Vaikka tähän aikaan sekä Venäjä että Ruotsi eri haaroilta ahdistivat
Puolaa, ei heidän keskinäinen välinsä ollut kuitenkaan ystävällinen.
Venäläisten sydämissä kyti vanha viha ruotsalaisia vastaan. Venäjän
kansa ei voinut unohtaa, että Kustaa Aadolf oli heiltä valloittanut
Käkisalmen läänin sekä Inkerinmaan. Tämä viha näyttäytyi joka
tilaisuudessa. Ruotsalaiset ja suomalaiset, jos he kauppa-asioilla
Venäjällä käydessään tarvitsivat virkakuntien apua, saivat aina vain
pilkkaa ja haukkumasanoja vastaukseksi. Ja jos joku heistä sattui
tappamaan venäläisen, niin lausuttiin mestauspaikalla tuomio julkisesti
näillä sanoilla: nyt vääräuskolainen ja pakana, joka kristityn miehen
on tappanut, saapi ansaitun rangaistuksensa. Näihin yksityisiin
kiusantekoihin liittyi myös puolilla sanoilla ilmaantuvia valtiollisia
uhkauksia. Nykyinen tsaari Aleksei Mihailovitsh oli arvonimeensä
liittänyt sanat: "esi-isiensä perillinen" ja aluskuntiensa luettelon
loppuun lisännyt: "ynnä monta muuta idässä, pohjoisessa sekä lännessä".
Molemmat lauseet näyttivät tarkoittavan, että hän sydämessään yhä vielä
katsoi Ruotsille pois annettuja maakuntia omiksensa. Vanhaan vihaan oli
nyt tullut uuttakin lisäksi. Syynä oli Puola, jota kumpainenkin
hallitsija jo pitivät omanansa ja josta he eivät olisi suoneet
pienintäkään palasta naapurilleen. Vihdoin, kun Kaarle X 1656 vuoden
alussa oli joutunut ahdinkoon, puhkesi venäläisten viha ilmisotaan; he
luulivat nyt sopivan tilaisuuden tulleen kostoon sekä omansa
takaisinvalloittamiseen. Tämä venäläissota uhkasi monen syyn tähden
meidän maallemme suurta vaaraa. Suomen sotaväki oli, niinkuin tiedämme,
melkein kaikki kaukana Puolassa taikka Liivinmaalla. Nekin harvat
sotamiehet, jotka olivat jääneet kotiin, kävivät paljain jaloin,
melkein alastonna, sillä yhdeksään kuukauteen he eivät olleet saaneet
enempää kuin yhden kuukauden palkan käsiinsä. Samoin olivat
rajalinnatkin aivan rappiolla. "Monella miehellä, joka maalla asuu",
kirjoitti Käkisalmen läänin ja Inkerin pääkuvernööri Kustaa
Eevertinpoika Horn, "on kartanossaan portit paremmat kuin kruunun
linnoissa."
Pahempi tätä kaikkea oli kuitenkin vielä se, että alkuasukkaat
Venäjältä otetuissa voittomaissa olivat Ruotsin vallalle perin
viholliset. Syynä siihen oli etupäässä heitä painava uskonnollinen
ahdistus. Kustaa Aadolf, vaikkei hän sallinut suoraa pakotusta, oli
kuitenkin hänkin sen verran aikansa lapsi, että hän kaikilla keinoin,
usein vähemmän hyväksyttävilläkin, koetti saada uusia alamaisiansa
Lutherin uskoon kääntymään. Samaa menettelyä jatkettiin sitten myös
seuraavienkin molempien hallitusten aikana.
Siinä ei tietysti ollut mitään moitittavaa, että suomalainen Lutherin
katkismus ynnä muita meidän uskonnollisia kirjojamme painettiin
venäläisillä kirjaimilla, jotka olivat paremmin tutut karjalaisille.
Luvallistahan on vapaan opetuksen kautta vakuuttaa toiselle oppinsa
totuutta. Samoin myös ei voi muuta kuin kiittää hallituksen kehoitusta
kreikanuskoisille papeille jumalanpalveluksessa käyttämään suomea eikä
slavonin kieltä, niinkuin siihen asti oli ollut tapana. Mutta eipä
näihin keinoihin tyydyttykään. Ruvettiin lupaamaan kreikanuskoisille
papeille ja lukkareille 4, 6, jopa 8 tynnyriä viljaa vuotuisten
saatavien lisäksi, tai toisin paikoin pitäjässä olevat kirkkojen
tilukset omiksensa, jos he suostuisivat oppimaan Lutherin katkismusta
ja opettamaan sitä seurakuntalaisillensa. Eikä ollut siinäkään vielä
kaikki. Sodan kautta autioiksi jääneille tiloille oli asutettu
joukoittain muusta Suomesta tuotettuja luterilaisia talonpoikia ja
näitä varten, niin pian kuin suinkin pieni seurakunta oli karttunut,
asetettu luterilainen pappi. Tämän palkkaamiseen pakotettiin nyt
kreikanuskolaisetkin ottamaan osaa ja velvoitettiin kuulemaan ainakin
yhtä saarnaa joka pyhä. Tarkoituksena oli, Kustaa Aadolfin omilla
sanoilla puhuen: "että he meikäläisiin tottuisivat, ja venäläisen papin
kuoltua suomalainen sitten voisi astua hänen sijaansa".
Tätä puoliväkinäistä käännytystointa kreikanuskolaiset itsepintaisesti
vastustivat. Heidän poikiansa karkasi aika-ajoin rajan yli Novgorodiin,
josta he sitten täysi-oppisina pappeina palasivat kuolevien
virkaveljiensä sijaa täyttämään. Harva pappi vain taipui vaihtamaan
uskoansa hallituksen lupaamiin etuihin. Pietari Brahen aikana mainitaan
koko Käkisalmen läänissä pappeja, "tiakkoja" (lukkareita) ynnä heidän
poikiansa olleen ainoastaan viisitoista, jotka olivat tämän palkan
edestä oppineet Lutherin katkismuksen ulkoa. Ja näiden vaikutus oli
melkein mitätön, sillä kansa halveksi heitä ja vihasi uskonheittiöinä.
Silminnähtävänä todistuksena on se vaino, joka juuri tähän aikaan
kohtasi yhtä näistä papeista, Kurkijoen kirkkoherraa Jaakkima
Terentiovia, jos kohta oikea vihan syy peitettiin noituuden kanteella.
Useimmat kreikanuskoiset papit pysyivät lujina ja vahvistivat myös
sanankuulijoittensa vastahakoisuutta. Suurta apua ei myöskään ollut
maahan lähetetyistä luterilaisista papeista. Tiedämmehän me,
minkälainen Suomen papiston sivistyksen ja siveyden tila oli ennen
yliopiston perustamista, ja luultavaa on, että tänne lisäksi saatiin
huonoimmat ainekset. Eipä kumma siis, jos näiden uuden uskon apostolien
mainitaan vain istuneen kapakoissa, oluthaarikka edessään, piippu
kädessä, siellä harjoitellen käännytystyötänsä vieraan uskonnon
haukkumisella, josta tietysti taas tuli kreikkalaisilta haukkumasanoja
takaisin. Seurauksena kaikesta tästä oli, että käännytystoimi ei paljon
ollenkaan menestynyt. Päinvastoin tapahtui joskus, että joku
luterilainen tulokas, keskellä kreikanuskolaisia asuen, itsekin taipui
naapuriensa oppiin, jotka uskonmuutokset kuitenkin hallitus heti kielsi
kuoleman uhalla.
Asiain näin ollen ajatteli Ruotsin hallitus yhteen aikaan välikeinoa,
saadakseen ainakin kreikanuskoisen kirkon Suomessa ja Inkerissä
erilleen Venäjän yhteydestä, josta aina vuoti vihollisuutta uutta
valtaa vastaan. Luvattiin näet matkarahaa papille, joka lähetettäisiin
Konstantinopolin patriarkan vihittäväksi ja joka sitten olisi tullut
Ruotsin kreikanuskoisten alamaisten piispaksi. Sama ehdotus
uudistettiin myöhemmin sillä muutoksella, että Karjalan piispa saisi
käydä vihittämässä itseään Kievissä. Mutta kreikanuskoiset karjalaiset
eivät siitä tarjoumuksesta huolineet; he tahtoivat edelleenkin saada
pappinsa Venäjällä vihityiksi. Hallitus puolestaan ei myöskään ollut
tuumaansa kovin harras; sillä aina vielä toivoi se saavansa
vierasuskolaiset tavalla tai toisella valtion uskoon käännytetyiksi.
Samassa Kristiinan kirjeessä vuodelta 1650, jossa annettiin lupa
piispan vihkimiseen Kievissä, oli näet kuitenkin lisätty, ettei hän
takaisin tultuansa saisi asettaa pappeja muuta kuin "juuri tarpeen
mukaan ja missä niitä välttämättömästi tarvitaan". Ja Kaarle X antoi
Kaprion läänin asukkaille, jotka pyysivät saada muutamia omauskoisiansa
pappeja (luultavasti kuolleitten sijaan), jouluk. 15 p. 1654 jyrkästi
kieltävän vastauksen. "Kuninkaallista Majesteettia", niin kuuluivat
sanat, "arveluttaa tähän nykyiseen aikaan suostua siihen, mutta hän
näkisi paljoa mieluummin, että he kääntyisivät luterilaiseen, oikeaan
uskontoon ja jumalanpalvelukseen."
Olisi voinut luulla, että kenties Ruotsin vapaampi hallitusmuoto ja
kansan etua valvova laki olisivat kuitenkin voineet suostuttaa Laatokan
ja Nevan karjalaiset uuteen valtaan. Mutta ensiksikin oli silloin juuri
se aikakausi, jolloin uskonto oli voimallisin yhdistäjä tai eroittaja
ihmisten välillä, jolloin samanuskoiset, vaikka eri kansallisuuksiin
kuuluvat, pitivät toisiansa veljinään, ja eriuskoiset, joskin he olivat
yhtä kansaa, vihasivat toisiansa verisesti. Ja toiseksi eivät Ruotsin
hallitusmuodon ja lain edut olleet tulleet Käkisalmen läänin ja Inkerin
asukkaille osaksi. Niinkuin jo tiedämme, ei heidän sallittu
valtiopäiville lähettää edustajia. Ruotsin laista ei myöskään ollut
suurta suojaa. Molemmat maakunnat olivat pitäjittäin annetut
lahjoitusmaiksi korkeille Ruotsin herroille, joita kruunun kaikki
virkamiehet nöyrästi kumartelivat. Linnojen ja sotaväen huonoon tilaan
sanoi Horn pääsyynä olleen sen, että "maaherra enemmän valvoo suurten
herrojen suosiota kuin kruunun etua". Jos niin oli laita, missä kruunun
hyödystä oli puhe, mitä turvaa saattoi rahvas toivoa kuninkaan
käskynhaltijoilta! Se olikin aivan ilman suojaa jätetty alttiiksi
aatelisherrojen, voutien ja kruunun alempien virkamiesten
täyttymättömälle ahneudelle. Minkälainen talonpoikaraukkain tila oli
Käkisalmen läänissä, sen olemme jo nähneet luvussa Samuli Cröellistä.
Eipä ole siis ollenkaan kummeksittavaa, että niin Inkerin kuin
Käkisalmen läänin kreikanuskoinen kansa tuskin hillityllä
vihamiellisyydellä katseli uusia hallitsijoitansa ja hartaalla ikävällä
toivoi venäläisiä avukseen.