Tämä mainio, niin suuresti kunnioitettu ja niin tulisesti vihattu herra
oli, niinkuin jo sanottu, Suomesta kotoisin. Hänen isänsä oli
Savonlinnan läänin maaherra, sittemmin Turun hovioikeuden assessori
Hannu Wittenberg l. Wirtemberg, alkuaan saksalaista sukua. Pojan
syntymävuotta ei tiedetä, mutta luultavasti hän tuli maailmaan
1600-luvun alkuvuosina, koska hän jo 1622 meni sotapalvelukseen. Kustaa
Aadolfin puolalaissotaan hän kapteenina otti osaa.
Korkeampaan arvoon, suurempaan maineeseen hän kohosi sitten
kolmekymmenvuotisessa sodassa. Ensi kertaa mainittiin häntä v. 1630
ennen kerrotussa Hamelnin tappelussa, jossa hän eversti Stålhandsken
ylipäällikkönä ollessa johti suomalaisia. Turmiollisella Nördlingenin
tantereella hän joutui vangiksi, mutta pääsi vaihtokaupassa jälleen
vapaaksi ja tuli Banérin armeijaan. Näin sai hän tilaisuuden osoittaa
miehuuttansa ja kostaa vangitsemisensa Wittstockin voitolla. Hänen
maineensa kasvoi täten vuosi vuodelta ja hänelle jo alettiin antaa
pieniä sotajoukkoja erinänsä johdettaviksi.
V. 1640, niinkuin tiedämme, kuoli Banér ja valittiin kolme
alipäällikköä, yksi armeijan kustakin kansallisuudesta, väliaikaisiksi
johtajiksi. Kullakin oli vuoronsa. Suomalaisten edustajan Wittenbergin
käsissä oli komento sinä päivänä, jolloin katolinen sotavoima
äkkiarvaamatta hyökkäsi päälle, mutta aiottu teloitus muuttui
ruotsalaisten ja suomalaisten urhouden kautta loistavaksi voitoksi.
Torstenssonin ylipäällikkyyden alaisena johti sitten Wittenberg oikean
kyljen etumaisen rivin ratsuväkeä toisessa Leipzigin tappelussa 1642 ja
oli suomalaisten ratsumiestensä kanssa suurena apuna voiton saamisessa.
Torstenssonin pitkillä, kuuluisilla retkillä Itävallan sydänmaihin
saakka oli hyvin usein Wittenberg edeltä rientävien etujoukkojen
päällikkönä. Tanskan sodassa komensi hän yhtä noista kolmesta
osastosta, joihin jaettuna Ruotsin armeija marssi maahan. Senjälkeen
hän seurasi taas Torstenssonia Bööminmaalle. Suuressa Jankovitzin
tappelussa hän johti ratsuväen kenraalina koko oikeanpuolista kylkeä,
hajoitti vihollisen rakuunat ja valmisti näin voiton. Wittenberg
etujoukkonsa kanssa se sitten oli, joka eteni Tonavan sillalle asti
likelle Wieniä.
Kun Torstensson alkoi tulla kovin kivulloiseksi ja hänen seuraajaansa
ruvettiin ajattelemaan, tuli myös Wittenberg puheeksi. Mutta tuohon
tärkeään ylipäällikön virkaan ei katsottu häntä kuitenkaan kykeneväksi.
Hänen näet kyllä myönnettiin olevan "kelpo ratsumiehen", vaan ei
katsottu hänellä olevan "tarpeeksi älyä hoitaakseen niin suurta asiaa".
Hän sai siis ylikomennon v. 1645 ainoastaan väliaikaisesti, siksi
kunnes Wrangel joutuisi. Seuraavina vuosina hän nyt välistä soti tämän
herran välittömän johdon alla, välistä myös itsenäisesti eri joukon
päällikkönä Silesiassa sekä Moraviassa. Vielä sodan viimeisissäkin
leimauksissa Pragin ympäristössä oli Wittenberg osallisena. Lopussa
elokuuta 1648 hän valloitti Taborin kaupungin, josta saatiin
summattomia saaliita; sillä paikan vahvuuteen luottaen oli koko tienoo
vienyt sinne parhaat tavaransa talteen.
Rauhan tultua palkitsi Kristiina, joka Wittenbergille oli hyvin
suosiollinen, häntä monella tavalla. Hän sai 15,000 riksiä Ruotsille
rauhan sovinnossa määrätyistä korvausrahoista. Myöskin hän tehtiin
valtakunnan tykistönpäälliköksi. V. 1650 hän korotettiin vapaaherraksi,
jommoisena hän sai 110 taloa Loimaan pitäjässä. Samana vuonna hänelle
suotiin valtaneuvoksen arvo, ja vielä ennenkuin hän vapaaherrana oli
astunutkaan paikalleen ritarihuoneeseen, tuli hän jo v. 1652 kreiviksi.
Kreivikunnaksi määrättiin Parikkalan ja Uukuniemen pitäjät.
Näiden lahjoitusten, niinkuin myös sodasta saatujen summattomien
saalisten kautta oli Wittenberg tullut hyvin rikkaaksi mieheksi. Hyvin
kannatti hänen siis pitää semmoisia pitoja kuin esim. Kristiinan
kruunauksen kunniaksi, jolloin hän muun muassa poltatti koko kolme
tuntia kestävän ilotulituksen loistavan linnan muodossa.
Vielä suurempaa suosiota kuin Kristiina osoitti hänelle sitten Kaarle
X. Tämä kuningas oli nuorena prinssinä jonkun aikaa opiskellut
sotataitoa Wittenbergin johdolla. Sitten sodan jälkeen oli Wittenberg
ollut avullisena niissä salahankkeissa, joilla Kaarle valmisteli
itsellensä tietä valtaistuimelle. Hänen elämänsä loppuvuodet ja
osanotto Puolan sotaan sotamarskina ovat jo kerrotut. Siinä, niinkuin
näimme, hänen maineensa soturina tuli vielä loistavammaksi, vaikka hän
valitettavasti taas ihmisenä tahrasi sen pahasti osoittamalla
rahanhimoa ja pitämättä mitään pyhänä. Hän oli täydellinen
kolmekymmenvuotisen sodan sankarien perikuva.