Luopuessaan kruunusta oli Kristiina saanut säädyt suostumaan siihen,
että hänen orpanansa, _Pfalz-Zweibrückenin herttua Kaarle Kustaa_,
tulisi Ruotsin hallitsijaksi. Mutta huhu aiotusta vallanmuutoksesta
antoi taas puolalaiselle Vaasa-suvun haaralle tilaisuuden tuomaan esiin
vaatimuksiansa. Juhana Kasimirilta tuli lähettiläs Tukholmaan.
"Herrani", julisti puolalainen, "on tosin saattanut kärsiä sitä, että
niin läheinen sukulainen, kuin Kristiina, hallitsi oikeastaan hänelle
itselleen tulevassa perintövaltakunnassa. Mutta sitä hän ei voi millään
muotoa sallia, että ventovieras, joka vain äidin puolelta on Vaasan
sukua, saisi Ruotsin kruunun." -- "No, hyvä sitten", vastasi Kristiina
kylmäkiskoisesti, "orpanani tuokoon 30,000 kelpo vierastamiestä
oikeutensa todistajiksi."
Juhana Kasimir olikin ihan umpisokea ja mieletön, kun hän tällä
hetkellä antoi sodan aihetta, johon nuori, maineenhaluinen Kaarle X oli
hyvin halukas käymään kiinni ja joka myös oli varsin mieluinen suurelle
osalle Ruotsin kansaa. Äskeiset suuret, loistavat voitot olivat
vanhan viikinki-innon uudestaan sytyttäneet. Jo v. 1651, heti
kolmekymmenvuotisen sodan loputtua, kirjoitti Ranskan lähettiläs
Tukholmasta: "Täällä vaan arvellaan, ettei Ruotsi sodatta voi tulla
toimeen. Kotiintulleet soturit, niin sanotaan, tuskin taipunevat
kotimaansa tarjona olevaan lainkuriin ja köyhyyteen. Ja sitä paitsi ei
olisikaan viisaasti tehty, jos annettaisiin Ruotsin ainoan voiman
raueta. Sillä jos tämä nykyinen sotainen henki ja kunto kymmenenkin
vuotisen rauhan kautta laimistuisi, niin Ruotsi, jossa ei kauppa eikä
teollisuus kukoista, tulisi köyhäksi ja unohtuisi pois maailman
huomiosta." -- Samat mielipiteet tulivat ilmi nytkin, kun
valtaneuvoskunnassa Puolan loukkaava sanoma tuli puheeksi. "Sodan
kautta", niin sanottiin, "on Ruotsi tuntemattomuuden pimeydestä
kohonnut maineen loistoon; sodalla on tätä mainetta edelleenkin
voimassa pidettävä. Pitkällisen[1] rauhan ja laiskan joutilaisuutemme
vuoksi onkin se jo alkanut himmetä. Ja jos rauhaa vielä kauemmin
kestää, tulee myös paras voimamme, sotaväki, pelkurimaiseksi ja
kykenemättömäksi sodan vaivoja kestämään." Näin arvelivat useimmat;
ainoastaan muutamat, niiden joukossa suomalainen Herman Fleming,
tahtoivat, että rauha, jos mahdollista, säilytettäisiin. Suurempi
erimielisyys sitä vastoin puhkesi ilmi, kun tuli puheeksi: _ketä
vastaan_ sotaan ryhdyttäisiin. Muutamat arvelivat, että Tanska
etupäässä olisi kukistettava, toiset katsoivat sodan Venäjää vastaan
edullisemmaksi; mutta enemmistö päätti, että pitäisi Puolan kimppuun
mennä. Siihen sitten myös valtiosäädyt suostuivat, vaikka varsinkin
pappissääty ensiksi oli taipuvaisempi rauhaan.
Silloinen hetki olikin erittäin sovelias hyökkäykseen Puolan kimppuun.
Tämä onneton valtakunta oli jo useampia vuosia kuluttanut voimiansa
Ukrainan kasakoita vastaan, jotka olivat nousseet kapinaan, ja nyt oli
vielä mahtava Venäjäkin rikkonut rauhan, ottaen kasakat suojaansa.
Keskenään eripuraiset, kuninkaaseensa tyytymättömät puolalaiset eivät
kyenneet estämään tsaarin sotajoukkoja. Venäläiset parvet tulvivat
kaikkien itäisten maakuntien yli. Näytti aivan siltä, kuin olisi Puolaa
jo silloin kohtaava sen lopullinen surkea kohtalo.
Tieto näistä seikoista oli tietysti suuresti kiihoittanut ruotsalaisten
sotaintoa. Olihan muka toivoa varsin helpolla vaivalla saada joku osa
noissa suurissa jakajaisissa. Paitsi sitä vaikutti myös pelko
venäläisten liiasta menestyksestä. Piti estää, etteivät he saisi jotain
Puolan rantamaakunnista omaksensa, joten he olisivat tulleet Ruotsin
kilpaveljiksi Itämerellä. Asiain näin ollen, olivat kaikki puolalaisten
yritykset saada kuninkaansa tyhmyys sovitetuksi aivan turhat. Ne
onnistuivat sitä vähemmän, kun Juhana Kasimir yhä edelleenkin vielä
lapsimaisella itsepintaisuudella piti kiinni turhista muodonasioista;
esim. sinetissään käytti Ruotsin vaakunaa y.m.s.