Näillä ylläkerrotuilla Kaarle X:nnen mainehikkailla retkillä
ei ollut kovin paljon suomalaisia osallisena. De la Gardien kanssa
tullut väki lähetettiin sangen pian suurimmaksi osakseen takaisin
Liivinmaalle. Puolassa pysyivät ainoastaan toinen puoli Porin ja Savon
jalkarykmenttejä, Turun ja Uudenmaan ratsumiehet sekä Suomen rakuunat.
Alkuaankaan ei ollut siis Puolan sodassa meidän miehiämme enemmän kuin
1,000 jalkasoturia ja 3,000 ratsumiestä. Mutta tämä vähäinen joukko
osasi kuitenkin melkoisesti kartuttaa suomalaisille sotureille
kolmekymmenvuotisessa sodassa tullutta loistavaa mainetta.
Suomalaista jalkaväkeään ei Kaarle X yhtään kertaa vienyt kanssansa
pitemmille retkille. Se sai, oltuansa heti alussa avullisena Preussin
valloituksessa, jäädä paikoilleen sen maakunnan puolustukseksi. Jääden
siten sodan päätapauksista syrjään, eivät porilaiset ja savolaiset
tulleetkaan mainituiksi sen ajan historioissa. Ainoastaan yksi ainoa
pieni tapaus -- kuitenkin sangen omituinen -- on säilynyt muistossa.
Danzigin kaupungista, jota Ruotsin väki piti saarroksissa, ryntäsi
tammik. 14 p. 1657 jommoinenkin partiojoukko ulos. He tahtoivat
valloittaa takaisin pienen Grebbinin linnan, josta heille muonan
hankkimisessa oli suurta haittaa. Grebbinissä ei ollut enempää
sotaväkeä kuin vain 60 suomalaista. Puolalaiset siis luulivat saavansa
linnan miekan lyönnittä, ainoastaan osoittamalla, miten turha
vastarinnan yritys heidän suurta ylivoimaansa vastaan olisi.
Mutta kas suomalaisilla oli kova pää semmoisia epäkunniallisia
ehdotuksia ymmärtämään; he vastasivat kieltävästi. Puolalaiset
alottivat silloin ankaran tykkitulen ja yrittivät myös väkirynnäköitä
kerta toisensa perästä. Mutta kauan aikaa heidän yrityksensä olivat
aivan turhat. Selvään näkyi, kertoo senaikuinen taikauskoinen
historioitsija, että nuo suomalaiset kaikki olivat _noiduttuja miehiä_
(feste Leute), joihin eivät luodit voineet pystyä. Lopulla pääsivät
tietysti puolalaiset sittenkin vallin yli, heidän joukkonsa kun oli
niin paljoa suurempi. Mutta itsepäiset suomalaiset eivät nytkään
huolineet heille uudestaan tarjotusta armosta. He taistelivat
menestyksen toivottakin yhä edelleen, kunnes melkein viimeiseen mieheen
asti olivat saaneet surmansa. Vangeiksi ei joutunut paitsi upseereja
muuta kuin 4 miestä.
Uudenmaan ja Turun ratsuväen osanotosta melkein kaikkiin Kaarle X:nnen
moniin retkiin Puolan halki on jo kyllin kerrottu.[3] Otamme siis nyt
enää vain puheeksi _Suomen rakuunat_, jotka kenties kaikista enimmin
tekivät tässä sodassa kansamme nimen kuuluisaksi.
Toinen puoli tätä rykmenttiä oli, niinkuin tiedämme, jo Wittenbergin
kanssa marssinut Puolan rajan yli. Nämät 500 miestä olivat sitten
ainoat suomalaiset, jotka seurasivat kuningasta hänen ensimäisellä
loistavalla voittoretkellänsä.
Kun sitten toinenkin puoli De la Gardien armeijan kanssa oli lisään
saapunut, auttoivat Suomen rakuunat uljaasti Preussin valloittamista.
Danzigin saartamisen aikana esim. lähetettiin heidät everstinsä _Fabian
Behrendsin_ johdolla Dirschaun kaupunkia vastaan. Rakuunoita, jotka
olivat harjoitetut tilaisuuden mukaan vuoroin ratsain, vuoroin
jalkaisin sotimaan, sopi näet myös käyttää piiritystöihin. Etukaupungin
he saivatkin heti ensirynnäköllä valtaansa ja torjuivat sitten lujasti
piiritettyjen uloskarkausyrityksiä. Pian huomasivat puolalaiset
viisaimmaksi ruveta rauhan hieromiseen. Komentaja itse tuli ulos
antaumusehdoista keskustelemaan. Niistä ei kuitenkaan voitu sopia,
jonka tähden hän palasi jälleen kotia. Mutta hänen tietämättänsä oli
kuitenkin tämän keskustelun johdosta linnan kohtalo tullut päätetyksi.
Eräs Ruotsin upseeri oli näet kiivaan keskustelun aikana sukkelasti
onkinut kaupunginavaimen komentajan taskusta. Sillä avasivat sitten
Suomen rakuunat hiljaa portin samana iltana, jolloin puolalaiset,
mitään pahaa aavistamatta, paraikaa viettivät jouluaattoansa. Tietysti
ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin hämmästyneet viholliset heittivät pois
aseensa. -- Kohta sen jälkeen hyökkäsi Behrends partion kimppuun, joka
Danzigista tuli Dirschaun avuksi, arvaamatta, että linna jo oli
valloitettu. Puolalaiset joutuivat hämmästyksiin ja häiriöön, kun
omaksi väeksi luullut äkkiä ryntäsivät heidän päälleen. Suuri osa
hakattiin maahan; mutta sitten myös Suomen miehet kärsivät tuntuvaa
mieshukkaa, kun he kiihkoissaan ajoivat pakenijoita kovin kauas takaa
ja joutuivat Danzigin kanuunien tulen alle.
Jaroslavin retkessä eivät meidän rakuunamme olleet osallisina; heidät
oli jätetty Varsovaan. Mutta kun sitten kuningas paluumatkallaan oli
joutunut umpisoppeen Sandomirin kohdalla, lähetettiin täältä 3-4,000
ratsumiestä, niiden parissa myös Behrendsin joukko, avuksi. Tämä retki
päättyi sangen surkealla tavalla, mutta suomalaisille se sittenkin taas
tuotti uutta loistavaa mainetta. Matkan varrella saatiin näet se tieto,
että kuningas oli jo päässyt satimesta, vaan että Czarnezki, nähtyään
hankkeensa menneen siellä tyhjäksi, riensi nyt tätä pienempää joukkoa
vastaan 12,000:n miehensä kanssa. Ruotsin väki kääntyi jälleen
Varsovaan päin; mutta paluumatka ei käynyt kyllin nopeasti. Erittäin
kuuluvat Suomen rakuunat vitkastelleen, lieneekö siihen sitten ollut
syynä kansamme luonteenomainen hitaisuus, vai se tieto, että ennenkin
oli tultu toimeen ylivoiman kanssa. Näin sai Czarnezki huhtik. 7 p.
Varkan luona retkikunnan saavutetuksi ja kaksituntisen ankaran
taistelun jälkeen oli täydellinen voitto hänen käsissänsä. Ainoastaan
muutamat sadat noista 3,000:sta ratsumiehestä pääsivät suoraa tietä
Varsovaan. Suuri osa hakattiin maahan, ja tähteet hajosivat,
piileskellen metsissä ja korvissa, kunnes he myöhemmin saivat
tilaisuuden yhtyä rykmenttiensä kanssa. Itse päällikkö, Badin
markkreivi, Kaarle X:nnen lanko, vetäytyi 100:n Suomen rakuunan kanssa
läheiseen Czierskovin aateliskartanoon, jonka he vahvistivat, niin
hyvin kuin kerkesivät. Tässä he nyt pitivät kaksi vuorokautta puoliansa
kokonaista puolalaista armeijaa vastaan, jolla ei luultavasti
kuitenkaan ollut kanuunia muassansa. Useammat kerrat kehoitti Czarnezki
Suomen poikia antautumaan, luvaten suuret pestit, jos he tahtoisivat
ruveta Puolan kuninkaan palvelukseen. Mutta uskolliset suomalaiset
vastasivat tuohon kullan tarjoamiseen ainoastaan lyijyllä. Vihdoin
viimein, kun Kaarle X:nnen armeija lähestyi, täytyi puolalaisten tyhjin
toimin lähteä, ja Suomen urhot saivat eheinä ja iloisina ratsastaa
takaisin Varsovaan.
Eikä aikaakaan, niin tuli taas tilaisuus maksaa puolalaisille Varkassa
jäänyt velka. Kuningas ajoi nyt Czarnezkia takaa ja sai hänestä huhtik.
27 p. 1656 Gnesenin seudulla loistavan voiton. Tämän valmistamisessa
oli Suomen rakuunillakin ollut suuri osa. Heidät oli parin muun
ratsurykmentin kanssa lähetetty edeltä leveän joen poikki menevälle
sillalle, jossa he urhoollisesti taistellen viivyttivät vihollista,
kunnes muu Ruotsin väki saapui jäljestä.
Varsovan tappelun jälkeen, jossa he, niinkuin jo tiedämme, taas
osoittivat kuntoansa, saivat Suomen rakuunat toisen päällikön. Behrends
muutettiin Turun ratsurykmentin komentajaksi ja hänen sijaansa
määrättiin eversti Rosen. Tämän johdolla majoitettiin meidän rakuunat
nyt pieneen _Tykoczynin_ linnaan Liettuan ja Puolan rajalle. Täällä he
sitten tammik. 27 p. 1657 tekivät vihoviimeisen urhotyönsä. Koko
Liettuan armeija Sapiehan ja Gosievskin päällikkyydessä oli tullut
heitä piirittämään. Suomen rakuunain rivit olivat edellisissä monissa
taisteluissa vähitellen harvenneet, niin ettei ollut enää enempää kuin
puolet, 500 miestä, jäljellä. Nämät eivät ajan pitkään riittäneet
puolustamaan linnaa niin suurta ylivoimaa vastaan. Liettualaiset
pääsivät vihdoin väkirynnäköllä vallinrikon läpi ja levisivät ympäri
kaupunkia, tappaen kaikki, mikä eteen sattui. Rosen viimeisten
miestensä kanssa vetäytyi erääseen torniin. Mutta siinäkin oli pitempi
vastarinta mahdoton, se oli silminnähtävää; antautuminen oli myös hänen
mielestänsä yhtä mahdotonta, koska se olisi tahrannut hänen joukkonsa
urhouden mainetta. Hän räjähdytti senvuoksi tornin ilmaan, syösten
vihollisen joukosta enemmän kuin 400 kanssansa kuolemaan.
Näin loppuu tämä sankarirunon kaltainen kertomus Suomen rakuunain
töistä Puolan sodassa. Rykmentti koottiin sitten uudestaan Suomessa,
vaan sitä ei enää lähetetty tälle sotatantereelle.