I.

Markiisitar de R---- ei ollut erittäin henkevä, vaikkakin on

kirjallisuudessa totuttu siihen, että vanhojen naisten tulee olla

säkenöivän älykkäitä. Hänen tietämättömyytensä kaikista niistä

asioista, joita ei osanotto seuraelämään ollut hänelle ilmaissut, oli

tavaton. Vielä vähemmän oli hänellä tuota erikoisen hienotunteista

esiintymistapaa, tuota täydellistä ihmistuntemusta, tuota ihmeteltävää

tahtia, joka, kuten kerrotaan, on ominaista paljon kokeneille naisille.

Hän oli päinvastoin ajattelematon, kiivas, suorapuheinen, vieläpä

toisinaan kyynillinenkin. Hän kumosi täydellisesti kaikki ajatukseni

entisen hyvän ajan markiisittaresta. Ja kuitenkin kaikitenkin oli hän

markiisitar ja oli elänyt Ludvig XV:n hovissa. Mutta koska hän siihen

aikaan oli ollut poikkeusluonne, niin pyydän, ettette hänen tarinaansa

pidä vakavana tutkielmana aikakauden tavoista. Minusta on kaikkina

aikoina ollut niin vaikeata tuntea hyvin ja kuvata hyvin yhteiskuntaa,

etten lainkaan aijo siihen ryhtyä. Rajoitun kertomaan erinäisistä

sellaisista tapahtumista, jotka perustuvat kaikkien aikojen ja kaikkien

yhteiskuntakerrosten ihmisten välisiin eittämättömiin myötätunnon

ilmauksiin.

Tämän markiisittaren seura ei ollut milloinkaan tarjonnut minulle

suurta viehätystä. Minusta ei hänessä ollut muuta merkillistä kuin

tavaton muisti, jonka hän oli säilyttänyt nuoruutensa päiviltä ja

miehevä selvyys, jolla hän kertoi muistoistaan. Muuten unohti hän,

kuten kaikki vanhukset, eiliset asiat eikä välittänyt muista kuin

sellaisista tapahtumista, jotka suoranaisesti vaikuttivat hänen

kohtaloonsa.

Hän ei ollut tuollainen viehättävä kaunotar, jonka kauneus ei ole

loistava eikä säännöllinen ja joka ei saata olla henkevyyttä vailla.

Sellaisen naisen on pakko olla henkevä näyttääkseen yhtä kauniilta

kuin ne, jotka ovat kauniimpia. Markiisitar sitävastoin oli

onnettomuudekseen ollut kiistämättömän kaunis. Olen nähnyt vain yhden

hänen muotokuvansa, jonka hän vanhojen naisten turhamaisuudella oli

ripustanut huoneensa seinälle kaikkien katseltavaksi. Hän oli kuvattu

siinä metsänhaltijattareksi, jolla oli tiikerintaljaa jäljittelevä

satiiniliivi, pitsihihat, santelipuinen jousi ja helmistä tehty

puolikuu käherretyillä hiuksilla. Se oli kaikesta huolimatta ihailtava

maalaus ja etenkin ihailtava nainen: pitkä, solakka, tumma,

mustasilmäinen, vakava- ja jalopiirteinen, suu punainen ja kädet

sellaiset, että ne olivat saattaneet Lamballen ruhtinattaren

epätoivoon. Ilman pitsejä, satiinia ja puuteria olisi hän todellakin

ollut yksi noita ylpeitä ja kepeitä keijukaisia, joita kuolevaiset

näkevät metsien kätköissä ja vuorten rinteillä, tullen rakkaudesta ja

kaihosta hulluiksi.

Markiisittarella ei ollut kuitenkaan ollut paljon seikkailuja. Oman

tunnustuksensa mukaan oli häntä pidetty typeränä. Sen ajan veltostuneet

miehet rakastivat vähemmin kauneutta sen itsensä vuoksi kuin keimailun

kiihoitusten vuoksi. Monin verroin vähemmin ihaillut naiset olivat

riistäneet häneltä kaikki hänen ihailijansa ja kumma kyllä ei hän

tuntunut suuresti siitä piittaavan. Siitä, mitä hän katkonaisesti oli

kertonut elämästään, päätin, ettei hänen sydämensä ollut milloinkaan

ollut nuori ja että kylmä itsekkäisyys oli tukahuttanut kaikki muut

sielunkyvyt. Kuitenkin näin hänen ympärillään vanhukselle kylläkin

lämpimiä ystäviä: hänen lapsenlapsensa hellivät häntä ja hän teki

salaisuudessa hyvää, mutta koskei hän kerskaillut periaatteilla ja

tunnusti, ettei milloinkaan ollut rakastanut rakastajaansa kreivi de

Larrieuxia, en voinut keksiä muuta selitystä hänen luonteelleen.

Eräänä iltana näin hänet tavallista puheliaampana. Hänen ajatuksensa

olivat surunvoittoiset.

-- Rakas lapsi, sanoi hän, kreivi de Larrieux on juuri kuollut

luuvaloon. Se on suuri suru minulle, joka kuusikymmentä vuotta olin

hänen ystävättärensä. Ja sitten on niin peloittavaa nähdä kuinka

ihmisiä kuolee! Eihän se ole ihme, hänhän oli niin vanha!

-- Kuinka vanha hän olikaan? kysyin minä.

-- Kahdeksankymmentäneljä vuotta. Minä olen kahdeksankymmentä, -- mutta

minä en ole sairaaloinen niinkuin hän, minä saatan toivoa eläväni

vanhemmaksi kuin hän. Yhdentekevää, tänä vuonna on useita ystäviäni

mennyt manalle, ja vaikka kuvitteleekin olevansa nuorempi ja vahvempi,

niin ei voi häätää pelkoa nähdessään aikalaisensa kuolevan.

-- Siis, sanoin minä, siinäkö on kaikki kaipaus, minkä te uhraatte

tuolle Larrieux-raukalle, joka kuusikymmentä vuotta on teitä

jumaloinut, hänelle, joka milloinkaan ei lakannut tuskittelemasta

teidän kylmyyttänne ja joka ei milloinkaan menettänyt rohkeuttaan.

Siinä oli kerrassaan rakastajan esikuva! Sellaisia miehiä ei enää

synny.

-- Joutavia, sanoi markiisitar kylmästi hymyillen, miesparalla oli

kiihko valitella ja kuvitella itsensä onnettomaksi. Hän ei ollut sitä

lainkaan, sen tietää jokainen.

Nähdessäni markiisittaren olevan juttutuulella, ahdistin häntä

kysymyksillä kreivi de Larrieuxista ja hänestä itsestään. Tässä se

omituinen vastaus, jonka sain:

-- Rakas lapseni, tiedän hyvin, että pidätte minua hyvin tyly- ja

vaihtelevaluonteisena henkilönä. Voi olla niin. Päättäkää itse: kerron

teille koko tarinani, tunnustan teille asioita, joita en ole vielä

milloinkaan kenellekään paljastanut. Te, joka olette ennakkoluulottoman

ajan lapsi, pidätte minua ehkä vähemmän syyllisenä kuin itse pidän

itseäni. Mutta olkoon mielipiteenne minusta mikä tahansa, niin minä en

kuole ilman että joku ihminen on tuntenut minut oikein. Ehkä saan

teiltä myötätunnon osoituksen, joka lieventää muistojeni suruisuutta.

-- Minut kasvatettiin Saint-Cyrissa. Siellä saamani loistava

kasvatus kantoi todenteolla hyvin vähän hedelmiä. Läksin sieltä

kuusitoistavuotisena mennäkseni naimisiin markiisi de R----n kanssa,

joka oli neljänkymmenen vuotias. En uskaltanut valittaa, sillä kaikki

onnittelivat minua tämän edullisen avioliiton johdosta ja kaikki

varattomat tytöt kadehtivat osaani.

En ole milloinkaan ollut kovin älykäs -- siihen aikaan olin suorastaan

typerä. Luostarikasvatus oli saanut aikaan, että ennestäänkin hitaat

luonnonlahjani turtuivat. Minä jätin luostarin yksinkertaisen

viattomana -- ominaisuus, mikä aivan väärin luetaan meille ansioksi ja

mikä usein turmelee koko elämän onnen.

Kokemus, jonka sain kuusikuukautisessa avioliitossa, kohtasi todella

niin kehittymättömän älyn, ettei siitä ollut minulle mitään hyötyä.

Opin epäilemään itseäni -- en tuntemaan elämää. Astuin seuraelämään

aivan nurinkurisin ajatuksin ja ennakkoluuloin, joiden vaikutusta ei

koko elämäni ole voinut hävittää.

Kuudentoista ja puolen vuoden vanhana olin leski. Anoppini, joka

luonteenpuutteeni vuoksi oli mieltynyt minuun, kehoitti minua menemään

uusiin naimisiin. On totta, että olin raskaana ja että mitätön

leskiosuuteni palautuisi mieheni suvulle siinä tapauksessa, että

hankkisin isäpuolen hänen perilliselleen. Suruaikani päätyttyä minut

siis vietiin seuraelämään ja siellä minut ympäröitiin ihailijoilla.

Olin siihen aikaan kauneuteni täydessä kukoistuksessa ja kaikkien

naisten tunnustuksen mukaan ei ollut ainoatakaan, jonka kasvoja ja

vartaloa olisi voinut verrata minun kasvoihini ja vartalooni.

Mutta puolisoni, tuo vanha ja veltostunut elostelija, joka ei ollut

milloinkaan tuntenut minua kohtaan muuta kuin ivallista halveksumista,

oli istuttanut minuun sellaisen vastenmielisyyden avioliittoa kohtaan,

etten milloinkaan aikonut suostua sitoutumaan uusiin siteisiin.

Tietämättömyydessäni elämästä kuvittelin, että kaikki miehet olivat

samanlaisia, että kaikilla olisi samallainen kova sydän, samallainen

säälimätön ivallisuus, samallaiset kylmät ja loukkaavat hyväilyt, jotka

niin suuresti olivat minua nöyryyttäneet. Niin lyhytnäköinen kuin

olinkin, olin vallan hyvin ymmärtänyt, että mieheni harvat

hellyydenpuuskat olivat vain kohdistuneet kauniiseen naiseen --

sieluaan ei hän niihin pannut. Lopulta olin hänen silmissään

tyhmeliini, jota hän julkisuudessa häpesi, ja jota hän ei olisi

tahtonut tunnustaa vaimokseen.

Tämä elämäni onneton alku vapautti minut ainaiseksi harhaluuloistani.

Sydämeni, jolle sellainen kylmyys ei kukaties ollut luonnollista,

kutistui kokoon ja panssaroitsi itsensä epäluuloisuudella. Tunsin

miehiä kohtaan vastenmielisyyttä ja inhoa. Heidän kunnioituksensa

loukkasi minua, minun silmissäni olivat he vain roistoja, jotka

tekeytyivät orjiksi päästäkseen tyranneiksi. Vannoin heille ikuista

vastenmielisyyttä ja vihaa.

Kun ihminen ei tunne tarvetta olla siveä, ei hän ole sitä, siinä syy

miksi minä ankarine tapoineni en ollut siveellinen. Kuinka surinkaan

sitä, etten voinut sellainen olla, kuinka kadehdinkaan tuota

siveellistä ja uskonnollista voimaa, joka lannistaa intohimot ja

värittää elämän -- omani oli niin kylmä ja tyhjä! Mitä olisinkaan

antanut intohimoista, joita minun olisi pitänyt masentaa, taistelusta,

joka minun olisi pitänyt taistella! Mitä olisinkaan antanut, jos olisin

voinut laskeutua polvilleni ja rukoilla kuten ne nuoret naiset, joiden

näin luostarista lähdettyään pysyvän muutaman vuoden siveinä maailmassa

jumalanpelvon ja lujuuden avulla! Mitä oli minulla poloisella

maanpäällä tekemistä? Pukeutua, näyttää itseäni ja kärsiä ikävää.

Minulla ei ollut sydäntä, omantunnon nuhteita, pelkoa; suojelusenkelini

nukkui sensijaan että olisi valvonut. Pyhä neitsyt ja hänen puhtaat

pyhimyksensä eivät minulle tarjonneet lohtua eikä runollisuutta. En

tarvinnut taivaallisia suojelijoita: vaarat eivät olleet sellaisia,

että ne olisivat minua uhanneet, ja minä halveksin itseäni sen

johdosta, josta minun olisi pitänyt olla ylpeä.

Sillä minun on kerrottava teille, että syytin itseäni yhtäpaljon kuin

muita nähdessäni, että tahto olla rakastamatta oli muuttunut

kykenemättömyydeksi. Olin usein uskonut naisille, jotka kehoittivat

minua valitsemaan miehen tai rakastajan, että miesten kiittämättömyys,

itsekkäisyys ja raakuus peloitti minua. He nauroivat minulle vasten

kasvoja kun niin puhuin, ja vakuuttivat, etteivät kaikki miehet olleet

minun vanhan puolisoni kaltaisia ja että heillä oli salaisuuksia,

joiden vuoksi saattoi antaa anteeksi heidän vikansa ja puutteensa.

Tällainen puhetapa sai minut kuohuksiin, minusta oli nöyryyttävää olla

nainen ja kuulla toisten naisten niin halvasti puhuvan tunneasioista ja

nauravan kuin mielettömät, kun suuttumus kuvastui kasvoissani. Hetken

aikaa kuvittelin olevani kaikkia heitä parempi.

Ja sitten sulkeuduin kärsien itseeni; ikävä kalvoi minua. Muut elivät

täysinäistä elämäänsä, minun elämäni oli tyhjä ja hyödytön. Syytin

itseäni mielettömyydestä ja kohtuuttomista vaatimuksista, koetin uskoa,

mitä sanoivat nuo iloiset ja järkevät naiset, jotka sopivat niin hyvin

aikaansa. Sanoin itselleni, että tietämättömyys oli turmellut elämäni,

että olin hautonut haaveellisia toiveita, uneksinut uskollisista ja

erinomaisista miehistä, joita ei maailmassa ollutkaan. Sanalla sanoen,

syytin itseäni kaikista niistä vääryyksistä, joita oli minua kohtaan

tehty.

Niin kauvan kuin naiset otaksuivat minun pian omaksuvan heidän

periaatteensa, ja sen mitä he nimittivät viisaudekseen, sietivät he

minua. Moni toivoi minun kauttani tulevansa omissa silmissään itse

vähemmän syylliseksi, moni, joka oli ankarasta hyveestä liukunut

julkiseen suhteeseen, uskotteli itselleen, että minä tulisin antamaan

maailmalle esimerkin kevytmielisyydestä, joka tekisi hänen oman

kevytmielisyytensä anteeksiannettavammaksi.

Mutta kun he näkivät, etteivät nämät toiveet toteutuneetkaan, kun olin

jo kaksikymmentävuotias ja yhä vielä turmeltumaton, alkoivat he inhota

minua. He väittivät, että minä olin heidän kiivas ja ankara tuomarinsa.

He tekivät minut rakastajainsa kera naurettavaksi ja minun

valloittamiseni tuli mitä häpeällisimpien suunnitelmien ja mitä

siveettömimpien yritysten esineeksi. Ylhäiset naiset eivät hävenneet

nauraen punoa salajuonia minua vastaan ja maalla tapojen vapaudessa

ahdisteltiin minua kaikin tavoin, himolla, jonka kiihkeys muistutti

vihaa. Oli miehiä, jotka olivat luvanneet rakastajattarilleen

kesyttävänsä minut ja naisia, jotka sallivat rakastajainsa yrittää. Oli

emäntiä, jotka koettivat illallispöydän viinien avulla hämmentää

järkeni. Minulla oli ystäviä, ja sukulaisia, jotka minua koetellakseen

hankkivat minulle hyvin kauniita miehiä vaunujeni ajajiksi. Kun

viattomuudessani olin paljastanut heille sydämeni, tiesivät he varsin

hyvin, että minua ei pidättänyt uskonnollisuus eikä kunniantunto, eikä

entinen rakkaus, vaan epäluuloisuus ja vaistomainen inhontunne. He

eivät laiminlyöneet levittämästä tietoja minun luonteestani ja

ottamatta huomioon sieluni epävarmuutta ja tuskaa, väittivät he, että

minä halveksin kaikkia miehiä. Miehiä ei mikään niin suuresti loukkaa

kuin tämä tunne, he antavat ennemmin anteeksi kevytmieliset tavat ja

korskeuden. He yhtyivätkin naisten minua kohtaan tuntemaan

vastenmielisyyteen, ja etsivät seuraani vain pannakseen toimeen

kostonsa ja saadakseen minut lopultakin naurettavaan valoon. Minä näin

ivallisuutta ja teeskentelyä kaikkien otsalla ja ihmisvihani kasvoi

päivä päivältä.

Muuan älykäs nainen on tämän asian suhteen määrännyt kantansa. Hän

pysyi lujana ellei muun vuoksi niin lisätäkseen kilpailijattariensa

raivoa. Hän antautui julkisesti hartaudenharjoituksiin liittyäkseen

harvalukuisten siveiden naisten seuraan, joka tuonakin aikana toimi

kunniallisten ihmisten mielenylennykseksi. Mutta minussa ei ollut

kylliksi luonteenlujuutta seisoakseni myrskyä vastaan, joka kiihtyi

ympärilläni. Tunsin olevani hyljätty, väärinymmärretty, vihattu,

maineeni oli jo alttiina hirmuisille ja omituisille moitteille. Eräät

naiset, jotka olivat vaipuneet mitä hillittömimpään irstailuun olivat

pelkäävinään vaaraa ollessaan minun seurassani.