Tieto puolalaisten yleisestä noususta tapasi Kaarle X:nnen juuri
silloin, kun hän jo luuli hankkeensa täydellisesti onnistuneeksi.
Vimmastuneena päätti hän heti lähteä "uskollisuusvalan rikkojia"
kukistamaan. Useimmat hänen sotaherroistansa tosin kiivaasti epäsivät.
Heidän mielestään oli varsinainen Puola, josta ei kuitenkaan voinut
olla pysyväistä hyötyä Ruotsille, jätettävä rauhaan, ja ainoastaan
Preussin omistus vahvistettava Danzigin valloituksella. Mutta
kuningasta viekoitteli puoleensa tuon suuremman sodan maine ja kunnia.
Hän jätti ainoastaan muutamia tuhansia miehiä Preussinmaalle ja vei
enimmän osan käsillä olevia voimiansa eteläänpäin.
Alussa seurasi häntä nytkin entinen onnensa. Tammik. 17 p. 1656
oli Kaarle X alkanut marssinsa, helmikuun 8 p. hän jo seisoi
Keski-Puolassa, Veiksel-joen takana. Tällä nopeudellaan saavutti hän
_Golombon_ luona puolalaisten parhaan sotapäällikön Czarnezkin.
Kuninkaalla ei tosin ollut enempää kuin 5,000 miestä luonansa; muu
voima oli pitkästä väkimarssista uupuneena jäänyt pitkin tietä
jäljelle. Mutta sittenkin hyökättiin pelkäämättä näiden nyt viimein
seisahtuneiden 8-12,000 vihollisen kimppuun. Erittäin suurena apuna
voiton saamiseen olivat tässä tilaisuudessa Suomen ratsumiehet. Turun
ja Uudenmaan rykmentit, jotka seisoivat oikean kyljen äärimäisenä
joukkona, hakkasivat puolalaisten rivejä semmoisella vauhdilla, että
nämät, vain yhden laukauksen ammuttuaan, heti hajosivat.
Tämän jälkeen Czarnezki ei enää uskaltanut moneen aikaan yrittääkään
suurempaa tappelua. Mutta hän ryhtyi nyt toiseen sotatapaan, joka oli
tulokkaille paljoa vaarallisempi. Hän vetäytyi vain aina ylöspäin,
houkutellen Kaarle X:ttä yhä enemmän etelään. Sillä välin hänen
partioparvensa sääskien tavalla lakkaamatta liehuivat Ruotsin armeijan
ympärillä, yöt päivät häiriten marssia pienillä kahakoilla, ja
talonpoikien avulla hakaten maahan pienempiä osastoja, jotka erosivat
pääjoukosta muonan hankkimisen vuoksi tai saaliin halusta. Näissä
alinomaisissa taisteluissa väheni Kaarle X:nnen armeija pian sangen
tuntuvasti. Vielä enemmän väkeä surmasi pakkanen ja nälkä sekä niiden
tuottamat taudit tällä vaivalloisella talvisella retkellä. Paitsi sitä
luopuivat tähän asti vielä myötäseuranneet puolalaiset vähäväliä suurin
joukoin. Viikkokautta Golombon voiton jälkeen esim. jo katosi
Koniezpolski, suurin osa qvartianeja kanssaan.
Keskipaikoilla maaliskuuta oli siten Kaarle X joutunut _Jaroslavin_
kaupunkiin Galitsiaan, melkein Puolan eteläiselle rajalle asti. Pakko
oli nyt ruveta ajattelemaan kääntymistä. Armeija oli huvennut
8,000:ksi mieheksi, ja niissäkin oli vielä 3,000 noita qvartianeja,
joihin ei voitu luottaa. Mutta paluumatkakin näytti kovin
arveluttavalta. Varsovaan, lähimpään paikkaan, missä oli suurempi
joukko omaa väkeä koossa, luettiin 80 peninkulmaa, ja kelirikko oli
täällä etelässä jo tehnyt kaikki tiet pohjattomiksi. Suuremmat tykit ja
enin osa sotatarvevaroja asetettiin tosin lotjiin ja lähetettiin
mukavasti alas San-jokea pitkin. Mutta itse armeijan täytyi lähteä
maitse kaalaamaan. Mitenkä se marssi joutui, sen voi arvata, kun
tietää, että hevoset joka askeleella upposivat vatsaa, vaunut akselia
myöten. Ensimäisenä päivänä, kun vielä voimat levähdyksen jälkeen
olivat virkeät, kuljettiin näin kaksi peninkulmaa. Toisena päivänä
poltettiin kaikki suinkin liikenevät kuormarattaat, monta sataa
luvultansa, ja lisättiin hevoset tähteiksi jääneisiin; mutta sittenkään
ei illalla päästy enempää kuin yksi ainoa peninkulma eteenpäin.
Viikon perästä olivat tästä marssista niin ihmisten kuin hevosten
voimat aivan lopussa, ja samassa myös viimeinenkin leipäpala syöty;
täytyi siis kun täytyikin maalisk. 18 p. seisahtua pieneen _Niskowin_
kaupunkiin. Enin osa ratsuväestä lähetettiin täältä muonaa hankkimaan.
Tämän seikan käytti aina valpas Czarnezki heti suurempaan hyökkäykseen.
Arvaamatta hän tulla tuiskahti illan suussa läheisestä metsästä
useampien tuhansien ratsumiesten kanssa, jotka melkein kaikki olivat
aatelisherroja. Etuvahdit hakattiin maahan tai hajoitettiin niin äkkiä,
että puolalaiset melkein yhdessä pakenijain kanssa kerkesivät leiriin.
Täällä oli nyt jo tuho tulemaisillaan. Mutta Kaarle X, neuvokkaana
kuten aina, ampui omin käsin kaksi tykinlaukausta, joka oli
uloslähteneitten kanssa sovittu merkki. Samassa hän, niin kiireesti
kuin mahdollista, kokosi leirissä olevan jalkaväkensä ja teki sillä
vastarintaa viholliselle. Eipä aikaakaan, niin jo läheni nopea
hevoskavioin kopina ja tuttu huuto: "Hakkaa päälle!" Turun ja Uudenmaan
ratsumiehet Hornin ja Kurckin johtamina olivat ensiksi kuulleet
hätämerkin ja karauttivat täyttä vauhtia avuksi. Heidän etupäähänsä
kävi nyt itse kuningas ja hyökkäsi vihollisen kimppuun niin ankarasti,
että sai hänet pakoon käännetyksi. Hetken perästä ilmaantui muukin
partiolle lähtenyt ratsuväki, joiden avulla lähdettiin pakenijoita
takaa ajamaan. Mutta Czarnezki oli asettanut metsään parituhatta
pyssyllä varustettua talonpoikaa, jotka ampumisellansa estivät Ruotsin
väkeä. Täten pelastui Czarnezki ja enin osa hänen huovejansa;
ainoastaan muutamia lippukuntia saatiin vangiksi.
Nyt oli siis onnellisesti päästy siitä hädästä, mutta tämä tulinen
tappelu, samaten kuin myös edellinen vaikea marssi, olivat taas
suuresti vähentäneet Kaarle X:nnen armeijan lukumäärää. Seuraavana yönä
katosivat myös viimeisetkin qvartianit Sapiehan johdolla. Hän olikin
vain siksi pysynyt tähän asti, että saisi tarkan tiedon kaikista
kuninkaan aikomuksista ja voisi ystävällisen opastuksen varjolla johtaa
Ruotsin väen umpisoppeen. Nyt oli Kaarle X miehineen siinä niemessä,
jossa San- ja Veiksel-joki yhtyvät. Takaa Czarnezkin joukot seurasivat
heitä; edessä oli kummankin joen takana suuri puolalainen armeija
ylipääsöä estämässä.
Tänne tullessaan oli Ruotsin kuninkaalle ilmoitettu, että _Sandomirin_
linna molempien jokien yhtymäpaikassa vielä oli hänen väkensä käsissä.
Sen suojassa hän siis toivoi voivansa siltaa rakentaa. Mutta paraikaa
puolalaiset jo piirittivät Sandomiria ja silminnähtävää oli, ettei se
enää kauan voisi kestää ylivoimaa vastaan. Senvuoksi lähetti nyt Kaarle
X parisataa valittua miestä veneillä joen poikki. Nämät urhoot
raivasivat itsellensä tien vihollisten läpi ja saattoivat linnaväen
avulla enimmän osan Sandomirissä tallella olevia sotatarpeita kuninkaan
luokse. Itse linnan he jättivät tyhjäksi. Mutta kun sitten puolalaiset
täyttivät sen joukoillansa, kajahduttaen ilmaan riemuhuutojaan, kuului
yhtäkkiä hirmuinen räjähdys. Komendantti oli lähtiessään sytyttänyt
tulikivilangan, joka meni ruutikellariin; koko linna lensi ilmaan ja
sen kanssa runsaasti 2,000 puolalaista.
Tämä vihollisten suuri vahinko ei kuitenkaan parantanut Ruotsin
armeijan tilaa; sillä nyt oli silta rakennettava ilman mitään suojaa,
puolalaisten tulen alla. Se näytti mahdottomalta, ja ympäri Eurooppaa
jo levisi sanoma, että Kaarle X:nnen sotajoukko oli hukassa, hän itse
kaatunut. Mutta eipä olekaan onnen ohjat pahansuovien käsissä.
Kuninkaan neuvokkaisuus ja hänen miestensä uljuus teki mahdottomankin
mahdolliseksi. Kaarle X rakennutti sillan San-joen keskellä olevaan
saareen, vei armeijansa illalla maalisk. 25 p. yli ja alkoi sitten
kauhealla tykkitulella paukuttaa toista rantaa. Puolalaiset eivät
voineet muuta arvata kuin että hän siten karkoittaa heidät pois
rannalta ja sitten jatkaa siltaa. Mutta todenteolla oli kuningas
lähettänyt 3-400 miestä veneillä toisesta kohtaa yli. Nämät ryntäsivät
sitten toisella rannalla äkkiarvaamatta päälle niin ankaralla
vauhdilla, että hämmästyneet puolalaiset, jotka eivät voineet
aavistaakaan hyökkääjäin pientä lukumäärää, pakenivat hajallensa. Nyt
saatiin yöllä silta täydessä rauhassa rakennetuksi ja seuraavana aamuna
oli koko armeija päässyt toiselle rannalle. Huhtik. 5 p. se marssi
onnellisesti Varsovan portista sisään.