Vaikka Tanskan sodan alku oli näin loistavasti menestynyt, oli Ruotsin
armeija kuitenkin sangen vaarallisessa tilassa. Paljon syytä oli
pelätä, että yhteenliittyneet puolalaiset ja itävaltalaiset, kenties
myös lisäksi vielä brandenburgilaisetkin, jotka par'aikaa jo hieroivat
sovintoa edellisten kanssa, tulisivat kaikki yhdessä Juutin
niemimaalle. Silloin olisi tuo pienoinen, vaikka valittukin, joukko
ollut ikäänkuin satimessa ja vihdoin olisi sen täytynyt kukistua
semmoisen ylivoiman alle. Tästä vaarasta pelasti sen kuitenkin Kaarle
X:nnen harvinainen luonne ja hänen oma rohkeutensa.
Vuoden 1658 alku toi mukanansa tavattoman kovan talven. Tammik. 9 p.
tuli hirmuinen lumituisku ja ankara pakkanen, joita sitten lakkaamatta
kesti kolme viikkoa. Puhurin poika
jopa suureksi sukeutui,
kovin kasvoi kauheaksi,
kylmi silloin täyden kylmän,
väkipakkasen paleli.
Jäätyipä itse Pieni Beltikin, tuo leveä merenrauma Juutinmaan ja
Fyen-saaren välillä, jota ihmettä ei aina sadassa vuodessakaan saada
nähdä. Kuningas, neuvokkaana kuten aina, kokosi kiireesti väkensä
salmen rannalle ja tutkitti jään vahvuuden. Sen havaittiin hyvin
kannattavan Brandsöhön, pieneen, rauman keskellä olevaan saareen asti;
mutta saaren takana, missä kova virta käypi, ei ollut tuohon uuteen
siltaan luottamista. Paitsi sitä oli toisella rannalla 1,500
talonpoikaa ahkerassa työssä, jään sahaamisella pitämässä auki leveätä
juopaa. Ja heidän takanansa seisoi melkein 4,000 miestä tanskalaista
sotaväkeä, valmiina kuumalla löylyllä vastaanottamaan niitä, joiden
onnistuisi päästä kylmän kylvyn läpi. Pelotonta Kaarle X:ttäkin
epäilytti; hän lähetti _Dahlbergin_ Fredriksoddeen tutkimaan, olisiko
kenties siellä parempi. Tammik. 30 p., anivarhain aamulla palasi
Dahlberg ja sanoi ylimenon Fredsiksodden kohdalla mahdolliseksi. Mutta
samassa tuli myös tieto, että edellisen yön ankara pakkanen oli
Brandsön takaisen jään tarpeeksi vahvistanut. Kaarle X tietysti valitsi
mieluummin lähemmän paikan, vaikka siinä oli lukuisa vihollinen
vastassa.
Päivän koitteessa kulki koko ratsuväki Brandsön saareen, josta Wrangel
oikeanpuolisen kyljen kanssa oitis marssi edemmäksi. Virtapaikalle
tultua hajosivat rivit, niin että rinnakkain kulkevien välille jäi
leveänlainen loma. Paitsi sitä hyppäsivät ratsumiehet alas hevosten
selästä ja jatkoivat tietänsä jalan, talutellen ratsujansa jäljestään,
ettei kahdenkertainen paino kohtaisi yhtä paikkaa. Sittenkin painui ja
keikkui jää peloittavalla tavalla koko ajan heidän allansa. Yli
päästiin kuitenkin onnellisesti, ja pian oltiin täydessä kahakassa
tanskalaisten kanssa. Nyt toi kuningas vasemmankin kyljen yli ja
hyökkäsi vihollisen sivuun. Wrangelille hän lähetti käskyn taas mennä
ulos jäälle ja kiertämällä karata tanskalaisten toisen sivun kimppuun.
Mutta levoton meri ei voinutkaan kauemmin olla näyttämättä oikeata
luonnettansa. Rynnäkölle tuimasti hyökkäävien hevosten alta rikkoontui
jää ja koko kaksi lippukuntaa, parisataa miestä, katosi aaltoihin. Muu
väki hämmästyi ja seisahtui kesken rynnäkköänsä. Silloin kuningas itse
vei muutamia osastonsa lippukuntia takaisin jäälle, liki tuota
turmiollista avantoa, näyttääkseen, ettei vaara ollutkaan niin ylen
suuri. Siitä saivat Wrangelin miehet taas uutta rohkeutta; he menivät
täyttä vauhtia eteenpäin ja pääsivät ilman sen enempää vahinkoa heikon
paikan yli. Itse tappelu sitten ei kauaa kestänyt; yks, kaks oli
Tanskan voima hakattu maahan tai vangittu, ja sillä koko Fyen-saari
valloitettu. Jalkaväki ja tykistö eivät olleet ollenkaan ottaneet osaa
tähän kahakkaan; ne tulivat vasta sen loputtua rauman yli. Eipä ollut
edes kaikkea ratsuväkeäkään tarvittu; niin paljon suurempi oli Ruotsin
armeija tässä vastassa ollutta Tanskan joukkoa. Jouten jääneissä olivat
myös suomalaiset; mutta luultavasti olivat he sitten ne kaksi
ratsurykmenttiä, jotka Behrendsin johdolla lähetettiin ennakolta Fyenin
toiseen päähän Seelannista avuksi rientävää toista tanskalaisosastoa
vastaanottamaan.
Täällä Fyen-saaressa oltiin kuitenkin vasta puolitiessä, tuskin
sitäkään. Yhden yön pakkanen oli tehnyt menon Pienen Beltin yli
mahdolliseksi; mutta Iso Beltin rauma Fyenin ja Seelannin välillä oli
monta vertaa leveämpi; sen yli ei ollut mahdollista päästä yhden ainoan
yön marssilla. Mitäs jos kesken matkaa ilma lauhtuisi ja tuuli repisi
jääsillan auki -- silloin Ruotsin kuninkaan ja hänen armeijansa kävisi
samoinkuin muinoin Faaraon Punaisessa meressä -- silloin olisi koko
Ruotsin valta aseetonna vihollisille alttiina! Kaikki päälliköt
varoittivat näin hurjasta yrityksestä, kehoittaen odottamaan hiukan
aikaa, kunnes laivoilla päästäisiin salmen poikki. Kuningasta
itseäänkin arvelutti. Mutta samassa tuli taas tutkimusretkelle
lähetetty Dahlberg takaisin ja ilmoitti jään hyvin kannattavan. "Ohoh",
huudahti Kaarle X iloissaan, "nytpä saa Fredrik-veikkoni heti paikalla
kuulla suoraa Ruotsin puhetta!" Muiden kenraalien vastapuheet kuitenkin
saattoivat kuninkaan jälleen epäilyksiin. Hän meni levolle. Mutta ei
aikaakaan, niin hän uudestaan käski Dahlbergin eteensä. "Voitko", kysyi
hän, "oikein omantuntosi mukaan vakuuttaa, että jää kannattaa?" --
"Kuninkaallinen majesteetti", vastasi Dahlberg, "minä voin siitä panna
vaikka päänikin pantiksi." -- "Olkoon sitten menneeksi", huudahti nyt
kuningas. "Yritänpä siis Herran nimeen. Tämä tilaisuus on liian kallis,
että voisi sen päästää käsistänsä."
Yöllä helmik. 6:tta päivää vasten 1658 alkoi ratsuväki marssinsa,
Dahlberg etupäässä oppaana. Se oli kolkko, peloittava retki. Hevosten
kavioiden alla muuttui jään päällä oleva lumi veteläksi hyhmäksi, niin
että tie näytti leveältä mustalta virralta. Kyynärän syvältä siinä
kaalattiin, eikä ollut mitään varmuutta, ei ollut mitään takeita, ettei
jossain kohdassa voisi olla joku jäätymättä jäänyt sula, pohjaton
paikka edessä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Aamun koittaessa
oltiin Langeland-saaressa, jossa levähdettiin ja syötiin suurus.
Tämäkään viimeksimainittu toimi ei ollut vaivaa vailla, sillä pakkanen
oli kaikki mukaan viedyt ruoat ja juomat muuttanut jääkimpaleiksi,
joita ensin piti hakata palasiksi ja sulattaa. Pian lähdettiin sitten
jälleen jatkamaan marssia. Kello 3 päivällä jouduttiin Laaland-saareen,
josta lähetettiin käsky Wrangelille tulla Fyeniin jääneen jalkaväen
kanssa jäljestä. Seuraavassa saaressa, Falsterissa, levättiin
kokonainen päivä, vaan helmik. 11 p. seisoi kuitenkin koko armeija
Seelannin rannalla.
Sanoma Ruotsin väen ylipääsöstä Fyeniin oli jo nostanut suuren
hämmästyksen ja säikähdyksen Kööpenhaminassa. Viipymättä oli lähetetty
muutamia Tanskan herroja Ruotsin kuninkaan luo, rauhaa tarjoamaan.
Näitä vastaan tuli, likellä Vordingborgia Seelannissa, korkea
sotaherra, joka ajoi reessä, parisataa suomalaista ratsumiestä
ympärillään. Se olikin itse Kaarle X, joka siten lyhensi heiltä matkan.
Hän tervehti iloisesti. "Oletteko tekin täällä?" kysyi hän sitten
hiukan kummastuneena Englannin lähettiläältä, joka oli seurannut
tanskalaisten kanssa, ollakseen rauhansovittelussa välittäjänä. --
"Olen", vastasi tämä, "vaan enemmän onkin minulla syytä kummastella,
että te, kuninkaallinen majesteetti, olette täällä."
Rauhansovinto ei nyt viipynyt enää kovin kauan. Tanskalaiset syystä
pelkäsivät, että myös heidän pääkaupunkinsa, joka maanpuolelta oli
varsin huonosti varustettu, voisi joutua voittajien käsiin ja näin
kenties koko heidän itsenäisyytensä tulla kukistetuksi. Kaarle X
puolestaan tahtoi kiireesti lopettaa tämän sodan, voidakseen sitten
taas kääntyä muita vihollisiansa vastaan. Tämä Roskilden rauhanpäätös
oli edullisin kaikista vielä Tanskan kanssa solmituista. Ruotsi siinä
sai Skoonen, Hallannin ja Blekingen, siis kaikki, mitä vielä oli
Tanskalla alusmaata itäpuolella Juutinraumaa. Ja tulipa siihen sitä
paitsi lisäksi myös Bornholman saari sekä Bohusläänin ja Trondhjemin
maakunnat, jotka Norjasta lohkaistiin irti.