3. Puolalaisten nousu.

Niinkuin valtava myrsky oli Ruotsin sota kiitänyt onnettoman Puolan

yli, vastustamattomasti kaataen kaikki edessään. Menestyksestä

paisuneena mietti vain Kaarle Kustaa, mitä hän tuolla kukistuneella

maalla nyt tekisi. Rantamaakunnat, Preussin ja Kuurinmaan, hän tahtoi

yhdistää Ruotsin valtakuntaan. Toisia läänejä hän aikoi jakaa

palkinnoksi tai antaa vaihtokaupalla liittolaisilleen. Itse Puolan

pääosiakin hän näkyi haluavan sukunsa erityiseksi alusmaaksi; sillä hän

vaati joka paikassa puolalaisilta uskollisuusvalaa sekä itselleen että

myös perillisilleen. Tätä kaikkea tietysti eivät puolalaiset

aatelisherrat voineet kärsiä. Heidän mielestään oli jo heikko Juhana

Kasimirkin liian itsevaltainen; kuinka he nyt olisivat suostuneet

todella itsevaltaiseen Kaarle Kustaasen, joka tahtoi hävittää heiltä

heidän vapaan vaalioikeutensa, jopa paloittaa heidän maansakin! Vielä

suurempi oli papiston ja ylimalkaan katolisen kansan viha maahan

tulleita "vääräuskolaisia" vastaan, sillä Ruotsin kuninkaan väki teki

usein pilkkaa puolalaisten kirkonmenoista ja ryösti heidän pyhiä

paikkojansa. Kauhistuksella ja vimmalla olivat maan asukkaat nähneet

vierasten sotamiesten sekä leirissä oleskelevien naisten kaduilla

komeilevan kalleissa messupaidoissa tai pidoissaan juovan

alttarikalkeista. Tähän tuli vielä lisäksi sotaväen, varsinkin

saksalaisten palkkasoturien, ahneus ja irstaisuus, joita kuningas

turhaan koetti hillitä. Hän ei voinut antaa heille säännöllisesti

palkkaa, jonka tähden täytyi määrätä kullekin rykmentille joku

maakunta, mistä se saisi itse ottaa elatuksensa. Arvattavasti he

ottivat monta vertaa enemmän ja sortivat kansaa kauhealla tavalla.

Eivätpä olleet päällikötkään parempia kuin rivisoturit; ainoa eroitus

oli vain siinä, että edelliset riistivät suurempia summia.

Viimein leimahti tämä kauan kytenyt vimma ilmituleen. Katolinen papisto

vielä kiihoitti sitä sillä, että kielsi Herran ehtoollisen niiltä,

jotka eivät luopuisi Ruotsin kuninkaasta. Joka paikassa ympäri maata

nousi kansa aseihin, tappaen yksityisiä Ruotsin sotamiehiä tai

erinäisiä pienempiä joukkoja, jotka sattuivat heidän käsiinsä. Vihan

tulisuutta näytti tuo kuuluisaksi tullut Vielunin verisauna, jossa ei

murhattu ainoastaan Ruotsin sotureita, vaan myös kaikki muut

kaupungissa olevat muukalaiset, miehet, naiset ja lapset, jotka eivät

puhuneet puolankieltä. Ruumiit viskattiin kaduille sikojen syödä, jotka

sitten useampia päiviä herkuttelivat kauhealla tavalla. Kaarle X:nnen

väki puolestaan kosti näitä töitä yhtä armottomasti, polttaen

kaupungeita, kyliä sekä aatelishoveja, ja hakaten maahan asukkaita,

huolimatta iästä tai sukupuolesta. Mahdoton olisi kertoa kaikkia tämän

hirmuisen ajan erinäisiä verilöylyjä; ottakaamme vain joukosta vielä

yksi, joka myös tiettävästi kohtasi suomalaisia. Liettuanmaahan jäänyt

sotaväki oli menetellyt yhtä suurella varomattomuudella kuin

kovuudella. Sotamiehet olivat mukavamman elannon tähden levinneet

hajalleen ympäri koko maakuntaa. Suurissa kylissä, joissa oli 40-50

taloa, majaili aina vain 5-6 huovia, ja nämät, vaikka he olivatkin näin

vähälukuisia, harjoittivat kaikellaista väkivaltaa. Upseerit, joiden

olisi pitänyt valvoa järjestystä, huvittelivat kaukana suuremmissa

kaupungeissa. Tätä seikkaa käyttivät vimmastuneet liettualaiset

hyväksensä. Yhtenä ja samana päivänä toukokuussa 1656 nousi koko

maakunta, ja hajalliset soturit murhattiin hyvin monessa paikassa.

Ruotsin armeija menetti täten 24 lippukuntaa, niiden joukossa myös

kaksi suomalaista Karjalan ratsurykmentistä. Mutta pian kokosi De la

Gardie tästä verisaunasta pelastuneet, sai vielä muualta apuväkeä ja

marssi kapinoitsijoita vastaan. Szawlen kylän luona tapahtui suurin

kahakka. Liettualaisten ratsuväki, aatelisherrat palvelijoineen,

pakenivat vähäisen vastarinnan jälkeen, ja näin jäivät nyt

talonpoikaraukat, jotka olivat jalkaväkenä, kokonaan voittajien

armoille tai, pikemmin sanoen, armottomuudelle alttiiksi. Peloissaan

viskasivat onnettomat pois viikatteensa ja nuijansa, jotka heillä

olivat aseina; mutta ei sekään auttanut. Ruotsin soturit hakkasivat

kuitenkin siitä huolimatta päälle, ja tappoivat viimeiseen mieheen

useampia tuhansia, aivan kuin susi turvattomia lampaita.

Kertomuksia Suomen historiasta VI Kaarle X Kustaa · 第 8 / 26 题