Osa Ruotsin armeijaa, 17,000 miestä, seisoi jo valmiina Pommerissa
sotamarski _Arvi Wittenbergin_ johdossa. He marssivat Puolan rajan yli
heinäk. 9 p. 1655. Pari päivää myöhemmin tavattiin 15-20,000
puolalaista pienen Ustzien kaupungin luona. Niiden voima oli siis
vähintänsä yhtä suuri kuin tulijoitten, ja niiden asema lietteisen joen
takana semmoinen, että olisi siinä voitu tehdä pitkällistä vastarintaa.
Mutta sen sijaan tuli heti torvensoittaja Wittenbergin luo sovintoa
tarjoamaan. Puolalaisten päälliköt olivat kuninkaaseensa tyytymättömät;
siitä syystä he rikkoivat häpeällisesti uskollisuudenvalansa ja
antoivat sotajoukkonsa sekä lähimmät kaksi maakuntaa miekan lyönnittä
ruotsalaisten käsiin.
Kuukautta myöhemmin saapui itse Kaarle X Puolaan, tuoden muassansa
Ruotsista vielä 15,000 soturia. Hänellä oli siis nyt nuo "30,000
vierastamiestä" koolla, joilla Kristiina oli uhannut hänen tulevan
oikeuttansa todistamaan. Mutta näyttipä siltä, kuin ei olisikaan niitä
tarvittu. Joka paikassa otettiin häntä vastaan kuin vapauttajaa, ei
kuin vihollista. Aateli, sotaväki, kansa, kaikki kilpaa riensivät
hänelle alamaisuuttansa tarjoamaan. Niin suuri oli puolalaisten
tyytymättömyys, niin suuri pelko yhä edemmäksi tunkeutuvista
venäläisistä. Millä sitä paitsi olisi tehty vastarintaa, kun maan
vakinainen sotaväki, qvartianit, melkein kaikki olivat kaukana idässä
sotimassa venäläisiä ja kasakoita vastaan.
Hädissään nöyrtyi nyt viimeinkin Juhana Kasimir. Hän lähetti yhden
kamariherransa lähenevää vihollista vastaan ja ilmoitti tahtovansa
tulla ruotsalaisten leiriin rauhasta keskustelemaan. Mutta Kaarle X
vastasi hymyillen: "Ei ole tarvis; kyllä minä sen vaivan aion itse
säästää orpanaltani!" Hän riensikin nyt vielä kiireemmin edelleen, ja
niin suuri oli hänen luottamuksensa puolalaisten eripuraisuuteen ja
kykenemättömyyteen, että hän tällä pikamarssillansa vei mukanansa
ainoastaan 3,000 ratsumiestä ja hiukan toistatuhatta jalkasoturia. Niin
perin vähäisen voiman kanssa saapui hän yhtäkkiä Varsovan edustalle.
Tähän kaupunkiin oli runsaasti varustettu kaikkia sotatarpeita; mutta
paetessaan ei ollut Juhana Kasimir muistanut jättää sinne enempää kuin
200 miestä. Nämät eivät yrittäneetkään vastarintaa, ja niin muodoin
ratsasti Kaarle X elok. 30 p. 1655 kenenkään estämättä juhlallisesti
Puolan pääkaupungin portista sisään.
Sieltäkin hän taas pian kiirehti edemmäksi, sillä Wittenberg,
jonka hän oli lähettänyt toisen sotajoukon kanssa Puolan kuningasta
takaa-ajamaan, oli lähettänyt sanan, että puolalaisten voima hänelle
yksinään oli liian suuri. Onnettoman Juhana Kasimirin ympärille oli nyt
viimein kokoontunut noin 10,000 ratsumiestä, melkein kaikki
aatelisherroja palvelijoineen. He olivat kuningattaren kehoituksista
innostuneina vetäneet miekkansa tupesta ja kaikuvalla äänellä vannoneet
viimeiseen hengenvetoonsa ja vereensä taistelevansa kuninkaan sekä
hänen puolisonsa puolustukseksi. Tässä syttyi siten syysk. 6. p.
ensimäinen vähän suurempi tappelu _Czarnovan_ luona. Päivä alkoi
rankkasateella. Silloin tehtiin puolalaisten leirissä se ehdotus, että
pitäisi käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja turvaten vanhaan isien
aseeseen, tuohon käyrään sapeliin, rynnätä Ruotsin väen päälle, joiden
pyssyjen ja kanuunien sytyttimet nyt varmaan olivat sateesta kastuneet
ja tulleet kelvottomiksi. Niinkuin tuuliaispää lensikin puolalainen
ratsuväki vihollista kohti, tapansa mukaan huutaen täyttä kurkkua.
Mutta Ruotsin kanuunat syöksivät sateesta huolimatta tulta vastaan, ja
Ruotsin väki seisoi lujasti paikallaan, tuosta hirveästä huudosta ja
hurjasta rynnäköstä säikähtymättä. Se masensi kerrassaan puolalaisten
innon; he kääntyivät pakoon yhtä kiireesti kuin olivat tulleetkin,
jättäen jälkeensä leirinsä kalleuksineen, varoineen sekä tuhatmäärän
kumppaneitaan. Ruotsin sotavoimasta olivat tuskin muut kuin etujoukot
edes saaneet tilaisuutta paljastaa miekkaansa.
Vielä toisen samanlaisen kahakan perästä pakeni Juhana Kasimir pois
valtakunnastaan. Nyt tuli sekasorto aivan yleiseksi. Lokak. 8 p., kaksi
kuukautta sen jälkeen kuin Kaarle X oli astunut rajan yli, tuotiin
hänelle Krakovan avaimet. Näin sai Puolan muinainen pääkaupunki ensi
kerran 365:en vuoden jälkeen nähdä vihollisia muuriensa sisäpuolella.
Nyt antautuivat myös vielä jalkeella olevat puolalaiset armeijat yksi
toisensa jälkeen. Lokak. 28 p. toi Potocki viimeisen sotavoiman, 11,000
qvartiania. Päälliköt lähenivät Kaarle X:ttä syvillä kumarruksilla
ilmoittaen, että he tahtoivat antautua hänen suojansa alle, koska
heidän oma kuninkaansa, maasta pakenemalla, oli heidät hyljännyt.
Kummallisen vastakohdan muodosti tämä heidän nöyrä, alamainen
käytöksensä heidän komeitten pukujensa rinnalla, jotka olivat kalliista
turkiksista tehdyt ja kiilsivät, kimaltelivat hopeaa, kultaa sekä
timantteja. Oudolta oli myös alussa Ruotsin sotureista näyttänyt
puolalaisten paljaaksi ajettu pää, johon maan tavan mukaan vaan oli
keskelle jätetty kaitainen tukkaviilake, joka ulottui kiirettä myöten
hamaan niskaan asti.
Näiden tässä kerrottujen seikkojen tapahtuessa piti kuninkaan käskystä
vielä Liivinmaalta käsin kolmannen armeijan valloittaa Liettua sekä
sitten Preussi, joka silloin oli osaksi Puolan vallan, osaksi
lääniherruuden alla. Tämä Kaarle X:nnen tuuma ei kuitenkaan menestynyt
niin hyvin kuin muut. Liivin armeija, enimmäksi osaksi suomalaisia,[2]
ei karttunut 7,000 miestä suuremmaksi, nekin huonosti varustettuja.
Paitsi sitä vanha sotamarski Kustaa Horn, jolle Liettuan valloitus oli
uskottu, nahjusteli, niin että venäläiset kerkesivät ottaa enimmän osan
sitä suuriruhtinaskuntaa valtaansa. Eivätpä toimet sittenkään käyneet
paljoa paremmin, kun kuninkaan lanko Maunu Gabriel De la Gardie sai
päällikkyyden. Vasta syksyllä myöhään saatiin pohjoisin osa Liettuan
maata Ruotsin suojaan taipumaan, jonka jälkeen De la Gardie vei väkensä
Preussinmaalle. Sinne oli sillä välin kuninkaan itsensä täytynyt mennä
pääarmeijoinensa. Puolaan kuuluva osa Preussiä nyt valloitettiin, ja
jouluk. 31 p. pakoitettiin myös Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik
Wilhelm rupeamaan Ruotsin kruunun lääniläiseksi Itä-Preussin suhteen.