Kuningas meni nyt taas Preussiin, jättäen Varsovan puolustuksen Arvi
Wittenbergille 3,000:n valitun miehen kanssa. Tämä tehtävä vaatikin
tavatonta miehen voimaa ja neroa. Heidän tuli pitää kurissa suuren,
kansakkaan pääkaupungin asukkaita ja samassa pian myös tehdä
vastarintaa ulkoa ahdistavalle monenvertaiselle viholliselle. Itsessään
olisi jo ollut vaikea asia näin vähällä joukolla puolustaa niin avaria
linnoituksia; mutta lisäksi vielä tuli, että nämät linnoitukset olivat
aivan rappiolla; monessa paikassa oli rauenneita muureja vain häthätää
paikattu puisella hakuliaidalla.
Alussa toukokuuta 1656 sulki jo Sapieha liettualaisten kanssa kaupungin
saarroksiin. Mutta rynnäköt eivät tahtoneet noilta säännölliseen
taisteluun tottumattomilta piirittäjiltä onnistua; Ruotsin väen luodit
kaasivat heitä joukoittain, kun he sikinsokin juoksivat valleja vasten.
Wittenberg puolestaan rupesi nyt hyökkäämään ulos ja ahdistamaan
piirittäjiä; eräässä semmoisessa tilaisuudessa oli liettualaisten
päällikkö, joka makasi humalassa, melkein joutumaisillaan vangiksi
omassa teltassaan. Viimein oli piirittäjillä suurempi pelko
piiritetyistä kuin päinvastoin; liettualaiset vallittivat leirinsä niin
vahvaksi kuin osasivat ja pysyivät enimmiten sen sisässä.
Todella vaaralliseksi muuttui tämä leikki vasta silloin, kun itse
kuningas Juhana Kasimir toukok. 19 p. tuli puolalaisen pääarmeijan
kanssa. Noin 120,000 miestä oli nyt Varsovan ympärillä. Sittenkin antoi
Wittenberg antaumiskehoitukseen kieltävän vastauksen. Turhat olivatkin
kauan aikaa kaikki puolalaisten ponnistukset. Tietysti olisi
vastarinta, yksi neljääkymmentä vastaan, ollut aivan mahdoton, jos
piirittäjät olisivat ryhtyneet yleiseen rynnäkköön. Mutta Puolan
kuningas ei tahtonut semmoista sallia; sillä hän pelkäsi täydestä
syystä, että hänen omat hurjat kansalaisensa siinä tapauksessa peräti
ryöstäisivät ja polttaisivat hänen rakkaan, kauniin pääkaupunkinsa.
Näin oli jo kulunut neljä viikkoa. Kesäk. 19 p. lähetti kuningas taas
Wittenbergille antautumiskäskyn: jollei nyt suostuttaisi, uhkasivat
puolalaiset, etteivät he osoittaisi linnaväelle mitään armoa. -- "Armon
osoituksesta ei tässä olekaan puhetta", tuli heille vastaukseksi.
"Osoittakaa vain miehuuttanne, sillä me aiomme henkeen ja vereen
puolustaa tätä linnaa, jonka kuninkaamme on meidän käsiimme uskonut!"
Nyt suuttui Juhana Kasimir; hän sytytti kaikki ruutisuonet ja lähetti
40,000 miestä suurelle rynnäkölle. Tämän hirveän ylivoiman onnistui
viimein tunkeutua muurinrikkojen läpi muutamiin läheisiin taloihin.
Mutta huone huoneelta, askel askeleelta täytyi heidän runsaalla
verenvuodatuksella ostaa, ja monesti tapahtui, että sisäänpäässeet
viholliset hakattiin kaikki maahan tai viskattiin jälleen ulos. Mutta
mitäs siitä apua, kun yhä oli toisia tuhansia kaatuneitten takana!
Näin riehui tulinen taistelu kello 5:stä aamulla aina iltapuoleen sinä
kuuluisana päivänä kesäk. 20:na 1656. Viimein oli Ruotsin väki
suurimmaksi osaksi kaatunut, mitkä kuolleina, mitkä haavoittuneina.
Harvat vielä pystyssä seisovatkin olivat aivan uuvuksissa, koska he
niin monta tuntia, minuuttiakaan levähtämättä, olivat olleet tulessa.
Täytyi siis Wittenbergin viimein tarjota antautumista. Yhdeksi tunniksi
keskeytettiin nyt tappelu ehtojen sovittelua varten. Mutta kun sen ajan
kuluttua ei vielä antaumusta tullut toimeen, ryntäsi tottelematon
puolalainen nostoväki, vasten kuninkaan kieltoa, uudestaan päälle.
Wittenberg jäljellä olevan joukkonsa kanssa oli vetäytynyt erääsen
luostariin. Sen muurien takana seisoivat he tihein, lujin rivein,
valmiina ottamaan hengestänsä niin kalliin hinnan kuin mahdollista;
sillä pelastuksesta ei voinut enää olla puhettakaan. Mutta juuri kun he
olivat kukistumaisillaan, riensi sinne jalo Czarnezki, heidän parhain
vastustajansa, säännöllisen sotavoimansa kanssa ja sai, vaikka suurella
vaivalla, nostoväen hajoitetuksi. Antautumissovinto valmistui nyt
piiritetyille erittäin edullisilla ehdoilla. Heidän piti saada vapaasti
marssia pois aseineen, omine tavaroineen; ainoastaan puolalaisilta
ryöstetty saalis piti jätettämän takaisin. Ulosmarssiessa ei heitä
ollut enää enempää kuin 400 tervettä miestä; sairaita ja haavoitettuja
oli sen lisäksi 1,400.
Täydesti ei kuitenkaan pidetty noita piiritetyille annettuja lupauksia.
Arvi Wittenbergiä katkerasti vihattiin koko Puolassa. Jo siinä
julistuskirjeessä, jossa qvartianit selittivät ja puolustavat
luopumustansa Ruotsin kuninkaasta, oli erittäin ollut puhe
Wittenbergistä, tuosta "syntyänsä suomalaisesta", joka oli muka Kaarle
X:nnen ahneuden ja väkivaltaisuuden "sovelias välikappale". Krakovassa
oli näet porvaristo rukoillut häntä hankkimaan heille helpoitusta
Kaarle X:nnen määräämästä suuresta pakkoverosta, 60,000 guldenista, ja
siitä tarjonnut hänelle lahjaksi 30,000. Wittenberg olikin ottanut
lahjan vastaan, mutta sitten kuitenkin armahtamatta koonnut myös
kuninkaansa koko vaatimuksen sisään. Paitsi sitä hän oli, niin
valitettiin, monessa paikassa ryöstänyt ja hävittänyt kirkkoja sekä
luostareita, vieläpä haudoistakin riistänyt ruumiitten koristukset.
Kaikki nämät kanteet toivat nyt puolalaiset uudestaan esille, ynnä
vielä lisäksi sen perättömänkin syytöksen, että hän muka oli Kaarle
X:nnen houkutellut tähän sotaan. Näin syytti koko Puolan armeija hetki
hetkeltä yhä vimmatummin, uhaten itse kuningastansa, jos hän päästäisi
semmoisen miehen rankaisematta lähtemään. Seurauksena oli viimein se,
että säikähtynyt Juhana Kasimir rikkoi sanansa. Arvi Wittenberg vietiin
muitten korkeampien upseerien kanssa vankeuteen Zamoiskin linnaan,
jossa hän seuraavana vuonna kuoli.