-- Tämä kirje, jatkoi markiisitar, joka oli outo sinä aikana, jolloin
se kirjoitettiin, tuntui minusta huolimatta muutamista kohdista alussa,
joissa Racinen vaikutus ilmenee, niin voimakkaalta ja todelta, se henki
niin uutta ja rohkeata intohimoa, että jouduin siitä kokonaan
suunniltani. Ylpeyteni jäännös, joka kamppaili minussa, hälveni. Olisin
antanut koko elämäni yhdestä sellaisen rakkauden hetkestä. En kerro
teille huoliani, kuvittelujani, pelkojani, en voisi kertoa niistä
järjestyksessä ja yhtenäisesti. Vastasin muutaman sanan, mikäli muistan
seuraavaan tapaan:
"En syytä teitä, Lélio, syytän kohtaloa, en sääli teitä yksin,
säälin itseänikin. En tahtoisi mistään ylpeyden, varovaisuuden
tai väärän kainouden syistä riistää teiltä sitä lohdutusta,
että pidän teitä arvossa. Pitäkää se, sillä se on ainoa, minkä
voin teille antaa. En voisi milloinkaan suostua teitä kohtaamaan."
Seuraavana päivänä sain kirjeen, jonka luin kiireesti ja jonka tuskin
ennätin heittää tuleen kätkeäkseni sen Larrieuxilta, joka yllätti minut
sitä lukemassa. Se oli jokseenkin näin kuuluva.
"Rouva, minun täytyy tavata teitä tai kuolla.
Yksi kerta, yksi ainoa kerta, vain hetkinen, jos tahdotte.
Miksi pelkäätte kohtausta, koska luotatte kunniaani ja
vaiteliaisuuteeni? Rouva, minä tiedän, kuka te olette,
tunnen tapojenne ankaruuden, tunnen hurskautenne, vieläpä
tunnen tunteenne kreivi de Larrieuxia kohtaan. En ole siksi
hävytön, että toivoisin teiltä muuta kuin säälivän sanan,
mutta sen täytyy tulla teidän huuliltanne. Sydämeni täytyy
se vastaanottaa tai se murtuu.