Ikäänkuin ei Ruotsilla olisi ollut jo yltäkyllin kolmessa vihollisessa,
tuli nyt vielä neljäskin lisäksi. Tanskan kuningas ja kansa olivat jo
kauan salavihalla katselleet Ruotsia. He eivät voineet unohtaa
kolmenkymmenvuotisen sodan aikana menetettyjä maakuntiansa ja
pelkäsivät, että heidän vanha kilpaveljensä voittojensa kautta Puolassa
tulisi vielä mahtavammaksi, heille vielä vaarallisemmaksi. Kun he
sitten näkivät Kaarle X:nnen ahdingossa venäläisten, puolalaisten ja
itävaltalaisten välillä, katsoivat he nyt tilaisuuden edulliseksi
kostotuumiensa täyttämiseen. He julistivat siis sodan kesäkuun alussa
1657.
Vaara tästä päällekarkauksesta ei ollut vähäinen, sillä kun kaikki
sotaväki taisteli kaukaisissa sodissa, oli Ruotsi melkein suojatonna.
Mutta Kaarle X:nnen lujuutta ei voinut mikään vaara masentaa. "Kyllä
Jumala meitä auttaa", vakuutti hän, "kunhan me itse autamme itseämme!"
Hän antoi valtaneuvoskunnalle käskynsä Ruotsin puolustuksesta, ja läksi
itse Tanskaa vastaan Saksan puolelta, samaa tietä kuin Torstensson
edellisessä sodassa.
Tämä retki kävi vielä nopeammin, vielä paljoa voitollisemmin, kuin
mikään edellinen. Kesäk. 20 p. oli Kaarle X saanut tiedon tanskalaisten
rauhanrikkomisesta, 26 p. hän jo läksi liikkeelle Preussistä, ja
heinäk. 18 p. hän seisoi armeijansa kanssa Holsteinin rajalla. Marssi
oli ollut niin kiireinen, että sadottain hevosia oli uupunut ja kuollut
tielle.
Hampuriin jouduttuansa tarkasti kuningas sotavoimaansa. Se ei ollut
suinkaan loistavan näköinen. Vaatteet olivat likaiset, ryysyiset,
miehet ruudinsavusta ja ilmanvaiheista mustuneet. Mutta jokaiseen
repaleeseensa he olivat kätkeneet runsain määrin kultakolikoita, joilla
he täällä pian saivat komeammat pukimet. Ei tämä sotajoukko näyttänyt
myöskään peloittavalta suuruuteensa nähden. Ainoastaan 6-8,000 miestä
oli Kaarle X tuonut kanssansa Puolasta.[4] Siinä olivat nyt melkein
ainoat tähteet tuosta suuresta, kaksi vuotta takaperin sinne viedystä
armeijasta. Uplannin rykmentistä esim. seisoi enää rivissä vain 380
miestä alkuperäisistä 1,200:sta. Mutta näistä tähteistä oli joka mies
kestänyt parissa kymmenessä tulisessa taistelussa. Ilolla he nyt taas
menivät uusiin verilöylyihin, huolimatta vihollisen ylivoimasta.
"Alinomaisten voittojen kautta", kirjoitti eräs heidän päälliköistään,
"ovat he kokonaan unohtaneet, miten voi tulla voitetuksi." Eipä kumma,
jos Kaarle X, tämmöisten urhojen kanssa mennessään sotaan, mietti vain
sitä, miten paljon ja mitä maakuntia rauhanpäätöksessä pitäisi ottaa
Ruotsin omaksi.
Hampurissa saatuansa vielä muutamia tuhansia pestattuja saksalaisia
sotamiehiä lisään, marssi nyt kuningas elok. 3 p. Holsteiniin.
Hämmästyneet tanskalaiset, vaikka miesluvultaan voimallisemmat, eivät
paljon yrittäneetkään vastarintaa. Linnoitettu Itzehoen kaupunki
ammuttiin sytyksiin, ja Tanskan valtamarski armeijansa kanssa sitä vain
katseli, sormea nostamatta. Samoin valloitettiin muutkin Holsteinin
suojaksi laitetut varustukset melkein miekanlyönnittä. Parin, kolmen
viikon kuluttua oli koko Tanskan mannermaa voittajien käsissä. Siellä
oleva Tanskan armeija oli melkein hävitetty; ainoastaan 6,000 miestä
oli pelastunut vahvaan Fredriksoddeen Fyenin saarta vastapäätä, Pienen
Beltin rannalle.
Tämäkin linna heti saarrettiin, mutta ei kukaan voinut arvata sen
valloittamista mahdolliseksi, koskei piirittäjien luku ollut niinkään
suuri kuin piiritettyjen. Sitä suurempi oli yleinen kummastus, kun
yhtäkkiä tuli sanoma, että Ruotsin lippu liehui Fredriksodden
valleilla.
Pimeinä syksyöinä nelin ryömin oli everstiluutnantti Dahlberg erään
kumppaninsa kanssa käynyt useamman kerran tiedustelemassa linnan
varustuksia. Sen jälkeen kuin niistä täten oli saatu tarkka tieto, ja
kun vielä oli saapunut vähän lisäväkeä, päätettiin yöllä lokakuun
23:tta päivää vasten yrittää rynnäkköä. Koska piirittäjillä oli
jalkaväkeä ainoastaan vähän yli puolet verrattuna linnanväkeen, täytyi
nyt, vastoin tavallisuutta, ottaa ratsumiehetkin avuksi tähän heille
outoon työhön. Rynnäkkö tehtiin kolmella eri joukolla. Eteläisimpään
osastoon kuului pari ratsurykmenttiä, jotka kaalasivat vallin jatkoksi
mereen juntatun kahden hakuliaidan ympäri. Kolmannen, viimeisen hakulin
kohdalla havaittiin vesi liian syväksi, jonka tähden he kirveillä
kaasivat aituuksen maahan ja siten pääsivät siltä puolelta aivan
suojattoman kaupungin keskelle. Sillä välin myös tämän saman osaston
jalkaväki sekä toinen osasto olivat onnellisesti kiivenneet vallille.
Pahinta vastarintaa tehtiin pohjoisempana, missä nyt kenraaliksi
korotettu _Behrends_ oli johtajana. Hänen petardi-miehensä, jonka oli
ruudilla räjähdytettävä portti auki, haavoitettiin. Täten sai
vihollinen aikaa tässä kohdassa paremmin järjestää puolustusta. Vaan
Behrendsin väki, jalkaisin taistelevia ratsumiehiä kaikki tyyni,
ryntäsi sittenkin uljaasti ja pääsi viimein vallille. Molemmat
suomalaiset rykmentit olivat ensin seisoneet jouten varaväkenä; vaan
kun portti oli saatu auki, ajoivat he ratsain kaupunkiin ja tekivät
tanskalaisten häiriön täydelliseksi. Aamun koittaessa oli koko linna
valloitettu, sen puolustajat suureksi osaksi hakatut maahan tai
hajoitetut. Ainoastaan 2,000 miestä seisoi vielä, ase kädessä, niemen
äärimmäisessä päässä; mutta niidenkin täytyi siellä antautua vangeiksi,
koska ei ollut laivoja, millä saariin päästä. Saalis oli ääretön.
Puhumattakaan kaikista sotatarvevaroista, jotka tulivat kuninkaan
osaksi, sai jokainen sotamieskin kantaa pois suuret taakat; sillä koko
maakunta oli tuonut tänne kalleimmat tavaransa siinä varmassa toivossa,
että Fredriksoddea olisi mahdoton valloittaa.