Niinkuin valtava myrsky oli Ruotsin sota kiitänyt onnettoman Puolan
yli, vastustamattomasti kaataen kaikki edessään. Menestyksestä
paisuneena mietti vain Kaarle Kustaa, mitä hän tuolla kukistuneella
maalla nyt tekisi. Rantamaakunnat, Preussin ja Kuurinmaan, hän tahtoi
yhdistää Ruotsin valtakuntaan. Toisia läänejä hän aikoi jakaa
palkinnoksi tai antaa vaihtokaupalla liittolaisilleen. Itse Puolan
pääosiakin hän näkyi haluavan sukunsa erityiseksi alusmaaksi; sillä hän
vaati joka paikassa puolalaisilta uskollisuusvalaa sekä itselleen että
myös perillisilleen. Tätä kaikkea tietysti eivät puolalaiset
aatelisherrat voineet kärsiä. Heidän mielestään oli jo heikko Juhana
Kasimirkin liian itsevaltainen; kuinka he nyt olisivat suostuneet
todella itsevaltaiseen Kaarle Kustaasen, joka tahtoi hävittää heiltä
heidän vapaan vaalioikeutensa, jopa paloittaa heidän maansakin! Vielä
suurempi oli papiston ja ylimalkaan katolisen kansan viha maahan
tulleita "vääräuskolaisia" vastaan, sillä Ruotsin kuninkaan väki teki
usein pilkkaa puolalaisten kirkonmenoista ja ryösti heidän pyhiä
paikkojansa. Kauhistuksella ja vimmalla olivat maan asukkaat nähneet
vierasten sotamiesten sekä leirissä oleskelevien naisten kaduilla
komeilevan kalleissa messupaidoissa tai pidoissaan juovan
alttarikalkeista. Tähän tuli vielä lisäksi sotaväen, varsinkin
saksalaisten palkkasoturien, ahneus ja irstaisuus, joita kuningas
turhaan koetti hillitä. Hän ei voinut antaa heille säännöllisesti
palkkaa, jonka tähden täytyi määrätä kullekin rykmentille joku
maakunta, mistä se saisi itse ottaa elatuksensa. Arvattavasti he
ottivat monta vertaa enemmän ja sortivat kansaa kauhealla tavalla.
Eivätpä olleet päällikötkään parempia kuin rivisoturit; ainoa eroitus
oli vain siinä, että edelliset riistivät suurempia summia.
Viimein leimahti tämä kauan kytenyt vimma ilmituleen. Katolinen papisto
vielä kiihoitti sitä sillä, että kielsi Herran ehtoollisen niiltä,
jotka eivät luopuisi Ruotsin kuninkaasta. Joka paikassa ympäri maata
nousi kansa aseihin, tappaen yksityisiä Ruotsin sotamiehiä tai
erinäisiä pienempiä joukkoja, jotka sattuivat heidän käsiinsä. Vihan
tulisuutta näytti tuo kuuluisaksi tullut Vielunin verisauna, jossa ei
murhattu ainoastaan Ruotsin sotureita, vaan myös kaikki muut
kaupungissa olevat muukalaiset, miehet, naiset ja lapset, jotka eivät
puhuneet puolankieltä. Ruumiit viskattiin kaduille sikojen syödä, jotka
sitten useampia päiviä herkuttelivat kauhealla tavalla. Kaarle X:nnen
väki puolestaan kosti näitä töitä yhtä armottomasti, polttaen
kaupungeita, kyliä sekä aatelishoveja, ja hakaten maahan asukkaita,
huolimatta iästä tai sukupuolesta. Mahdoton olisi kertoa kaikkia tämän
hirmuisen ajan erinäisiä verilöylyjä; ottakaamme vain joukosta vielä
yksi, joka myös tiettävästi kohtasi suomalaisia. Liettuanmaahan jäänyt
sotaväki oli menetellyt yhtä suurella varomattomuudella kuin
kovuudella. Sotamiehet olivat mukavamman elannon tähden levinneet
hajalleen ympäri koko maakuntaa. Suurissa kylissä, joissa oli 40-50
taloa, majaili aina vain 5-6 huovia, ja nämät, vaikka he olivatkin näin
vähälukuisia, harjoittivat kaikellaista väkivaltaa. Upseerit, joiden
olisi pitänyt valvoa järjestystä, huvittelivat kaukana suuremmissa
kaupungeissa. Tätä seikkaa käyttivät vimmastuneet liettualaiset
hyväksensä. Yhtenä ja samana päivänä toukokuussa 1656 nousi koko
maakunta, ja hajalliset soturit murhattiin hyvin monessa paikassa.
Ruotsin armeija menetti täten 24 lippukuntaa, niiden joukossa myös
kaksi suomalaista Karjalan ratsurykmentistä. Mutta pian kokosi De la
Gardie tästä verisaunasta pelastuneet, sai vielä muualta apuväkeä ja
marssi kapinoitsijoita vastaan. Szawlen kylän luona tapahtui suurin
kahakka. Liettualaisten ratsuväki, aatelisherrat palvelijoineen,
pakenivat vähäisen vastarinnan jälkeen, ja näin jäivät nyt
talonpoikaraukat, jotka olivat jalkaväkenä, kokonaan voittajien
armoille tai, pikemmin sanoen, armottomuudelle alttiiksi. Peloissaan
viskasivat onnettomat pois viikatteensa ja nuijansa, jotka heillä
olivat aseina; mutta ei sekään auttanut. Ruotsin soturit hakkasivat
kuitenkin siitä huolimatta päälle, ja tappoivat viimeiseen mieheen
useampia tuhansia, aivan kuin susi turvattomia lampaita.