Lélio."

Sanon sen kunniakseni -- sillä kaikki jalo ja uljas luottamus on

vaarassa kunniakasta -- etten hetkeäkään pelännyt olevani tekemisissä

hävyttömän elostelijan kanssa. Uskoin hartaasti Lélion nöyrään

vilpittömyyteen. Olinhan muuten kalliisti maksanut uskoni omaan

voimaani. Päätin tavata häntä. Olin täydellisesti unohtanut hänen

kuihtuneet kasvonsa, hänen epähienon käytöstapansa, hänen alhaisen

ulkonäkönsä; en tuntenut hänestä enää muuta kuin hänen neronsa

lumousvoiman, hänen kirjeensä ja rakkautensa. Vastasin hänelle:

"Suostun kohtaamaan teidät, etsikää varma paikka. Mutta älkää

odottako minulta muuta kuin mitä nyt pyydätte. Uskon teihin

kuin Jumalaan. Olisitte kurja, jos koettaisitte väärinkäyttää

luottamustani, mutta minä en teitä pelkää."

Vastaus:

"Teidän luottamuksenne pelastaisi teidät kurjimmastakin

roistosta. Te saatte nähdä, rouva, että olen sen ansaitseva.

Herttua de ------ on hyväntahtoisesti tarjonnut minun

käytettäväkseni talonsa Valois-kadun varrella. Mitä olisin

sillä tehnyt? Kolmeen vuoteen on minulle ollut olemassa vain

yksi nainen taivaan alla. Suvaitkaa saapua kohtaukseen

näytännön päätyttyä."

Seurasi ilmoitukset paikasta.

Minä sain tämän kirjeen kello neljän aikaan. Koko tämä kirjeenvaihto

oli tapahtunut yhden vuorokauden kuluessa. Olin viettänyt päivän

kulkien ympäri huoneitani kuin järkensä menettänyt ihminen; olin

kuumeessa. Tämä tapausten ja päätösten nopeus, joka oli niin

vastakkaista viiden vuoden järkevälle lujuudelle, tuntui unennäöltä. Ja

kun viimein olin tehnyt ratkaisevan päätöksen, kun näin, että olin

antanut lupaukseni, ja ettei enää ollut aikaa peräytyä, vaivuin lopen

uupuneena sohvalleni, hengittämättä ja tuntien huoneen liikkuvan

jalkojeni alla.

Rupesin todella voimaan pahoin, oli noudettava kirurgi, joka iski

minulta suonta. Kielsin palvelijoitani hiiskumasta sanaakaan

pahoinvoinnistani, pelkäsin neuvonantajoiden tungettelevaisuutta ja

että minut estettäisiin menemästä illalla ulos. Odottaessani

kellonlyömää laskeuduin vuoteelleni ja kielsin Larrieuxiltakin

sisällepääsyn.

Suonenisku oli tuottanut huojennusta ruumiillisesti heikontaessaan

minua. Vaivuin syvään sielulliseen raukeudentilaan, kaikki haaveeni

pakenivat kuumeen kiihoituksen kera. Harkintani ja muistini palasivat.

Muistin hirveän pettymykseni kahvilassa, Lélion kurjan käytöstavan;

lopulta häpesin järjettömyyttäni, putosin haaveitteni korkeuksista

rumaan ja jokapäiväiseen todellisuuteen. En voinut enää ymmärtää kuinka

olin päättänyt vaihettaa tuon uljaan ja haaveellisen hellyyden inhoon,

joka minua odotti ja häpeään, joka tulisi myrkyttämään kaikki muistoni.

Tunsin kuolettavaa surua tekoni johdosta, itkin sammunutta

innostustani, rakkauselämääni, puhtaan ja sydämellisen tyydytyksen

tulevaisuutta, jonka tein tyhjäksi. Ennenkaikkea itkin Léliota, sitä

että kadottaisin hänet ainaiseksi, että olin ollut viisi vuotta niin

onnellinen häntä rakastaessani ja että en enää voinut muutamia tunteja

häntä rakastaa.

Murheessani vääntelin käsivarsiani, haavani aukeni, veri alkoi rajusti

vuotaa. Tuskin ennätin soittaa kamarineitoani, joka tapasi minut

pyörtyneenä vuoteeni vierestä. Syvä ja raskas uni, jota turhaan koetin

vastustaa, valtasi minut. En uneksinut, en kärsinyt, olin muutaman

tunnin kuin kuollut. Kun avasin silmäni, oli huoneeni pimeä, taloni

äänetön, palvelijattareni nukkui nojatuolilla vuoteeni jalkopäässä.

Hetken aikaa olin niin raukea ja voimaton, etten kyennyt muistamaan

mitään, en edes ajattelemaan. Yht'äkkiä muistini palasi, kysyin

itseltäni, oliko kohtauksen päivä ja aika ohi, olinko nukkunut tunnin

tai vuosisadan, oliko päivä vai yö, oliko lupaukseni rikkominen

surmannut Lélion, oliko vielä aikaa. Koetin nousta, mutta voimani

pettivät, ponnistelin kotvan kuin painajaisen vallassa. Viimein kokosin

koko tahdonvoimani pakoittaakseni raukeat jäseneni tottelemaan. Astuin

lattialle, raoitin akkunaverhoja, näin kuun kumottavan puutarhani

puitten yläpuolella, kiiruhdin kellon luo, se oli kymmenen. Syöksyin

kamarineitoni kimppuun, ravistin häntä ja sain hänet kavahtaen

heräämään: -- Quinette, mikä päivä nyt on? Hän nousi huutaen tuoliltaan

ja aikoi paeta, sillä hän luuli minun hourailevan. Minä pidätin häntä,

sain hänet rauhoittumaan, sain tietää, että olin nukkunut vain kolme

tuntia. Kiitin Jumalaa. Käsken valjastamaan hevoseni. Quinette

tuijottaa minuun ällistyneenä. Viimein tulee hän vakuutetuksi, että

olen täydessä järjessäni, hän ilmoittaa käskyni ja rupeaa minua

pukemaan.

Valitsin yksinkertaisimman ja kainoimman puvun, en asettanut mitään

koristuksia tukkaani, kieltäydyin panemasta punaa poskiini. Tahdoin

ennenkaikkea herättää Léliossa kunnioitusta, joka oli minulle kalliimpi

kuin hänen rakkautensa. Yhtäkaikki aavistin miellyttäväni, koska

Quinette, hämmästyneenä kaikesta siitä, mitä mielessäni liikkui, sanoi

tarkastellen minua kiireestä kantapäähän:

-- Totta tosiaan, rouva, en tiedä miten te menettelette. Teillä on vaan

yksinkertainen valkea puku ilman laahustinta ja krinoliinia, te olette

sairas ja kalpea kuin kuolema, te ette ole tahtonut panna edes yhtä

ainoata kauneuslaastaria enkä kuitenkaan ole milloinkaan nähnyt teitä

kauniimpana kuin tänä iltana. Säälin miehiä, jotka teitä katselevat.

-- Pidät siis minua hyvin siveänä, Quinette parkani?

-- Oi, rouva markiisitar, minä rukoilen joka päivä taivasta, että

tulisin teidän kaltaiseksenne, mutta tähän mennessä...

-- Vaiti hupsu, anna minulle viittani ja puuhkani.

Puolenyön aikaan olin Valois-kadun talossa. Olin huolellisesti

hunnutettu. Jonkunlainen kamaripalvelija otti minut vastaan, hän oli

tämän salaperäisen asumuksen ainoa näkyväinen isäntä. Hän vei minut

mutkikasta käytävää pitkin puutarhan läpi pimeyteen ja hiljaisuuteen

vaipuneeseen huvimajaan. Asetettuaan viheriäsilkkisen lyhtynsä

eteiseen, avasi hän hämärän ja avaran huoneen oven, osoitti

kunnioittavalla liikkeellä ja järkähtämättömän näköisenä valon sädettä,

joka tuli huonerivin päästä ja sanoi matalalla äänellä aivankuin olisi

pelännyt herättävänsä uinuvia kaikuja.

-- Rouva on yksin, ei kukaan ole vielä tullut. Rouva löytää

kesähuoneesta soittokellon, jonka kutsua minä heti noudatan, jos hän

jotakin tarvitsee.

Ja hän katosi kuin noiduttuna ja sulki oven takanani.

Minut valtasi kamala pelko, pelkäsin joutuneeni ansaan. Kutsuin häntä;

hän tuli heti, hänen juhlallisen tyhmä ulkonäkönsä rauhoitti minut.

Kysyin häneltä mitä kello oli, vaikka tiesin sen aivan hyvin, olin

useammin kuin kymmenen kertaa katsonut matkalla kelloani. -- Kello on

kaksitoista, vastasi hän kohottamatta katsettaan minuun.

Näin, että tuo mies oli erinomaisesti perehtynyt tehtävänsä

velvollisuuksiin. Päätin astua kesähuoneeseen ja tulin vakuutetuksi

pelkoni aiheettomuudesta nähdessäni, että kaikki puutarhaan vievät ovet

sulki vain itämaalaiseen tapaan maalattu silkkiverho. Ei ollut mitään

viehättävämpää kuin tuo kammio, joka, totta puhuen, oli kuin maailman

säädyllisin musiikkihuone. Seinät olivat lumivalkoista marmorisekoa,

akkunankehykset himmeätä hopeaa, tavattoman komeita soittokoneita oli

pitkin huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt valkealla sametilla ja

koristetut helmitupsuilla. Kaikki valo tuli ylhäältä, mutta sitä

vaimensivat alabasterilevyt, jotka muodostivat pyörryköntapaisen

katoksen. Olisi voinut luulla tuota himmeätä ja pehmeätä valoa

kuutamoksi. Tarkastelin uteliaasti ja mielenkiinnolla tuota suojaa,

jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt, Se oli ainoa kerta

elämässäni, jolloin astuin tuollaiseen pikku taloon, mutta joko ei tämä

huone ollut tarkoitettu salaperäisten rakkausseikkailujen temppeliksi,

tai oli Lélio poistanut kaikki esineet, jotka olisivat voineet loukata

silmääni ja muistuttaa minua asemastani, joka tapauksessa osoitti tuo

huone aiheettomaksi vastenmielisyyden tunteen, jota olin tuntenut

sisäänastuessani. Yksi ainoa veistokuva valkoisesta marmorista koristi

keskustaa, se oli antiikki ja kuvasi hunnutettua Isistä sormi suulla.

Peilit, jotka kuvastivat sen ja minut -- molemmat kalpeat ja

valkopukuiset ja kainosti verhotut -- synnyttivät niin täydellisen

harhakuvan, että minun täytyi liikkua eroittaakseni kuvapatsaan kuvan

omasta kuvastani.

Äkkiä tämä samalla kertaa synkkä, peloittava ja suloinen hiljaisuus

rikkoontui. Perällä oleva ovi avautui ja sulkeutui jälleen, lattialla

narisivat hiljaa kevyet askeleet. Minä vaivuin nojatuoliin enemmän

kuolleena kuin elävänä, tulisin siis kohta näkemään Lélion läheltä,

ulkopuolella teaatteria. Suljin silmäni ja sanoin hänelle sydämessäni

jäähyväiset ennenkuin ne jälleen avasin.

Mutta kuinka hämmästyinkään! Lélio oli kaunis kuin enkeli, hän ei ollut

malttanut riisua teaatteripukuaan, joka oli hienoin mitä olin hänellä

nähnyt. Hänen hento ja notkea vartalonsa oli verhottu espanjalaiseen

takkiin valkeasta satiinista. Hänen olkapäillään ja sukissaan oli

kirsikanpunaiset nauharuusut, samanvärinen viitta liehui hänen

hartioillaan. Hänellä oli suunnaton rintaröyhelö englantilaisesta

pitsistä, hänen hiuksensa olivat lyhyet ja puuteroimattomat. Hänen

otsallaan, jossa loisti jalokiviruusu, oli valkeiden töyhtöjen

varjostama lakki. Tässä puvussa oli hän juuri näytellyt don Juania

kappaleessa Festin de Pierre. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin

kauniina, niin nuorena, niin runollisena kuin sillä hetkellä. Velasquez

olisi iki-ihastunut saadessaan sellaisen mallin.

Hän laskeutui polvilleen. En voinut olla ojentamatta hänelle kättäni.

Hän oli niin aran ja nöyrän näköinen! Että ihailtu mies tunsi arkuutta

naisen seurassa oli niin harvinaista siihen aikaan -- ja sen lisäksi

vielä kolmekymmentäviisivuotias mies, näyttelijä!

Yhdentekevää: minusta tuntui, minusta tuntuu yhä vieläkin, että hänessä

oli nuoruuden koko tuoreus. Valkeissa vaatteissaan muistutti hän nuorta

hovipoikaa, hänen otsallaan oli ensi lemmen koko puhtaus ja hänen

sydämessään sen koko tulisuus. Hän tarttui käsiini ja peitti ne

kiihkeillä suudelmilla. Silloin minä menetin järkeni, vedin hänen

päänsä polvilleni, hyväilin hänen polttavaa otsaansa, hänen karkeata

mustaa tukkaansa, hänen ruskeata kaulaansa, joka peittäytyi hänen

kauluksensa pehmoiseen valkeuteen... mutta Lélio ei käynyt

rohkeammaksi. Koko hänen hurmauksensa keskittyi hänen sydämeensä, hän

alkoi itkeä kuin nainen, hänen nyyhkytyksensä eivät tahtoneet lakata.

Oi, minä vakuutan, että nautinnolla itkin hänen kerallaan. Pakoitin

hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan minua. Suuri Jumala, kuinka hän

oli kaunis, kuinka hänen silmänsä loistivat hellyydestä! Hänen tosi ja

ylevä sielunsa loi suloutta hänen vartalonsa vioille ja vuosien ja

yönvalvonnan hävityksille. Oi sielunvoima! Ken ei ole käsittänyt sen

ihmetekoja, ei ole milloinkaan rakastanut. Nähdessäni liian aikaiset

rypyt hänen kauniilla otsallaan, hänen hymyilynsä kaihomielisyyden,

hänen huuliensa kalpeuden, tunsin liikutusta. Teki mieleni itkeä hänen

surujaan, hänen vastoinkäymisiään ja hänen elämänsä työtaakkaa; tunsin

omikseni kaikki hänen kärsimyksensä, vieläpä nekin, jotka saivat

alkunsa hänen pitkällisestä, toivottomasta rakkaudestaan minuun, ja

minussa vallitsi enää vain yksi halu -- korjata se paha, minkä hän oli

kärsinyt.

-- Rakas Lélioni, suuri Rodrigueni, kaunis don Juanini! sanoin

hämmästyksissäni.

Hänen silmäyksensä polttivat minua. Hän puhui, hän kertoi minulle

rakkautensa vaiheet ja kehityksen. Hän sanoi, että irstailevasta

näyttelijästä olin minä tehnyt hänet tuliseksi ja voimakkaaksi, että

olin kohottanut häntä hänen omissa silmissään, antanut hänelle takaisin

nuoruuden rohkeuden ja unelmat. Hän kuvaili kunnioitustaan minua

kohtaan, kertoi halveksivansa tavaksi tulleita typeriä lemmenjuonia.

Sanoi, että antaisi kaikki jäljellä olevat elinpäivänsä yhdestä

ainoasta hetkestä minun sylissäni, mutta että hän uhraa tuon hetken ja

nuo päivät pelosta, että loukkaisi minua. Milloinkaan ei enemmän

sydämeenkäyvä kaunopuheisuus ole naissydäntä järkytellyt, milloinkaan

ei hellä Racine ole puhunut rakkaudesta niin vakuuttavasti, niin

runollisesti, niin voimakkaasti. Kaiken sen mitä intohimo voi keksiä

hienoa ja vakavaa, suloista ja kiihkeää, ilmaisivat minulle hänen

sanansa, äänensä, silmänsä, hyväilynsä ja nöyryytensä. Oi, mahtoiko hän

pettää itseään? Näyttelikö hän?

-- Varmasti en minä sitä usko, huudahdin minä katsoen markiisitarta.

Hän näytti puhuessaan nuortuvan, karistavan päältään sata vuottansa

kuin Urgele-haltijatar. Kuka onkaan sanonut, että naisen sydämessä ei

ole ryppyjä.

-- Kuunnelkaa loppuun, sanoi hän. Hämmentyneenä, menettäen

itsehillitsemiskykyni hänen puhuessaan, syleilin häntä, värisin

koskettaessani hänen pukunsa satiinia, hengittäessäni hänen hiustensa

tuoksua. Pääni meni sekaisin. Kaikki se, mikä oli jäänyt minulle

salaisuudeksi, mitä en luullut voivani tuntea, heräsi minussa. Mutta se

oli liian voimakasta ... minä menin tainnoksiin...

Hän sai minut nopeasti tointumaan. Näin hänet jalkojeni juuressa,

entistä ujompana ja liikutetumpana.

-- Säälikää minua, sanoi hän, surmatkaa minut, ajakaa minut pois.

Hän oli kalpeampi ja heikompi kuin minä.

Mutta kaikki tämän niin vaiherikkaan päivän kuluessa kokemani

hermotärähdykset aiheuttivat, että minä siirryin nopeasti tilasta

toiseen. Tämä uuden elämän nopea välähdys oli vaalennut, vereni oli

tyyntynyt, todellisen rakkauden hienous pääsi voitolle.

-- Kuulkaa minua Lélio, sanoin hänelle; ylenkatseesta en minä teidän

hurmauksestanne riistäydy irti. Kukaties on minussa kaikki se

arkatuntoisuus, joka istutetaan meihin lapsena ja tulee kuin toiseksi

luonnoksemme, mutta tällä hetkellä se ei vaikuta asiaan, koska

luontonikin on muuttunut toiseksi, minulle ennen tuntemattomaksi. Jos

rakastatte minua, niin auttakaa minua teitä vastustamaan. Antakaa minun

viedä mukanani suloinen tyydytys, että olen rakastanut teitä vain

sydämellä. Ellen olisi kuulunut kenellekään, niin kukaties antautuisin

teille ilolla. Mutta tietäkää, että Larrieux on minut häväissyt,

tietäkää, että kamalan välttämättömyyden pakoittamana tekemään kuten

kaikki muutkin ihmiset, olen kärsinyt sellaisen miehen hyväilyjä, jota

en ole milloinkaan rakastanut. Tietäkää, että sen johdosta tuntemani

inho on sammuttanut minussa mielikuvituksen siinä määrin, että ehkä

vihaisin teitä nyt, jos olisin langennut äsken. Ah, älkäämme tehkö

tuota julmaa koetta! Tahdon säilyttää teidät puhtaana sydämessäni ja

muistossani. Erotkaamme ijäksi ja viekäämme täältä mukanamme kokonainen

tulevaisuus täynnä kirkkaita ajatuksia ja jumalaisia muistoja. Lélio,

minä vannon kuolemaan asti teitä rakastavani. Tunnen, ettei vanhuuden

jää tule sammuttamaan tätä hehkuvaa liekkiä. Vannon myöskin, etten

milloinkaan tule antautumaan kenellekään toiselle miehelle sen jälkeen

kun olen kieltäytynyt teille antautumasta. Se ei ole minulle vaikeata,

te voitte minua uskoa.

Lélio polvistui eteeni. Hän ei rukoillut eikä soimannut, hän sanoi,

ettei hän ollut toivonut kaikkea sitä onnea, minkä minä olin hänelle

suonut, ja ettei hänellä ollut oikeutta vaatia enempää. Kuitenkin

pelästyttivät minua jäähyväisiä jättäessäni hänen toivottomuutensa ja

hänen äänessään ilmenevä liikutus. Kysyin häneltä, eikö hän ajattelisi

minua onnellisena, eikö tämän yön autuus levittäisi suloa hänen koko

elämäänsä, eivätkö hänen entiset ja tulevat kärsimyksensä vaimentuisi

joka kerta kun hän palauttaisi sen mieleensä. Hän sai uutta eloa ja

vannoi ja lupasi kaikki mitä tahdoin. Hän lankesi vielä kerran

jalkoihini ja suuteli pukuani kiihkoisasti. Tunsin horjuvani, viittasin

hänelle ja hän poistui. Vaunut, joita olin lähettänyt hakemaan,

saapuivat. Tämän salaperäisen talon automaattinen palvelija kolkutti

kolme kertaa oven ulkopuolella, ilmoittaakseen sen minulle. Lélio

syöksyi epätoivoissaan oven eteen, hän näytti aaveelta. Työnsin hänet

lempeästi syrjään ja hän väistyi. Sitten astuin ulos ovesta ja kun hän

tahtoi minua seurata, osoitin hänelle nojatuolia keskellä huonetta

Isiksen kuvan vieressä. Hän istuutui sille. Intohimoinen hymyily

väreili hänen huulillaan, hänen silmänsä loistivat viimeisen kerran

kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Vielä oli hän kaunis, nuori, vielä oli

hän Espanjan grandi. Muutaman askeleen päässä, ennenkuin kadotin hänet

ainaisesti näkyvistäni, minä käännyin ja loin häneen viimeisen katseen.

Epätoivo oli hänet murtanut. Hän oli tullut vanhaksi, rumaksi,

hirvittäväksi. Hänen ruumiinsa näytti halvaantuneelta, hänen

kokoonpainuneet huulensa yrittivät hymyillä, hänen silmänsä olivat

sammuneet ja lasimaiset. Hän oli enää vain Lélio, rakastajan ja

prinssin varjo.

Markiisitar vaikeni. Sitten jatkoi hän kutistuen itsekin kokoon kuin

luhistuva raunio:

-- Siitä hetkestä lähtien en ole mitään hänestä kuullut.

Markiisitar vaikeni taas, kauvemmin kuin edellisellä kerralla. Mutta

pitkien vuosien, koko elämän kestävän rakkauden tai lähestyvän kuoleman

suomalla voimalla pakoittautui hän jälleen hilpeäksi ja sanoi

hymyillen:

-- No, uskotteko tästälähin kahdeksannentoista vuosisadan hyveeseen?

-- Rouva, vastasin minä, ei tee mieleni sitä epäillä. Kuitenkin

sanoisin ehkä, jos olisin vähemmin liikutettu, että te teitte viisaasti

antaessanne sinä päivänä iskeä suontanne.

-- Kurjat miehet! sanoi markiisitar. Sydämen tarinasta ette te ymmärrä

hitustakaan.