tähteet poltettiin yhdessä aittojen kanssa. Maaseudullakin sytytettiin
kaikki aateliskartanot sekä luterilaiskirkot palamaan; mutta
talonpoikaistalot sitä vastoin enimmäkseen säästettiin, sillä niiden
asukkaathan olivat melkein kaikki polttajien omia uskolaisia ja
liittolaisia. Tämä summaton vahinko olisi kuitenkin luultavasti
suurimmaksi osaksi saatu estetyksi, jos vain vähänkin olisi oltu
varuillaan, sillä tuhoa tekevän partion miesluku oli sangen vähäinen.
Se nähdään pienestä tapauksesta tässä tilaisuudessa. Eräs Nevanlinnan
porvareista, nimeltänsä Matti, joka oli muita rohkeampi, ei antanutkaan
teurastaa itseänsä niinkuin turvatonta karitsaa, vaan sieppasi melun
kuultuansa miekkansa seinältä, hyppäsi hevosessa selkään ja raivasi
itselleen täten, paitasillaan ratsastaen ja oikealle ja vasemmalle
huitoen, tien vihollisten läpi.
Toinen partioparvi, noin 300 miestä, oli taas Pähkinälinnan edustalta
mennyt Taipaleen kauppalaan Suvannonjärven suuhun Käkisalmen lääniin.
Sieltä he levittivät lähipitäjiin tsaarinsa julistuksen: niiden, jotka
vapaaehtoisesti antautuisivat hänen valtansa alle, piti saada säilyttää
henkensä ja tavaransa vahingoittamatta; mutta vastahakoiset piti
armotta surmattaman. Laumoittain virtasivat nyt seudun kreikanuskoiset
talonpojat leiriin uskollisuusvalaa vannomaan ja suojeluskirjoja
lunastamaan; toipa suuri osa heistä aseensakin mukanansa ja jäi
uskolaistensa luokse näiden voiman lisäksi. Luterilaisista sangen moni,
saadakseen turvaa, antoi kastaa itsensä kreikan uskoon. Ne, joiden
omatunto siihen oli liian herkkä, pakenivat korpiin ja jättivät talonsa
autioiksi, vihollisen poltettavaksi.
Sillä välin oli toinen venäläinen osasto, enimmäksi osaksi ratsuväkeä,
samonnut maahan Aunuksen puolelta Laatokan pohjois-rantaa myöten.
Sielläkin talonpojat joka paikassa tervehtivät tulijoita
vapauttajinaan, toivat runsaasti ruokaa ja neuvoivat avuliaasti tietä.
Ruotsalaisten aatelisherrojen voudit, samoinkuin myös luterilaiset
papit ja kruunun virkamiehet, tapettiin tai kuljetettiin pois
vankeuteen Venäjälle. Eräs partiojoukko tästä osastosta ulkoni
Savoonkin asti. Savonlinnan kaupunki ja Kerimäen kirkko poltettiin,
linna piiritettiin. Koko seutu oli hävityksen vallassa. Ihmiset
surmattiin usein hirmuisilla kidutuksilla, esiin. elävältä nylkemällä.
Talot poltettiin, samoin kuin kaikki irtain tavara, jota ei voitu
poiskuljettaa, yksinpä viljakin, joka vielä kasvoi pelloilla. Karja
tapettiin, nyljettiin ja jätettiin sitten suotta märkänemään. -- Yöllä
heinäk. 2:n ja 3:n päivän välillä tuli viimein vihollislaivasto
Käkisalmen rantaan ja sulki myös läänin pääkaupungin saarroksiin.
Peloittava vaara uhkasi täten sekä Itämeren maakuntia että myös
Suomenmaata. Ja pahinta oli se, ettei siihen vaaraan ollut paljon
mitään apuakaan muualta toivossa ensi hetkellä. Kaarle X paraikaa
varusti ja sitten alotti yhdessä liitossa Brandenburgin vaaliruhtinaan
kanssa tuon retkensä, jolla hän luuli saavansa puolalaisten voiman
lopullisesti kukistetuksi. "En voi täällä umpimähkään jättää kaikkea
kesken sentähden, että muka moskovalainen on meidän maahamme karannut!"
kirjoitti hän äreästi De la Gardielle, joka Liivinmaan puolustukseksi
pyysi lisäväkeä. Samoin myös Tukholmassa, kun asia tuli puheeksi
valtaneuvoskunnassa, päätettiin yksimielisesti: että uusi tärkeä
voittomaa, Preussi, etupäässä oli suojeltava, vaikkapa sen kautta Suomi
ja Liivinmaa joksikuksi aikaa jäisivätkin vihollisen valtaan. Tulisihan
sitten taas aika kääntyä venäläistä vastaan. Lähetettiin siis vain
suomalaisille kehoitus omin voimin torjua päällekarkaus takaisin, jonka
lisäksi Pietari Brahe, vanha uskollinen ystävämme, tarjoutui menemään
päälliköksi. Hänen lähdöstänsä ei kuitenkaan tullut mitään, koska
kuningas oli jo sen viran uskonut toiselle miehelle. Ensi
närkästyksensä tyynnyttyä oli näet Kaarle X sittenkin pitänyt sen
verran huolta melkein kokonaan turvattomasta Suomesta, että oli
käskenyt sinne sotamarski Leijonhufvudin Karjalan ratsurykmentin kanssa
Liivinmaalla. Samoin hän myöhemmin lähetti Preussista pienen armeijan
piiritetyn Riian avuksi. Kumpikin apu tuli vain jokseenkin myöhään,
silloin kun pahin vaara jo oli ohitse; sillä Karjalan ratsumiehiäkin
pidätettiin vielä vasten kuninkaan käskyä Liivinmaalla pari kuukautta.
Omin voimin tuli siis sekä Liivin- että Suomenmaan nyt pitää puoliansa,
ja tämä vaikea tehtävä tulikin verrattomalla alttiiksiantaumuksella,
urhoudella sekä menestyksellä suoritetuksi. Riian vähälukuinen
linnaväki (porvarien kanssa ainoastaan 5,000 miestä, joissa 16
komppaniaa suomalaisia) teki miehuullista vastarintaa. Turhaan
maleksivat venäläiset seitsemän viikkoa kaupungin ympärillä, ahdistaen
sitä piiritystöillään niin paljon kuin heidän puuttuva taitonsa näissä
asioissa myöten antoi. Loppupäätöksenä oli kuitenkin se, että heidän,
menetettyänsä 14,000 miestä, täytyi tyhjin käsin poistua.
Suomessa olivat sillä aikaa maaherrat nostaneet talonpojat aseisiin, ja
tätä käskyä oli joka paikassa toteltu suurella hartaudella. Mies joka
talosta oli lähtenyt sotaan; niin innokkaita oltiin, kun omaa maata oli
puolustettava. Jaloimman uhraavaisuuden ja urhouden esimerkin antoi
_Viipurin kaupunki_. Sielläkin olivat vallit rappiolla: tykkejä ei
ollut muuta kuin 14 pienenlaista; sotamiehiä puuttui melkein kokonaan;
eipä ollut edes päällikköäkään, sillä maaherra Stålarm oli juuri äsken
kuollut. Sittenkään ei kukaan nostanut puheeksikaan antautumista, jos
vihollinen sinne asti tulisi. Kaupunkilaiset pyysivät komentajakseen
eversti Burmeisterin, joka asui Viipurissa. Kanuunien lukua lisättiin
vielä kymmenellä, jotka otettiin satamassa seisovasta suuresta
kauppalaivasta. Valleja rintavarustuksineen ruvettiin korjaamaan kätten
mahtain. Aseisiin tarttui joka mies, ken vaan suinkin kykeni. Yksinpä
kymnaasin ja koulun nuorisostakin tehtiin kaksi komppaniaa. Tätä
sotaista menoa kesti koko kuukauden. Silloin nähtiin, ettei vihollinen
uskaltanutkaan niin kauas maahan tunkeutua. Nyt vapautettiin siis
porvarit vaivalloisesta korjaustyöstänsä ja vahdinpidostansa.
Koulunuorisokin antoi pois kiväärinsä ja kutsuttiin sitten linnaan,
missä heidän vaivannäkönsä palkittiin ulkomaan oluella sekä muutenkin
komeilla pidoilla. Sotaisessa innossaan otti silloin kolmetoista heistä
pestin varsinaiseen sotaväkeen. Opettajat olivat tosin kovasti pahoilla
mielin, että heidän "alamaisensa" näin hylkäsivät kirjansa, vaan kukas
tällä hetkellä kuunteli rauhan miesten valituksia!
Burmeister läksi nyt 150:n ratsumiehen, 200:n rakuunan sekä 800:n
talonpojan kanssa Käkisalmea auttamaan. Eräälle salmelle, luultavasti
Kiviniemen kohdalle tultuansa havaitsi hän kuitenkin, että venäläiset
olivat polttamalla sillan katkaisseet hänen tiensä. Hän vetäytyi
sentähden Raudulle, asettuen leiriin likelle kirkkoa. Tässä karkasi
7-800 venäläistä äkkiarvaamatta hänen päällensä yöllä heinäk. 14:ttä
päivää vasten. Heidät torjuttiin takaisin, jonka jälkeen suomalaiset
myös vuorostansa läksivät rynnäkölle ulos leiristä. Venäläiset eivät
ensin siitä olleet milläänkään, vaan seisoivat aukealla tantereella
täydessä sotarinnassa, valmiina heitä vastaanottamaan. Näin alkoi
Raudun kahakka, jossa vihollinen neljä tuntia teki lujaa vastarintaa,
kunnes hänen viimein täytyi paeta metsien turviin. Kentälle oli häneltä
jäänyt 200 kuollutta. Suomen puolelta ei kuulu kaatuneen enempää kuin
40 miestä, haavoitetutkin siihen luettuina. Kuolleista mainitaan
Bartholdus Simonis (Pärttyli Simonpoika), eräs noista pestin ottaneista
kymnaasilaisista, joka oli ollut lipunkantajana tappelussa. Myös
talonpoikainen nostoväki oli taistellut niin uljaasti ja niin täydellä
toimella, että heitä upseerit suuresti kehuivat.