III.

Markiisitar oli vaiti hetkisen. Mutta äkkiä pani hän kovaäänisesti

pöydälle kultaisen nuuskarasiansa, jota hän oli kauvan pyöritellyt

käsissään, ja sanoi:

-- No, koska olen alkanut kerran ripittää itseäni, niin tunnustan

kaikki. Kuunnelkaahan siis:

Yhden kerran, yhden ainoan kerran elämässäni olen ollut

rakastunut niinkuin ei kukaan muu, olen rakastanut intohimoisella,

kukistamattomalla, kaikki nielevällä ja kuitenkin ihanteellisella ja

platoonisella rakkaudella. Oh, te olette kummastunut kuullessanne, että

kahdeksannentoista vuosisadan markiisitar on koko elämänsä aikana vain

kerran rakastanut ja silloinkin platoonisesti. Nähkääs, lapsukaiseni,

te nuoret miehet, te luulette hyvin tuntevanne naiset ja te ette

ymmärräkään heistä mitään. Jos moni kahdeksankymmenvuotias vanhus

kertoisi teille avonaisesti elämänsä, niin ehkä keksisitte te naisen

sielussa paheen ja hyveen lähteitä, joista teillä ei ole

aavistustakaan.

Arvatkaa nyt, mikä oli arvoltaan se mies, jonka vuoksi minä

markiisitar, ja niin ylhäinen ja ylpeä markiisitar kuin kuka tahansa,

kadotin kokonaan järkeni.

-- Ranskan kuningas tai dauphini Ludvig XVI.

-- Oh, jos te alotatte siten, kestää kolme tuntia ennenkuin ennätätte

rakastettuuni. Sanon sen teille kernaimmin: se oli näyttelijä.

-- Se oli kai sittenkin kuningas, otaksun.

-- Jaloin ja hienoin kuningas, mikä milloinkaan on liikkunut lavalla.

Eikö se kummastuta teitä?

-- Ei kovin. Olen kuullut sanottavan, etteivät tuollaiset suhdattomat

liitot olleet harvinaisia edes siihen aikaan kuin ennakkoluulot olivat

Ranskassa voimakkaimmillaan. Kuka rouva d'Epinayn ystävättäristä

elikään Jeliotten kanssa?

-- Kuinka te tunnette aikaamme! Se on surkuteltavaa. Juuri siitä, että

nuo piirteet ovat kerrotut muistiinpanoissa ja että niistä hämmästyen

puhuttiin, olisi teidän pitänyt voida päättää niiden harvinaisuus ja

niiden ristiriitaisuus ajan tapojen kanssa. Olkaa varma siitä, että ne

silloinkin herättivät suurta melua; ja kun kuulette puhuttavan Guichen

ja Manicampin herttuan ja rouva de Lionnen ja hänen tyttärensä

hirveästä turmeluksesta, niin voitte olla vakuutettu siitä, että nuo

asiat herättivät yhtäpaljon mielenkuohua silloin kuin ne tapahtuivat,

kuin silloin kun te luette niistä. Luuletteko siis, että ne, joiden

loukkaantunut kynä on säilyttänyt ne teille, olivat Ranskan ainoat

kunnialliset ihmiset?

Minä en uskaltanut väittää markiisitarta vastaan. En tiedä kumpi meistä

oli pätevä ratkaisemaan kysymyksen. Minä johdatin hänet takaisin

kertomukseensa ja hän jatkoi näin:

-- Osoittaakseni teille, kuinka vähän sitä suvaittiin, kerron teille,

että kun ensimäisen kerran näin hänet ja ilmaisin ihailuni kreivitär de

Ferrièresille, joka istui vieressäni, vastasi hän:

"-- Kaunokaiseni, teette viisaasti, kun ette noin tulisesti sano

mielipidettänne kenellekään muulle kuin minulle. Teille naurettaisiin

julmasti, jos aavistettaisiin teidän unohtavan, että jalosukuisen

naisen silmissä ei näyttelijä saa olla mies."

Tämä rouva de Ferrièresin lause jäi mieleeni, en tiedä miksi. Siinä

asemassa missä olin, tuntui tuo halveksiva sävy luonnottomalta, ja tuo

pelko, että häpäisisin itseni ilmaisemalla ihailuni, oli mielestäni

teeskenneltyä ilkeyttä.

Hänen nimensä oli Lélio, hän oli syntyperältään italialainen, mutta hän

puhui erinomaisesti ranskaa. Hän saattoi olla kolmekymmentäviisi vuotta

vanha, vaikkakin hän näyttämöllä usein tuntui kaksikymmenvuotiaalta.

Hän näytteli paremmin Corneillea kuin Racinea, mutta kumpaisenkin

kappaleissa oli hän verraton.

-- Minua kummastuttaa, sanoin minä keskeyttäen markiisittaren, ettei

hänen nimensä ole säilynyt näyttämötaiteen aikakirjoissa.

-- Hän ei milloinkaan niittänyt mainetta, vastasi markiisitar, häntä ei

suosittu kaupungissa eikä hovissa. Hänen ensi kertoja esiintyessään

vihellettiin hänelle häpeällisesti, olen kuullut kerrottavan. Sittemmin

otettiin huomioon hänen hehkuva sielunsa ja kehittymispyrkimyksensä,

häntä siedettiin, hänelle paukutettiin toisinaan käsiä, mutta

ylimalkaan pidettiin häntä aina huonosti onnistuneena näyttelijänä.

Hän oli mies, joka taiteessa yhtä vähän kuului omaan aikaansa kuin minä

tapojen suhteen omaani. Siinä olikin kukaties se näkymätön, mutta

kaikkivoipa yhdysside, joka yhteiskuntaketjun kahdesta äärimmäisyydestä

kiinnitti sielumme toisiinsa. Yleisö ymmärsi yhtävähän Léliota kuin

suuri maailma tuomitsi minua oikein.

-- Tuo mies liioittelee, sanottiin hänestä, hän teeskentelee, hän ei

tunne mitään.

Ja minusta sanottiin toisaalla:

-- Tuo nainen on ylenkatseellinen ja kylmä, hänellä ei ole sydäntä.

Kuka tietää, vaikka olisimme olleet koko aikakauden voimakkaimmin

tuntevat ihmiset?

Siihen aikaan näyteltiin murhenäytelmää _säädyllisesti_, tuli

korvapuustiakin antaessa noudattaa hienoa käytöstapaa, tuli kuolla

miellyttävästi ja kaatua viehättävästi. Näytelmätaide oli muodostettu

hienoston maun vaatimusten mukaiseksi, näyttelijöiden lausumistapa ja

liikkeet olivat sopusoinnussa krinoliinin ja puuterin kanssa, joilla

Phedre ja Clytemnestre vielä vaatetettiin. En ollut punninnut enkä

huomannut tämän taidesuunnan vikoja. En miettinyt syvemmin asiaa, mutta

murhenäytelmä ikävystytti minua hirmuisesti, ja koska olisi ollut

sopimatonta sitä tunnustaa, kävin urheasti kaksi kertaa viikossa

kärsimässä ikävää. Mutta välinpitämätön ja vaivattu kasvojenilme, jolla

kuuntelin tuota loistavaa sanatulvaa, pani liikkeelle huhun, että minä

olin tunteeton kauniiden säkeiden viehätysvoimalle.

Olin ollut jokseenkin kauvan poissa Pariisista, kun palasin eräänä

iltana Comedie-Françaiseen katsellakseni _Cidin_ esitystä. Maallaoloni

aikana oli Lélio liittynyt teatteriin ja minä näin hänet ensi kerran.

Hän näytteli Rodriguen osaa. Tuskin olin kuullut hänen äänensä soinnun

kun tulin liikutetuksi. Se oli pikemmin viiltävä kuin sointuva, se oli

voimakas ja vivahdusrikas ääni. Hänen äänensä oli yksi niistä asioista,

jotka luettiin hänelle viaksi. Tahdottiin, että Cidillä piti olla

barytoni, samoinkuin tahdottiin, että kaikki vanhan ajan sankarit

olivat suurikasvuisia ja voimakkaita. Kuningas, joka ei ollut viittä

jalkaa kuutta tuumaa ei voinut kantaa kruunua: se olisi loukannut hyvää

makua.

Lélio oli pieni ja hento, hänen kauneutensa ei ollut kasvonpiirteissä,

vaan otsan ylevyydessä, asentojen vastustamattomassa suloudessa,

käynnin keveydessä, kasvojen ylpeässä ja synkkämielisessä ilmeessä. En

ole milloinkaan kuvanveistoksessa, maalauksessa tai miehessä nähnyt

ihanteellisempaa ja puhtaampaa kauneutta. Häntä varten olisi pitänyt

keksiä sana viehätysvoima, joka ilmeni kaikissa hänen sanoissaan,

kaikissa hänen katseissaan ja kaikissa hänen liikkeissään.

Entä sitten? Olin todella lumottu. Tuo mies, joka käveli, puhui ja

liikkui ilman suunnitelmaa ja ilman vaatimuksia, joka itki enemmän

sydämellään kuin äänellään, joka unohti itsensä vaipuakseen intohimoon,

tuo mies, jonka sielu tuntui kuluttavan ja murtavan ja jonka katse

kätki kaiken sen rakkauden, mitä turhaan olin suuresta maailmasta

etsinyt vaikutti minuun kuin sähkövoima, tuo mies, joka ei ollut

syntynyt kunniaan ja myötätuntoon, ja jota eivät muut kuin minä

ymmärtäneet ja seuranneet, oli viiden vuoden ajan kuninkaani, jumalani,

elämäni, rakkauteni.

En voinut enää elää häntä näkemättä: hän hallitsi ja vallitsi minua.

Hän ei ollut minulle mies, mutta minä ymmärsin häntä toisella tavalla

kuin rouva de Ferrières, hän oli paljon enemmän: henkinen voima,

opettaja, jonka sielu muodosti minun sieluni mielensä mukaan. Pian kävi

minulle mahdottomaksi kätkeä hänen herättämiänsä mielenliikutuksia.

Jätin aitioni Comedie-Françaisessa, jotten olisi paljastanut itseäni.

Tekeydyin uskonnolliseksi ja olin menevinäni iltaisin kirkkoihin

rukoilemaan. Sensijaan pukeuduin grisetteksi ja kätkeydyin rahvaan

joukkoon saadakseni mieleni mukaan häntä kuunnella ja katsella. Viimein

lahjoin erään teatterin virkamiehen ja sain salissa pienen ja kätketyn

paikan, jossa ei ainoakaan katse saattanut minua yllättää ja minne

pääsin salakäytävää myöten. Paremmaksi varmuudeksi pukeuduin

koulupojaksi. Näissä mielettömyyksissä, joita tein miehen tähden, jonka

kanssa en milloinkaan ollut vaihettanut sanaa enkä katsetta, oli kaikki

salaperäisen vetovoima ja kaikki onnen hurmaus. Kun vierashuoneeni

suunnattoman suuri pöytäkello ilmaisi näytännön alkaneen, valtasi minut

kiihkeä sydämentykytys. Koetin malttaa mieleni niin kauvan kuin vaununi

pantiin kuntoon, kävelin nopeasti ja jos Larrieux oli luonani, kohtelin

häntä epäystävällisesti saadakseni hänet lähtemään, karkoitin

loppumattomalla kekseliäisyydellä muut, jotka olivat tielläni. On

uskomatonta, minkä älykkäisyyden tämä teaatteri-intohimo minussa

herätti. Minulla täytyi olla paljon teeskentelytaitoa ja viekkautta

kätkeäkseni sen viiden vuoden aikana Larrieuxilta, joka oli miehistä

mustasukkaisin ja kaikilta pahansuovilta, jotka minua ympäröivät.

Minun on sanottava teille, että sensijaan, että olisin koettanut

intohimoani lannistaa, antauduin siihen mielihyvällä ja ilolla. Olihan

se niin puhdas! Miksi olisin sitä hävennyt? Se avasi minulle uuden

elämän, se tutustutti minut kaikkeen siihen, mitä olin toivonut

tuntevani ja kokevani, se teki minut useissa suhteissa naiseksi.

Olin onnellinen, olin ylpeä tuntiessani vapisevani, olevani

tukehtumaisillani, pyörtymäisilläni. Ensimäisen kerran kun kiihkeä

sydämentykytys herätti elottoman sydämeni tunsin yhtäpaljon ylpeyttä

kuin nuori äiti, joka ensi kerran tuntee lapsensa liikkuvan sydämensä

alla. Tulin juroksi, naurunhaluiseksi, häijyksi, vaihtelevaksi. Kelpo

Larrieux huomasi, että uskonnollisuuteni antoi aihetta eriskummallisiin

päähänpistoihin. Seuraelämässä väitettiin, että minä päivä päivältä yhä

kaunistuin, että mustat silmäni saivat sametin loisteen, että

hymyilyyni tuli ajatusta, että huomautukseni kaikista asioista olivat

oikeammat ja terävämmät, kuin mihin minun luultiin pystyvän. Sitä

pidettiin Larrieuxin ansiona, vaikka hän kuitenkin oli siihen tuiki

viaton.

Muistelmani ovat hajanaisia, koska elämäni niitä on niin paljon tältä

ajanjaksolta. Niistä puhuessani, tuntuu kuin nuortuisin ja kuin

sydämeni vieläkin sykkisi Léliota mainittaessa. Kerroin äsken,

että kuullessani pöytäkellon lyövän, minä vapisin ilosta ja

kärsimättömyydestä. Vielä nytkin olen tuntevinani eräänlaista suloista

tukehdusta, joka valtasi minut kun kello alkoi lyödä. Sen jälkeen ovat

kohtalon vaiheet pakoittaneet minut tuntemaan itseni onnelliseksi

Maraisin pienessä talossa. Niinpä niin, en kaipaa rikkaasta

palatsistani, ylhäisestä etukaupungistani ja entisestä ylellisyydestäni

muuta kuin niitä esineitä, jotka olisivat muistuttaneet minua tuosta

rakkauden ja unelmien ajasta. Olen pelastanut häviöstä muutamia sen

aikaisia huonekaluja, joita katselen samalla mielenliikutuksella, kuin

jos kello löisi ja hevosteni jalat polkisivat katukivitystä. Oi

lapseni, älkää milloinkaan rakastako siten, sellainen rakkaus on kuin

myrsky, joka vasta kuolossa laantuu.

Lähdin siis liikkeelle eloisana ja kevyenä ja nuorena ja onnellisena.

Aloin antaa arvoa kaikelle sille, mikä muodosti elämäni,

ylellisyydelle, nuoruudelle, kauneudelle. Nautin onnesta kaikilla

aisteilla, kaikilla huokosilla. Jalat turkiksiin käärittyinä nojasin

mukavasti vaunujeni selustaan ja katselin vastapäätä olevasta

kultapuitteisesta peilistä komeata ja kauniisti puettua vartaloani.

Naisten puku, jota sittemmin on niin ivattu, oli silloin tavattoman

loistava ja rikas. Kun sitä aistilla kannettiin ja vältettiin

liiallisuuksia antoi se kauneudelle ylevyyttä ja pehmeää suloa, josta

maalarit eivät kykene antamaan teille aavistustakaan.

Kaikkine kangas-, töyhtö- ja kukkalaitteineen oli naisen pakko liikkua

hitaasti ja arvokkaasti. Olen nähnyt aivan valkopukuisia naisia,

joita, kun heidän tukkansa oli puuteroitu valkeaksi, saattoi

liioittelematta verrata joutseniin heidän vetäessään perässään pitkää

silkkilaahustintaan ja keinutellessaan notkeasti otsalla olevia

töyhtöjään. Sanokoon Rousseau mitä tahansa, itse asiassa muistutimme me

paljon enemmän lintuja kuin muurahaisia runsaine satiinipoimuinemme,

hukkuen musliinin ja pöyhötettyjen kankaiden runsauteen, joka kätkee

aivan pienoisen hennon ruumiin, kuten untuva kätkee kyyhkysen, pitkine

pitsisiipinemme, jotka putosivat käsivarsilta, kirkkaine väreinemme,

jotka tekivät pukumme kirjaviksi, nauhoinemme ja jalokivinemme. Ja kun

me liikuimme pitäen jalkamme tasapainossa somissa korkeakantaisissa

tohveleissa näytti todella siltä kuin olisimme pelänneet koskettaa

maata ja kuin olisimme kävelleet paimentytön ylenkatseellisella

varovaisuudella puron reunalla.

Kysymyksessäolevana aikana alettiin käyttää vaaleata puuteria, joka

antoi hiuksille pehmeän ja tuhkanharmaan värivivahduksen. Tämä tapa

miedontaa tukanvärin räikeyttä teki kasvot hyvin suloisiksi ja antoi

silmille erinomaisen loisteen. Otsa, joka oli kokonaan kätkössä,

peittyi tämän sovinnaisen tukkalaitteen vaaleisiin värivivahduksiin, se

näytti leveämmältä, puhdasmuotoisemmalta, ja kaikki naiset olivat

ylhäisen näköisiä. Käherrettyä tukkaa oli seurannut matala tukkalaite,

suuret kiharat, jotka työnnettiin eteen ja putosivat olkapäille ja

niskaan. Tämä kampaustapa sopi minulle mainiosti ja minä olin tunnettu

pukujeni komeudesta ja kekseliäisyydestäni. Läksin ulos puettuna

milloin vaaleanpunaiseen untuvilla koristettuun samettipukuun, milloin

valkeaan tiikerinnahalla reunustettuun satiinitunikkaan, milloin

punasinervään kultakuteiseen kirjosilkkipukuun koristeina helmillä

kiinnitetyt valkoiset töyhdöt. Näin puettuna tein muutamia

vieraskäyntejä odottaessani toisen kappaleen alkamista, sillä Lélio ei

milloinkaan esiintynyt ensimäisessä.

Minä herätin huomiota salongeissa ja kun jälleen nousin vaunuihin,

katselin mielihyvällä naista, joka rakasti Léliota ja joka saattoi

voittaa hänen rakkautensa. Tähän asti oli herättämäni kateus ollut

ainoa kauneuteni tuottama ilo. Vaiva, jonka panin kaunistumiseeni oli

jokseenkin lievä kosto niille naisille, jotka olivat punoneet niin

hirveitä salajuonia minua vastaan. Mutta siitä alkaen kun rakastin,

aloin nauttia kauneudestani itsenikin vuoksi. Saatoin tarjota vain sen

Léliolle korvaukseksi kaikista niistä voitoista, jotka Pariisi

häneltä kielsi ja minä huvittelin kuvittelemalla tuon pilkatun,

väärinymmärretyn ja syrjäytetyn näyttelijäparan iloa ja ylpeyttä

saadessaan tietää, että markiisitar de R---- häntä jumaloi.

Nämät ajatukset olivat muuten vain mieluisia ja haihtuvia unelmia, ne

olivat ainoa tulos, ainoa voitto, joka johtui mielentilastani. Heti kun

ajatukseni saivat kiinteämmän muodon ja kun huomasin jonkun rakkauteni

suunnitelman vakaantuvan, tukahutin ne uljaasti ja koko sääty-ylpeyteni

tuli avukseni. Te katsotte minuun ihmetellen. Selitän sen teille kohta.

Sallikaa minun vielä viivähtää muistojeni lumomaailmoissa.

Kello kahdeksalta poistuin vaunuistani pienen Carmelitilaiskirkon luona

lähellä Luxembourgia. Lähetin vaunut pois ja minun luultiin ottavan

osaa siellä siihen aikaan pidettyihin uskonnollisiin kokouksiin, mutta

minä kuljinkin vain kirkon ja puutarhan läpi ja poistuin toista katua.

Menin erään nuoren vinttikamarissa asuvan työläisnaisen luo, jonka nimi

oli Florence ja joka oli minulle uskollinen. Sulkeuduin hänen

kamariinsa ja laskin hyvillä mielin kaikki kauniit vaatteeni hänen

kehnolle vuoteelleen pukeakseni päälleni lyhyen mustan nutun, miekan

shagreeninahkaisine huotrineen ja nuoren papinpaikkaa tavoittelevan

koulupojan tasasuhtaisen peruukin. Pitkä, tumma, viattoman näköinen kun

olin, olin aivan pienen, kömpelön ja ulkokullatun papin näköinen, joka

salaa hiipii teatteriin. Florence, joka luuli minulla olevan vireellä

todellisen lemmenjuonen, nauroi kanssani muutoksiani ja minä tunnustan,

etten olisi tuntenut suurempaa iloa, jos olisinkin kuten kaikki nuoret

hupakot mennyt salaisille illallisille pieniin taloihin juopuakseni

onnesta ja rakkaudesta.

Otin ajurin ja hiivin aitiooni teatterissa. Ah, silloin

sydämentykytykseni, pelkoni, iloni, kärsimättömyyteni lakkasi. Syvä

hartaus valtasi minut kokonaan ja esiripun nousuun saakka minä vaivuin

suuren juhlan odotukseen.

Niinkuin korppikotka sieppaa peltopyyn magnetisoivassa lennossaan ja

pitää sen läähättävänä ja liikkumattomana taikapiirissään, niin kiehtoi

Lélion sielu, ylevä murhenäyttelijän ja runoilijan sielu kaikki

sielunkykyni ja vaivutti minut ihailun huumeeseen. Kuuntelin kädet

ristissä polvien ympäri, nojaten leukaani aition samettiin, otsa

hiessä. Pidätin hengitystäni, pahoittelin kynttiläin väsyttävää valoa,

joka vaivasi kuivia ja polttavia silmiäni, jotka seurasivat hänen

jokaista liikettään, jokaista askeltaan. Olisin tahtonut nähdä hänen

jokaisen rintansa tykkeen, hänen otsansa pienimmänkin poimun. Hänen

teeskennellyt mielenliikutuksensa, hänen teatterionnettomuutensa

koskivat minuun kuin olisivat ne olleet todellisia. Kohta en osannut

enää eroittaa erhettä totuudesta. Léliota ei ollut olemassa: oli vain

Rodrigue, Hippolyte, Bajazet. Vihasin hänen vihamiehiään, vapisin hänen

vaarojaan, hänen surunsa saivat minut vuodattamaan kyynelvirtoja, hänen

kuolemansa pusersi minulta huutoja, jotka minun täytyi tukahuttaa

puremalla nenäliinaani. Väliajoilla vaivuin uupuneena aitioni selustaa

vasten, lepäsin siinä kuin kuollut kunnes kimeä esisoitto ilmaisi

esiripun nousemisen. Silloin toinnuin, kävin hulluksi ja palavaksi

ihaillakseni, tunteakseni, itkeäkseni. Miten välitön, runollinen ja

nuori olikaan tuon miehen kyky! Koko hänen sukupolvensa täytyi olla

jäästä kun ei se langennut hänen jalkojensa juureen. Ja sittenkin,

vaikka hän loukkasi kaikkia tunnustettuja periaatteita, vaikka hänen

oli mahdotonta noudattaa yleisönsä makua, vaikka hän häpäisi naisia

pukunsa kehnoudella, vaikka hän loukkasi miehiä ylenkatsomalla heidän

typeriä vaatimuksiaan, oli hänellä ylevän voiman ja vastustamattoman

lumousvoiman hetkiä, jolloin hän vangitsi katseellaan ja sanoillaan

koko tuon vastahakoisen ja kiittämättömän yleisön ja pakoitti sen

paukuttamaan käsiään ja vapisemaan. Se oli harvinaista, sillä

kokonaisen aikakauden mielipidettä ei niin äkisti muuteta, mutta kun se

tapahtui, olivat suosionosoitukset myrskyiset: oli aivankuin

pariisilaiset silloin hänen neronsa voittamina olisivat tahtoneet

sovittaa kaikki vääryytensä. Minä uskoin kernaimmin, että tuolla

miehellä oli aika ajoin ylenluonnollinen voima ja että hänen

pinttyneimpien halveksijainsa täytyi vastoin tahtoaan myötävaikuttaa

hänen menestykseensä. Tällöin näytti koko Comedie-Françaisen katsomo

joutuneen päästään pyörälle, ja poistuttuaan katsoivat ihmiset

toisiinsa kummissaan siitä, että olivat taputtaneet käsiä Léliolle.

Sellaisina hetkinä päästin minä mielenliikutukseni valloilleen: huusin,

itkin, mainitsin intohimoisesti hänen nimeään, kutsuin häntä hurjana.

Heikko ääneni hukkui onneksi ympärilläni pauhaavaan myrskyyn.

Toisinaan vihellettiin hänelle sellaisissa kohdissa, joissa hän minusta

oli suuremmoinen, ja minä läksin raivoisana teatterista. Tällaiset

päivät olivat minulle vaarallisimmat. Tunsin kiihkeätä halua mennä

häntä tapaamaan, itkemään hänen kanssaan, sadattelemaan aikakautta ja

lohduttamaan häntä ilmaisemalla hänelle rakkauteni ja innostuneen

ihailuni.

Eräänä iltana kun astuin ulos salakäytävästäni, näin pienen, laihan

miehen nopeasti kulkevan ohitseni ja ohjaavan askeleensa kadulle. Muuan

koneenkäyttäjä nosti hänelle lakkiaan ja sanoi:

-- Hyvää iltaa, herra Lélio!

Innokkaana näkemään lähempää tuota tavatonta miestä, kiiruhdin hänen

jälkeensä, kuljin kadun poikki ja välittämättä vaarasta, jolle

antauduin alttiiksi, astuin hänen kanssaan erääseen kahvilaan. Onneksi

oli se kehnonpuoleinen kahvila, missä minun ei tarvinnut kohdata

ainoatakaan omaan säätyyni kuuluvaa henkilöä.

Kun huonon savuavan lampun valossa loin silmäni Lélioon, luulin

erehtyneeni ja seuranneeni jotakin toista kuin häntä. Hän oli vähintäin

kolmekymmentäviisivuotias, hän oli kellahtava, kuihtunut ja kulunut,

huonosti puettu, alhaisen näköinen, hän puhui käheällä ja sortuneella

äänellä, kätteli hylkiöitä, joi viinaa ja kiroili hirmuisesti. Minun

täytyi moneen kertaan kuulla mainittavan hänen nimeään ennenkuin tulin

vakuutetuksi, että siinä edessäni oli teatterin jumala ja suuren

Corneillen tulkitsija. En nähnyt hänessä enää mitään niistä

viehättäväisyyksistä, jotka olivat minut lumonneet, en edes hänen

ylevää, hehkuvaa ja surullista katsettaan. Hänen silmänsä olivat

synkät, sammuneet, miltei typerät, hänen painokas puhetapansa tuntui

alhaiselta kun hän kääntyi kahvilaviinurin puoleen puhuen pelistä,

kapakasta ja tytöistä. Hänen käyntinsä oli veltto, ulkonäkönsä

likainen, hänen poskensa olivat huonosti pestyt maalista. Se ei ollut

enää Hippolyte, se oli Lélio. Temppeli oli tyhjä ja köyhä, oraakkeli

oli ääneti, jumala oli muuttunut mieheksi -- ei edes mieheksikään, vaan

näyttelijäksi.

Hän poistui ja minä jäin pitkäksi aikaa typertyneenä paikalleni

ajattelemattakaan juoda kuumaa maustettua viiniäni, jota olin tilannut

näyttääkseni herrasmieheltä. Kun älysin paikan missä olin ja minuun

kiinnitetyt katseet, valtasi minut pelko. Ensi kerran elämässäni olin

niin epäilyttävässä asemassa ja niin suoranaisissa tekemisissä sen

kansaluokan ihmisten kanssa -- sittemmin on maanpakolaisuus minut kyllä

parantanut tästä arkuudesta.

Nousin ja koetin paeta, mutta unohdin maksaa. Viinuri juoksi jälestäni.

Häpesin hirveästi, minun täytyi palata takaisin, selvittäytyä

kassanhoitajalle, kestää kaikki minuun suunnatut pahansuovat ja

ivalliset katseet. Kun olin poistunut, tuntui minusta, että joku

seurasi minua. Etsin turhaan ajuria, niitä ei ollut enää Comedien

edustalla. Raskaat askeleet kuuluivat yhä omien askeleitteni ohella.

Käännyin, vavisten. Näin pitkän roikaleen, jonka olin nähnyt kahvilan

nurkassa ja joka näytti poliisivakoilijalta tai joltakin vielä

pahemmalta. Hän puhutteli minua, -- en tiedä mitä hän sanoi, sillä

kauhu riisti järkeni. Kuitenkin oli minulla kylliksi mielenmalttia

päästäkseni hänestä eroon. Pelon suoma rohkeus muutti minut äkkiä

sankarittareksi, minä löin häntä nopeasti kepillä kasvoihin ja heittäen

heti kepin pois voidakseni paremmin juosta. Silläaikaa kuin mies jäi

ihmettelemään rohkeuttani, juoksin kevyenä kuin nuoli ja pysähdyin

vasta Florencen luona. Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan

heräsin vuoteessani, jossa oli vanulla sisustetut uutimet ja

ruusunväriset koristeet pylväänpäissä, luulin nähneeni unta ja tunsin

eilisen pettymykseni ja seikkailuni johdosta suurta nöyryytystä. Luulin

että olin täydellisesti parantunut rakkaudestani ja koetin iloita sen

johdosta, mutta turhaan. Tunsin kuolettavaa surua, ikävä verhosi

jälleen elämäni, kaikki näytti pimeältä. Sinä päivänä karkoitin

Larrieuxin.

Tuli ilta, mutta se ei tuonut mukanaan muiden iltojen mieluisia

mielenliikutuksia. Ihmiset tuntuivat ikäviltä. Menin kirkkoon,

kuuntelin keskustelua päättäen tulla jumaliseksi. Minä kylmetyin siellä

ja tulin sairaaksi.

Olin muutamia päiviä vuoteenomana. Kreivitär de Ferrières tuli minua

katsomaan, vakuutti, ettei minussa ollut lainkaan kuumetta, että

vuoteessa-olo teki minut sairaaksi, että piti lähteä ulos, huvitella,

mennä teatteriin. Luulen, että hän oli mielistynyt Larrieuxiin ja

toivoi minun kuolevan.

Toisin tapahtui. Hän pakoitti minut lähtemään kanssaan katsomaan

Cinnaa.

-- Te ette käy enää teatterissa, sanoi hän, teitä kalvaa hurskaus ja

ikävä. Ette ole pitkään aikaan nähnyt Léliota, hän on edistynyt, hän

saa toisinaan käsientaputuksia, luulen että hänestä tulee siedettävä.

En tiedä kuinka annoin hänen viedä minut mukanaan. Välinpitämätön kun

muuten olin Lélion suhteen, en enää antautunut alttiiksi vaaralle

paljastaa itseäni uhmatessani julkisesti hänen viehätysvoimaansa.

Pukeuduin erikoisen silmiinpistävästi ja menin etunäyttämön suureen

aitioon uhmaamaan vaaraa, jota en enää uskonut olevaksi.

Mutta vaara oli uhkaavampi kuin milloinkaan. Lélio oli jumalallinen,

milloinkaan en ollut häneen ollut ihastuneempi. Äskeinen seikkailu

tuntui enää vain unennäöltä, Lélio ei saattanut olla toisenlainen kuin

minä hän näyttämöllä esiintyi. Vastoin tahtoani jouduin taas kaikkien

niiden hirveiden mielenliikutusten valtaan, jotka hän ymmärsi

tartuttaa minuun. Minun täytyi itkien kätkeä kasvoni nenäliinaani,

hämmennyksissäni tahrasin poskimaalini, revin pois iholaastarini.

Kreivitär de Ferrières kehoitti minua siirtymään aition taka-alalle,

sillä mielenliikutukseni herätti huomiota katsomossa. Kaikeksi

onneksi oli minulla kylliksi viekkautta uskottaakseni ihmisille, että

kaiken tämän liikutuksen aiheutti neiti Hippolyte Claironin

näytteleminen. Tämä oli minun mielestäni jotakuinkin kylmä ja jäykkä

murhenäyttelijätär, luonteeltaan ja kasvatukseltaan ehkä liian ylhäinen

näyttelijän kutsumukseen sellaisena kuin se siihen aikaan käsitettiin.

Mutta tapa, jolla hän Cinnassa sanoi: "Odota", takasi hänelle suuren

maineen.

On totta, että kun hän näytteli Lélion kanssa, voitti hän oman itsensä.

Vaikka hänkin osoitti hyvään tapaan kuuluvaa ylenkatsetta Lélion

näyttelemistapaa kohtaan, vaikutti häneen tämän nero hänen

tietämättään, kun intohimo saattoi heidät näyttämöllä toistensa

yhteyteen. Tuona iltana Lélio kiinnitti minuun huomionsa joko pukuni

tai mielenliikutukseni vuoksi, sillä näin hänen hetkenä jolloin hän ei

näytellyt kumartuvan erään miehen puoleen -- näitä istui nimittäin

siihen aikaan näyttämöllä -- ja kysyvän minun nimeäni. Ymmärsin sen

tavasta, millä he katsoivat minuun. Sydämeni löi niin, että olin

tukehtua ja minä huomasin, että Lélion silmät näytännön kestäessä

useamman kerran suuntautuivat minuun. Mitä olisinkaan antanut

saadakseni tietää, mitä aatelismies de Bretillac oli hänelle sanonut

minusta, tuo, jolta hän oli tiedustellut, ja joka minuun katsoen oli

puhunut hänelle useamman kerran. Lélion kasvot, joiden täytyi pysyä

juhlallisina jotteivät olisi rikkoneet osan arvokkaisuutta vastaan,

eivät ilmaisseet mitään, mistä olisi voinut päättää hänen minusta

saamiensa tietojen laadun. Tunsin muuten hyvin huonosti Bretillacia,

kuvittelin, ettei hän ollut osannut minusta sanoa sitä eikä tätä.

Tänä iltana vasta minä ymmärsin minkälaatuinen rakkaus minut Lélioon

kahlehti: se oli aivan henkinen ja aivan haaveellinen intohimo. En

rakastanut häntä, vaan niitä muinaisajan sankareita, joita hän esitti.

Nuo suoruuden, uskollisuuden ja katoamattoman hellyyden tyypit

elävöityivät uudelleen hänen kauttaan ja minä siirryin hänen kanssaan

ja hänen kauttaan ammoin unhotettujen hyveiden aikakauteen. Ajattelin

ylpeydellä, että tuohon aikaan ei minua olisi väärinymmärretty ja

häväisty, että sydämeni olisi saattanut antautua, eikä minun olisi

tarvinnut tyytyä rakastamaan näytelmäaavetta. Lélio oli minulle vain

Cidin varjo, vain entisaikojen ritarillisen lemmen esittäjä, lemmen,

jota nyt Ranskassa ivattiin. Häntä itseään, miestä, ilveilijää en

pelännyt lainkaan, olin nähnyt hänet, -- saatoin rakastaa häntä vain

julkisena henkilönä. Minun Lélioni oli keinotekoinen olento, joka

häipyi käsistäni kun näytelmän loisto sammui. Hän tarvitsi näyttämön

valhemaailmaa, lamppujen valoa, puvun, maalia ollakseen se, jota

rakastin. Riisuessaan kaiken tämän hävisi hän olemattomiin, hän sammui

niinkuin tähti päivän koittaessa. Näyttämön ulkopuolella en lainkaan

tahtonut häntä nähdä, olisinpa ollut siitä pahoillanikin. Se olisi

ollut minulle sama kuin katsella suurta miestä, joka on muuttunut

kouralliseksi tuhkaa saviastiassa.

Tiheät poissaoloni niihin aikoihin, jolloin minulla oli ollut

tapana tavata Larrieuxia ja etenkin nimenomainen kieltäytymiseni

olemasta hänelle siitä lähtien muuta kuin ystävätär, herättivät

hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka -- tunnustan sen -- oli

oikeutetumpi kuin kaikki entiset. Kun eräänä iltana olin menossa

Carmelitilaiskirkkoon pujahtaakseni toisesta sisäänkäytävästä ulos,

huomasin hänen seuraavan itseäni ja ymmärsin, että siitälähtien tulisi

olemaan miltei mahdotonta kätkeä häneltä yöllisiä retkiäni. Katsoin

siis parhaaksi mennä julkisesti teatteriin. Vähitellen saavutin

tarpeellisen teeskentelytaidon kätkeäkseni tunteeni ja muuten aloin

äänekkäästi puhua Hippolyte Clairon-ihailustani, mikä seikka saattoi

johtaa ihmiset harhaan minun todellisten tunteitteni suhteen. Siitä

lähtien tunsin olevani häiritty. Kun olin pakoitettu pitämään tarkkaa

vaaria itsestäni, oli nautintoni vähemmin voimakas ja syvä. Mutta sen

asemasta syntyi toinen, joka tarjosi pikaisen korvauksen. Lélio näki

minut, hän piti minua silmällä, kauneuteni teki häneen syvän

vaikutuksen, tunneherkkyyteni imarteli hänen itserakkauttaan. Hänen

katseensa riistäytyivät vaivoin irti minusta. Välistä oli hänellä

hajamielisyyden hetkiä, jotka yleisöä suututtivat. Kohta oli minun

mahdotonta enää erehtyä siitä, että hän rakasti minua mielettömyyteen

saakka.

Koska ruhtinatar de Vaudemontin oli nähtävästi tehnyt mieli aitiotani,

olin luovuttanut sen hänelle ja ottanut pienemmän, joka oli alempana ja

paremmassa paikassa. Olin aivan rampin luona, Lélion ainoakaan katse ei

mennyt minulta hukkaan ja hänenkin katseensa saattoivat huomiota

herättämättä minua etsiä. En muuten tarvinnut enää tätä välinettä

tunteakseni hänen tunteitaan. Hänen äänensä soinnusta, hänen

huokauksistaan, hänen muutamille säkeille, muutamille sanoille

panemastaan painosta ymmärsin, että hän kääntyi minun puoleeni. Olin

naisista ylpein ja onnellisin, sillä tuollaisina hetkinä en ollut

näyttelijän, vaan sankarin rakastama.

Niinpä niin, kahden vuoden jälkeen, jolloin olin kantanut sieluni

sisimmässä tuntematonta ja yksinäistä rakkautta, kului vielä kolme

talvea, jolloin tämä rakkaus oli molemminpuolinen ilman että katseeni

milloinkaan antoi Léliolle oikeutta toivoa muuta kuin tätä hienoa ja

salaperäistä suhdetta. Sittemmin sain tietää, että Lélio oli usein

seurannut minua kävelyilläni. Minä en suvainnut nähdä ja eroittaa häntä

ihmisjoukosta, niin vähän välitin hänen näkemisestään ulkopuolella

teatteria. Nämät viisi vuotta ovat ainoat, jotka olen elänyt

kahdeksastakymmenestä.

Viimein luin eräänä päivänä _Mercure de Francesta_ sen uuden

näyttelijän nimen, joka oli otettu Lélion sijalle, joka lähti

ulkomaille. Tämä uutinen oli kuolettava isku minulle, en käsittänyt

kuinka vast'edes saattaisin elää ilman tuota mielenliikutusta, ilman

intohimoa ja myrskyä. Tämä kehitti suunnattomasti rakkauttani, olin

menettää järkeni.

Siitä lähtien en enää taistellut tukahuttaakseni alkuunsa jokaisen

ajatuksen, joka loukkasi säätyarvoani. En enää pitänyt itseäni

onnellisena sen johdosta, että Lélio oli se mikä oli. Minä kärsin,

napisin salaisesti sitä, ettei hän ollut se miltä näytti näyttämöllä,

ja minä menin niin pitkälle, että toivoin hänen olevan niin kauniin ja

nuoren, millaiseksi taide teki hänet joka ilta, jotta olisin voinut

uhrata hänelle ennakkoluulojeni koko ylpeyden ja elimistöni koko

vastenmielisyyden. Nyt, kun olin kadottamaisillani sen henkiolennon,

joka niin pitkät ajat oli täyttänyt sieluni, valtasi minut halu

toteuttaa kaikki unelmani ja koetella tosielämää vaikkakin sitten

rupeisin inhoamaan sekä elämää että Léliota ja itseänikin.

Olin kahdenvaiheilla kun sain kirjeen, jonka käsiala oli minulle outo.

Se on ainoa rakkaudenkirje, jonka olen säilyttänyt lukemattomista

tuoksuvista tunnustuksista. Se riippuu siitä, että se itseasiassa on

ainoa rakkaudenkirje, minkä olen vastaanottanut.

Markiisitar keskeytti kertomuksensa, nousi, avasi vakavin käsin erään

koristelippaan ja otti siitä rypistyneen ja ohuen kirjeen, jonka

töintuskin saatoin lukea:

"Rouva.

Olen sisimmässäni varma siitä, että tämä kirje herättää teissä

vain halveksumista; te ette pidä sitä edes suuttumuksenne

arvoisena. Mutta mitäpä välittää kuiluun vajoava mies siitä,

onko pohjassa yksi kivi enemmän tai vähemmän? Te pidätte

minua mielettömänä, ettekä erehdykään. Niin, ehkäpä te salaa

säälittekin minua, sillä te ette voine epäillä vilpittömyyttäni.

Koska hurskaus on tehnyt teidät nöyräksi, ymmärrätte te ehkä

epätoivoni laajuuden. Te tietänette jo rouva, mitä pahaa ja hyvää

silmänne voivat saada aikaan.

Niinpä niin, ajattelen, että jos saan teiltä yhden ainoankaan

myötätuntoisen ajatuksen, jos tänä iltana kiihkeästi kaivattuna

hetkenä, jolloin joka ilta alan taasen elää, näen kasvoissanne

hiukankaan sääliä, niin lähden vähemmän onnettomana, vien

mukanani Ranskasta muiston, joka kukaties antaa minulle voimia

elää muualla ja jatkaa kiittämätöntä ja tuskallista kutsumustani.

Mutta te tietänette sen jo, rouva. On mahdotonta, etteivät

levottomuuteni, ihastukseni, vihan ja epätoivon huutoni ole

monet kerrat paljastaneet minua näyttämöllä. Te ette ole voinut

sytyttää kaikkia noita tulia lainkaan aavistamatta mitä teitte.

Ah, te olette kukaties leikkinyt niinkuin tiikeri saaliillaan,

teitä on kukaties huvittanut tuskani ja mielettömyyteni. Oi

ei, se on liian julkeata. Ei, rouva, en sitä usko. Te ette ole

milloinkaan sitä ajatellut. Te olette ihaillut suurta Corneillea,

te olette elänyt murhenäytelmän ylevissä intohimoissa, siinä

kaikki. Ja minä, mieletön, olen uskaltanut uskoa, että minun

äänenikin yksin on joskus herättänyt myötätuntoanne, että

sydämeni löysi vastakaikua teidän sydämessänne, että teidän ja

minun välillä oli jotakin muuta kuin minun ja yleisön välillä. Oi

se oli suunnatonta, mutta suloista mielettömyyttä! Sallikaa minun

se pitää, rouva, vähänpä se teitä liikuttaa. Ettehän peljänne,

että rupeisin sillä kehuskelemaan? Mitä oikeutta olisi minulla

sitä tehdä ja kuinka saisin ihmiset uskomaan sanani. Sen kautta

joutuisin vain järkevien ihmisten pilkattavaksi. Sallikaa minun

pitää tämä vakaumus, jota vavisten tervehdin ja joka yksin on

tuottanut minulle enemmän onnea kuin yleisön kovuus minua kohtaan

on minulle tuottanut murhetta. Sallikaa minun siunata teitä

ja polvillani kiittää teitä alttiudesta, jonka olen havainnut

sielussanne, ja jota ei kukaan muu ole minulle osoittanut,

kyyneleistä, joita olen nähnyt teidän vuodattavan minun

teatterionnettomuuksieni johdosta, noista aroista katseista,

jotka -- ainakin olen niin luullut -- koettivat lohduttaa minua

kuulijakuntani kylmyyden vuoksi.

Oi miksi olette te syntynyt loistossa ja komeudessa, miksi

olen minä vain köyhä, nimetön ja maineeton taiteilija?

Miksei ole minulla yleisön suosiota ja rahamiehen rikkautta

asetettavana vastineeksi nimelle, arvonimelle, jota tähän asti

olen ylenkatsonut. Ehkä saattaisin silloin tavoitella teitä.

Ennen asetin lahjakkaisuuden kaikkea muuta korkeammalle, kysyin

itseltäni mitä hyödytti olla aatelismies tai markiisi, jos oli

typerä, itserakas ja röyhkeä. Minä vihasin ylhäisten ylpeyttä ja

luulin kostavani kylliksi heidän ylenkatseensa, jos neroni avulla

kohoaisin heidän yläpuolelleen.

Haaveita ja pettyneitä toiveita! Voimani ovat pettäneet

mielettömän kunnianhimoni. Olen jäänyt tuntemattomaksi, minulle

on käynyt vielä huonommin! olen hipaissut menestystä ja

päästänyt sen livahtamaan käsistäni: Luulin olevani suuri ja

minut on heitetty tomuun, kuvittelin olevani ylevä ja minut on

tehty naurettavaksi. Kohtalo on tehnyt tyhjäksi kohtuuttomat

unelmani ja rohkeuteni, se on murtanut minut kuin korren. Minä

olen hyvin onneton mies! Mutta suurin mielettömyyksistäni on

se, että olen luonut katseeni tuon rampin tuollepuolen, joka

muodostaa ylipääsemättömän rajaviivan minun ja muun yhteiskunnan

välille. Se on minulle Popiliuksen ympyrä. Olen tahtonut astua

sen yli. Minä, näyttelijä, olen uskaltanut käyttää silmiäni

ja kiinnittää ne kauniiseen naiseen, niin nuoreen, ylevään,

rakastettavaan, korkeasäätyiseen naiseen -- sillä tiedän, rouva,

että te olette kaikkea tätä. Ihmiset syyttävät teitä tyhmyydestä

ja teeskennellystä hurskaudesta, minä yksin teille osaan antaa

oikean arvon, minä yksin tunnen teidät. Yksi ainoa katseenne,

yksi ainoa kyyneleenne on riittänyt kumoamaan ne typerät valheet,

joita muuan aatelismies de Bretillac on minulle kertonut teistä.

Mutta mikä onkaan teidän kohtalonne? Mikä outo onnettomuus

painaa niin teitä kuin minuakin, koska te keskellä loistavaa

ja valistuneeksi itseään sanovaa maailmaa olette löytänyt

vain poloisen näyttelijän sydämen, joka teitä kohtaan on

oikeudenmukainen. Niin, ei mikään riistä minulta sitä surullista

ja lohdullista ajatusta, että jos olisimme syntyneet samalla

yhteiskunnallisella tasolla, ette te olisi voinut minua välttää,

vaikka kilpailijani olisivat olleet millaisia tahansa ja vaikka

olisin ollut kuinka keskinkertainen tahansa. Minun olisi täytynyt

saada teidät vakuutetuksi siitä totuudesta, että minussa on

jotakin suurempaa kuin heidän rikkautensa ja arvonimensä, kyky

rakastaa teitä.