Cabecillan.
Hyvä isä oli juuri lopettanut messunsa, kun vankia tuotiin hänen
luoksensa. Paikka oli eräs jylhä rotko Arichulegui-vuoristossa.
Kallion-louhu, josta aarnio-viikunapuut kohottivat juhmuraisia
runkojaan, muodosti jonkunlaisen alttarin, jolle pöytäliinan
puutteessa oli levitetty hopeahesuinen Carlistalaislippu. Kaksi
pisamoitunutta alcarazaa (polttamatonta saviastiaa) toimitti
kalkin ja öylättilautasen tehtävää, ja kun lukkari Miguel, joka
oli messu-apulaisena, nousi siirtämään Raamattua, niin kuului
latinki-tukkujen kalina hänen läkki-laukkiostaan. Ylt'ympäri
seisoi carlistalais-sotilaita ääneti, kiväärit vyöhihnoissa ja
toinen polvi maassa valkoisella lakilla. Aurinko -- Navarran
ihanin pääsiäisaurinko -- loi koko hehkunsa tähän vuorenkuiluun,
missä rastaan viserrys oli ainoa ääni, joka säestyi papin ja
hänen palveliansa virsien-säveliin. Ylempänä tuolla ryhmyisellä
vuorenharjanteella näkyi vartioita, jotka kuvastuivat taivasta
vasten, kuin liikkumattomat kuvat.
Tuo pappi-översti, joka piti jumalanpalvelusta sotilaittensa kanssa,
oli harvinainen ilmiö! Ja kuinka selvästi näkyikään Cabecillan
[espanjalainen nimitys sissipäällikölle] kaksinkertainen luonne
hänen kasvoissaan! Hurskaus muodossaan, jäntevyys kasvojuonteissaan,
jota jäntevyyttä tuo ruudin-savusta tummentunut iho suuresti
lisäsi, hartaus ilman kalpeutta ja ilman luostarielämän vauhkuutta;
pienet, mustat, loistavat silmät, ja niitä ylempänä järeäin
suonten risteilemä otsa, jotka suonet näyttävät kokoavaa ajatukset
ikäänkuin nuorilla sitoen ja kiinnittäen ne peräyttämättömäksi
järkähtämättömyydeksi. Joka kerta, kun hän kädet oijennettuna
kääntyi seurakuntaansa päin lausuaksensa "_Dominus vobiscum_" [Herra
olkoon teidän kanssanne!] välähti sotilaspuku, pistoolinperä ja
kataloonilaisen tikarinpää messukasukan alta.
"Mitä aikonee hän meille tehdä?" miettivät vangit kauhistuksella ja
muistelivat messun loppua odottaessaan kaikkia niitä julmuuksia, jota
Cabecillan'ista liikkui, ja jotka olivat tuottaneet hänelle erityisen
merkityksen kuninkaallisissa joukoissa.
Jostakin ihmeestä oli pastori-översti sinä päivänä kuitenkin
leppeällä mielellä. Messu vapaassa ilmassa, edellisen päivän
edistykset, itse pääsiäis-riemu, joka näinkin vähäisissä
kirkollisissa suhteissa loi vaikutuksensa pappiin, kaikki tämä oli
valistanut nuo jäykät kasvot sävyisyyden säteillä.
Kun Jumalanpalvelus oli päättynyt ja lukkari laski pyhät astiat
suureen lippaasen, jota kuletettiin muulilla sotamatkueen perässä,
astui pappi vankien luokse. Täällä seisoi noin kymmenkunta
tasavaltalaista pikaratsastajaa, riutuneina eilispäivän taistelusta
ja tuskallisesta yöstä, jonka he olivat viettäneet pahnoilla
karjakatoksessa, mihin he tappelun jälkeen olivat suletut.
Hämmästyksestä keltaisina sekä nälästä, janosta ja väsymyksestä
kuihtuneina seisoivat he tiheästi toisiinsa ryhmistyneinä, kuin
karjalauma teuras-huoneen edustalla. Heidän asepukunsa, jotka
olivat pilvoja täynnä, heidän kantimensa ja hihnansa, jotka heidän
paetessaan ja maatessaan olivat joutuneet epäjärjestykseen, pöly,
joka peitti heidät lakista saappaisiin asti, kaikki lisäsivät tässä
häviön surullisessa kuvauksessa sitä vaikutusta, joka ruumiillisessa
kukistuksessa ilmaisee henkisenkin voimattomuuden.
Cabecilla tarkasteli heitä voitonhymyllä. Eikä hänestä ollutkaan
vähäinen huvitus nähdä tasavallan sotilaita nöyryytettyinä,
nälistyneinä ja masennettuina noiden jalosukuisten ja hyvin
varustettujen Carlistalaisten edessä, jotka kaikki ruskeine
ihoineen ja kestäville vartaloineen olivat navarralais- ja
baskilais-vuoristolaisia.
"_Viva Dios!_ lapseni", lausui hän sävyisällä katsannolla, "tasavalta
ruokkii" puolustajansa sangen huonosti. Te olette kaikki niin
laihtuneita kuin pyrenealais-sudet, kun ne tulevat alas lumikorkeilta
vuorilta ja vainuilevat lihan hajua ihmisasuntojen ovien
halkioimista... Aivan toisin kohdellaan hyvän asian puollustajia.
Tahdottekos koettaa tätä? Heittäkääpäs pois nuo kurjat kypäränne
ja ottakaa valkoiset lakit!... Niin totta, kuin tänään on pyhä
Pääsiäis-päivä, saavat kaikki, jotka huutavat: "Eläköön kuningas!"
pitää henkensä ja aterioida minun sotilaitteni kanssa.
Ja totta, ennenkun hyvä isä ennätti lopettaakaan, liukuivat kypärät
ilmassa ja huuto: "Eläköön kuningas Carlos, eläköön Cabecilla!"
kaikui kauas kalliostossa. Vangitut mies-raukat olivat pelänneet
kuolemaa, ja haju hyvästä lihasta, jota valmistauduttiin paistamaan
leiri-nuotioissa, jotka kallioiden suojassa kohottivat vaaleat
liekkinsä aurinkopaisteessa, oli myöskin vastustamaton kiusaus...
Tuskin on vielä milloinkaan ketään kruunun kiistäjää tervehditty niin
vilpittömästä sydämestä.
"Antakaa heidän syödä kohta," käski pappi nauraen. "Kun sudet ulvovat
tuohon tapaan, ovat ne hellä-hampaisia".
Tasavaltalaiset poistuivat kaikki, paitsi yksi, joka jäi isän
eteen seisomaan ylevällä ja päättäväisellä ryhdillä, jotavastoin
hänen lapselliset kasvonjuonteensa ja pehmeä, melkein väritön
hapsipartansa, joka peitti hänen leukansa ja poskensa, näyttivät
kummallisesti silmäänpistäviltä. Hänen takkinsa, joka oli liian suuri
lyöden laskuihin selällä ja käsivarsilla ja oli käännetty hänen
notkeilta ranteiltaan, vaikutti tällä liiallisella avaruudellaan,
että hän näytti vieläkin nuoremmalta ja hennommalta. Kuume hehkui
hänen soikeissa loistavissa silmissään -- arapialais-silmiä säihkytti
espanialainen liekki. Ja tämä liekki vangin silmissä näytti vaivaavan
Cabecillaa.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.
"En mitään! Minä odotan vaan tuomiotani".
"Tuomiotasi! Se on sama kuin tovereisikin, minä en ole eroittanut
ketään. Henki lahjoitettiin teille kaikille".
"Nuo toiset olivat pettureita, pelkureita, heittiöitä... Minä
yksinäni en ottanut osaa huutoon!"
Cabecilla hämmästyi ja katsasti häntä tarkoin:
"Mikä on nimesi?"
"Toni Vidal".
"Mistä kotoisin?"
"Puycenda'sta".
"Kuinka vanha?"
"Kahdeksantoista."
"Tasavallalla ei ole siis miehiä, koska otetaan lapsia?"
"Minä en ole otettu, en nostettu, isä,... minä olen vapaaehtoinen".
"Tiedäthän, poikaseni, että minulla on monta keinoa saadakseni sinun
huutamaan 'eläköön kuningas!'"