Näin oli nyt Ruotsin väen täytynyt vetäytyä pois melkein koko Puolasta.
Jopa läheni Juhana Kasimir myös Preussia kohti, riistääksensä senkin
maakunnan jälleen kiistaveljensä käsistä. Hänen sotajoukkonsa oli
ylenmäärin suuri, niinkuin sanottiin, toista sataatuhatta. Hänen omien
puolalaistensa ja liettualaistensa lisäksi oli näet vielä saapunut
muutamia kymmeniätuhansia tatarilaisia. Samassa alkoi toiseltakin
haaralta sota uhata Ruotsin valtaa. Venäläiset, jotka kadehtivat
naapurinsa menestystä, sopivat nyt puolalaisten kanssa ja
varustautuivat ryntäämään Liivin- sekä Suomenmaahan. Asiain näin ollen
täytyi Kaarle X:nnen solmia uusi liitto Brandenburgin vaaliruhtinaan
kanssa; hän lupasi useampia Puolan läänejä, jos saisi avukseen tämän
herran kelvollisen armeijan.
Yhdistyneet sotajoukot, 22,000 miestä luvultansa, marssivat sitten
nopeasti Varsovaa kohti. Täällä odotti heitä Juhana Kasimir ylpeänä,
luottaen summattomaan ylivoimaansa. "Ruotsalaiset", sanoi hän, "syötän
aamupalaksi tatarilaisilleni, ja vaaliruhtinaan panen semmoiseen
paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota!" -- Puolalaiset
aatelisherrat puolestaan huusivat huikeasti, uhaten paljaalla
piiskallakin ajavansa muukalaiset karkuun.
Heinäk. 18 p. 1656 saapuivat liittolaiset Pragan, Varsovan etukaupungin
edustalle. He järjestivät sotarintamansa sillä lailla, että Ruotsin
ratsuväki oli oikealla kyljellä, Brandenburgin sekä muutamat
ruotsalaiset apujoukot vasemmalla. Keskustana oli tavan mukaan
jalkaväki. Sinä päivänä ei päässyt taistelu muuta kuin vähän alulle,
ennenkuin iltahämärä jo teki kahakasta lopun. Yöllä koko Puolan
pääarmeija, joka majaili itse kaupungissa, joen takana, tuli Pragaan
liettualaisten avuksi. Sen vuoksi epäili vaaliruhtinas, samoinkuin myös
useat sotapäälliköistä, ryhtyä taisteluun. Eihän, arvelivat he, yhden
ollut mahdollista tapella viittä vastaan. Mutta Kaarle X ei ollut siitä
milläänkään. "Soisinpa vaan", sanoi hän, "että olisivat kaikki
viholliseni nyt täällä, jotta saisin ne yhdellä yrittämällä perin
kukistetuiksi."
Seuraava päivä alkoi uskaliaalla asemanmuutoksella. Kaarle X oli
havainnut, että ensimäinen ahdas asema oli haitallinen: hän päätti siis
vihollisen silmien edessä muuttaa toiseen paikkaan. Hän marssi oman
väkensä kanssa vaaliruhtinaan kyljen taakse ja asettautui sen
vasemmalle puolelle, jonka jälkeen koko sotarinta kääntyi, niin että se
viimein seisoi suorassa kulmassa entiseen asemaansa nähden. Täten
päästiin avarammalle tantereelle; sitä paitsi saatiin myös tuuli omalle
puolelle, joka nyt ajoi tomun ja savun puolalaisten silmiin. Mutta
joskin tämä liikunto saattoi olla edullinen, niin olisi se myös voinut
olla vaarallinen, jos puolalaiset vaan olisivat osanneet karata päälle
niinkauan kuin sotarinta marssin tähden oli rikottu. He pysyivät
kuitenkin vielä alallaan; ainoastaan 6,000 tataria kiersi metsän kautta
ja ryntäsi armeijan selkään, mutta ajettiin heti takaisin.
Ankarampia hyökkäyksiä tapahtui vasta silloin, kun jo asemanmuutos oli
tapahtunut. Tuhat husaaria, Puolan kuningattaren henkivartijarykmentti,
sekä 4,000 qvartiania karkasi vasemman kyljen kimppuun. Niin tulinen
oli heidän rynnäkkönsä, että he mursivat ensimäisen sotarinnan läpi.
Mutta toinen rivi, jossa mainitaan erittäin Suomen rakuunia Behrendsin
johdolla, ajoi heidät vielä suuremmalla vauhdilla kotiinsa. Samalla
aikaa piti 10,000:n tatarin takaa käydä Ruotsin väen kimppuun. Mutta he
olivat myöhästyneet kiertomatkallaan, niin että nuoliansa tuiskutellen
tulivat vasta perille, kun edellinen rynnäkkö oli loppunut. Kuningas
käänsi nyt kolmannen sotarintansa, johon myös Uudenmaan ratsumiehet
kuuluivat, heihin päin, eikä aikaakaan, niin he olivat hajoitetut ja
ajetut sillä puolella oleviin suuriin soihin, joihin hyvin suuri joukko
heistä hukkui.
Kolmantena päivänä, heinäk. 20:na, aamulla tuli viimein liittolaisten
vuoro käydä rynnäkölle. Puolalaisilla oli etuvahtinsa suuressa
metsässä, johon he olivat kaataneet murroksia sekä laittaneet
rintavarustuksia. Sinne lähetti Kaarle X nyt 1,200 valittua
jalkasoturia ynnä Uudenmaan ratsurykmentin. Heidän hyökkäyksensä oli
niin ankara, etteivät puolalaiset sitä kauan kestäneet. Sen nähtyään
pani kuningas muunkin väkensä liikkeelle, ja vaaliruhtinas joukkoinensa
valloitti edessään olevan puolalaisen patterin, joka oli jäänyt
vartijoitta. Nyt piti rynnättämän puolalaisten vallitettua leiriä
vastaan; mutta kun sinne tultiin, ei näkynytkään enää vihollisia.
Puolalaisten jalkaväki oli paksun tomun peitossa paennut toiselle
puolelle Weikseliä ja polttanut sillan. Tälle puolen jäänyt ratsuväki
ajaa karautti paraikaa syrjään, etsien pääsöpaikkaa, ja pelastuikin
suurimmaksi osaksi hevostensa nopeuden avulla. Tästä seurasi, ettei
Varsovan tappelu ylimalkaan maksanut kovin paljon verta. Liittolaiset
eivät kuulu menettäneen enempää kuin vain muutamia satoja miehiä,
voitetut noin 8,000.
Toiselta puolen ei hyötykään voitosta ollut kovin suuri, huolimatta
siitä että se ensin oli niin loistavalta näyttänyt. Vaaliruhtinaalla ei
ollut halua auttaa Kaarle X:ttä liian mahtavaksi; hän ei suostunut
marssimaan edemmäksi. Puolalaiset, jotka olivat pikemmin hajoitetut
kuin kukistetut, kokoontuivat siis pian jälleen yhtä suuriin
joukkoihin.
Vielä kerran yritti sitten Kaarle X valloittaa Puolaa uuden
liittolaisen kanssa. Hän kutsui alussa vuotta 1657 maahan
Transsilvanian ruhtinaan Rakoczyn, luvaten muutamia Puolan läänejä
avusta. Tämä herra tulikin 24,000:n unkarilaisen ja 38,000:n kasakan
kanssa. Mutta hänen sotajoukkonsa, vaikka ne olivat suuret ja
komeasti varustetut, olivat kuitenkin vielä kelvottomammat ja
harjaantumattomammat kuin puolalaiset. He eivät uskaltaneet liikahtaa
minnekään, jollei heillä ollut ainakin muutamia tuhansia Kaarle
kuninkaan ratsumiehiä turvanansa. Paitsi sitä vallitsi myös suuri
eripuraisuus Rakoczyn oman väen ja kasakkain välillä. Kasakat eivät
kärsineet unkarilaisia, mutta ruotsalaisia ja suomalaisia he nimittivät
rakkaiksi veljiksensä, anteliaasti kestitellen heitä ruoalla sekä
juomalla.
Kun Kaarle X viimein, niinkuin vasta saamme nähdä, läksi uuteen sotaan
Tanskaa vastaan, valloittivat puolalaiset, joille myös sitä paitsi
itävaltalainen armeija tuli avuksi, vähitellen kaikki menetetyt
alusmaansa takaisin.