Tullimiehet.
Muutamia vuosia sitten seurasin minä Korsikan tulli-ylipäällikköä
eräällä hänen matkallaan pitkin rantoja. Sellainen pieni ranta
purjehdus on yhtä hyvä kuin pitkäkin matkustus; neljäkymmentä päivää;
siis jotenkin sama aika, mikä tarvitaan matkalla Havannaan, ja tämä
vaan puolikannellisessa purressa, jossa myrskyn, aaltojen ja sateen
suojaksi oli ainoastaan pieni tuskin niin suuri tervainen komero,
että siihen mahtui pöytä ja kaksi kaitaa rahia. Ja jospa olisitte
nähneet, miltä sitte nuo meidän tullimiehemme näyttivät kovassa
ilmassa. Vesi virtasi pitkin heidän kasvojansa, vaatteensa olivat
läpimärät ja höyrysivät kuin pesusta nostettaissa ja keskitalvella
viettivät he tällä tavalla usein päivät pääksytysten, vieläpä yötkin
perään, kyyristyneinä likotuoreille raheilleen ja hytisten kosteasta
epäterveellisestä vilusta. Ei voitu, näet sen, milloinkaan sytyttää
tulta laivalla ja rantaa oli useimmiten vaarallinen lähestyä.
Mutta, voittekohan uskoa? Minä en kuullut yhdenkään näistä miehistä
milloinkaan valittavan. Kovimmassakin ilmassa osoittivat he aina
samaa tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja ajatelkaa kuitenkin, mitä
puutteellista elämää nämä tullimiehet merellä viettävät!
Melkein kaikilla heistä oli perhe: vaimo ja lapset maalla; mutta
kuitenkin täytyi heidän oleskella kuukausittain kotoa poissa
vakoomismatkoilla pitkin vaarallisia rannikoita. Evääksi oli heillä
sangen vähän muuta, kun homeista leipää ja raakaa sipulia; ei
milloinkaan viiniä, ei milloinkaan lihaa -- ja kaikki tämä vaan siitä
yksinkertaisesta syystä, että viini ja liha on kallista ja heidän
palkkansa oli vaan 500 frankkia. Ajatelkaapa siis; kuinka pieniä ja
likaisia täytyi heidän tupansa tuolla meren-törmällä olla, kuinka
rääsyisiä ja alastomia heidän lapsensa.
Mutta... Yhden tekevä! Nuo raukat eivät näyttäneet milloinkaan
alakuloisilta. Purren perällä juuri tuon komeron edessä oli sanko
täynnä sadevettä, josta miehistö tapasi juoda, ja minä muistan niin
hyvin, kuinka nuo saakelin raukat aina viime kulauksen jälkeen
nuristivat pikaria pitkäveteisesti hengähtäen: "Ääh!" -- joka kyllä
oli nähtävä hyvin voinnin osoite, tautta tuntui kuitenkin yht'aikaa
niin sekä naurettavalta että liikuttavalta.
Iloisin ja tyytyväisin heistä kaikista oli kuitenkin muuan vähäinen
päivettynyt ja tanakkavartaloinen mies, jonka nimi oli Palomba. Hän
esiytyi aina vaan laulaen ja laulaen sekä tuulessa että tyynessä,
vieläpä kovimmassakin ilmassa. Kun meri oli vastainen ja pilven
vaanit verhosivat meitä rännällä ja rakeilla -- ja kaikki seisoivat
varoillaan, kuunnellen ja vainuten, miltä taholta puuskaus tulisi,
kuului silloinkin tuossa syvässä ja tuskallisessa hiljaisuudessa
laivalla vaan Palomban tyyni ääni virittäen tavallista virttänsä:
Non Monseigneur
C'est trop d'honneur.
Lisette est sa...ge
Reste au villa...ge.
Myrsky sai vinistä miten ankarasti tahansa purjeissa ja köysissä,
heitellä purtta ja loiskia aaltoja sen ylitse, kaikui tullimiehen
laulu kuitenkin taukoamatta, kelluen kuin kaija aalloilla. Toisinaan
säesti tuuli sitä lii'an kovin ja silloin ei kuulunut sanoja; mutta
jokaisen ryntäyksen välissä, jonka pursi teki hyrskyviä aaltoja
vastaan, kuului aina vaan, vaikka vesi virtasi kaikista, tuo sievä
loppusointu:
Lisette est sa...ge
Reste au villa...ge...
Mutta eräänä päivänä, kun tuuli ja satoi vahvasti, kummastutti minua
kovin, kun laulua ei kuulunutkaan. Se oli niin tavatonta, että minä
pistin pääni suojasta ja huusin: "No, Palomba! Eikö laulua tänään
ollenkaan?"
Palomba ei vastannut. Hän makasi ääneti ja liikkumatta rahinsa
alla. Minä menin hänen luoksensa.; Hänen hampaansa kalisivat; koko
ruumiinsa värisi kuumeesta.
Hän on tullut pistoksiin sanoivat toverinsa. -- Ei voine nähdä mitään
surullisempaa, kuin lyijynharmaa taivas, tuo veden valama pursi ja
tuo kuumesairasraukka kääreytyneenä kautsukki-kauhtanaansa, joka
leiskui kuin merileijonan nahka. Vilu, myrsky ja purren jytkyminen
pahentavat tautia. Hän alkoi houria ja häntä täytyi koettaa saada
maalle.
Suuren ajan-hukan ja monen vaikeuden perästä pääsimme me vihdoin
iltapuolella erääseen pieneen ja autioon satamaan, jossa kajavat
liitelivät avaroita piirejään. Ylt'ympäri rantoja kohoui
jyrkkiä kallioita, jylhiä louhikoita siellä täällä peitetyt
synkänviheriäisellä läpipääsemättömällä pensastolla, jonka väri
ei vaihetellut vuoden aikain mukaan. Alimpana merenreunalla oli
harmaine ikkunaluukkuineen pieni, valkoinen yksinäinen huone; -- se
oli tullivartio-tupa. Keskellä tällaista erämaata teki tuo pieni
valtiolaitos numerollaan ja yhtäläistetyllä ulkomuodollaan vieraasen
kanhelan vaikutuksen.
Täällä kannettiin Palomba-raukka sisään. Se oli huolettava
turvapaikka sairaalle. Me tapasimme tullivartian juuri iltasella
takkavalkean vieressä vaimoneen ja lapsineen. Kaikki nämä olennot
kellervine ihoineen ja suurine kuumeenomaisine, tummakehäisine
silmineen näyttivät kovin kuihtuneilta ja lakastuneilta. Äiti, joka
vielä oli nuori ja piti pientä kapalovauvaa käsivarrellaan, värähteli
vilutaudin tapaan puhuessaan meille.
"Tämä on kamala asema", lausui tarkastaja minulle matalalla äänellä.
"Me saamme asettaa uuden tullivartian tänne joka kolmas vuosi.
Hetekuumeet nielevät ne..."
Nyt olisi tarvinnut saada lääkärin. Mutta ketään sellaista ei ollut
Sartinoa lähempänä, noin kuusi tai kahdeksan lieux'ia täältä. Mitä
oli siis tehtävä? Pursimiehemme eivät jaksaneet enempää ja sinne oli
liian pitkä lähettää jonkun lapsista. Silloin kurkisti vaimo ulos
ovesta ja huusi: "Cecco! Cecco!" Sisään astui nyt nuori varteva mies,
joka ruskeassa villalakissaan ja vuohenkarvakauhtanassaan oli oikein
todellinen salametsästäjän tai _rosvon_ malli. Jo maalle noustessamme
näin minä hänen istuvan ovella punainen piippu hampaissaan ja pyssy
polviensa välissä ja kummastuin, miksi hän meidän lähestyessämme niin
kiireesti poistui. Ehkä luuli hän meillä olevan sandarmia mukaamme.
Hänen astuessaan sisään, punastui tullivartian vaimo hieman ja
lausui: "se on minun serkkuni... ja hänen ei tarvitse pelätä eksyvän
metsikössä."
Sitten puhui hän miehelle hiljaa osoittaen sairasta. Mies nyökkäsi
vastaamatta, meni ulos, vihelsi koiransa, heitti pyssynsä olalleen ja
läksi matkalle pitkin hypyin kiveltä kivelle.
Sillä välillä olivat lapset, jotka näyttivät tarkastajan läsnäolosta
olevan hämillään, kiireesti päättäneet ateriansa, johon kuului
kastanjia ja _brucio'ta_ (laihaa juustoa) veden kanssa -- ei
milloinkaan juotavaksi muuta kuin vettä! Ja kuitenkin, kuinka tuiki
kovin olisi pisara viiniä tarvittu vahvistamaan noiden valjujen
pienokaisten heikkoa verta!...
Äiti rupesi laittelemaan lapsia levolle. Isä sytytti varsilyhtynsä
ja läksi tarkastelemaan rannikkoa; me pysyimme tuvassa vaalimassa
sairasta, joka piehtaroi olkivuoteellaan, ikäänkuin hän olisi vielä
ollut tuolla keinuvalla laivalla. Huojentaaksemme hänen tuskiaan
lämmitimme me kattotiiliä ja asetimme hänen sivuilleen... Pari
kertaa kun minä lähenin vuodetta, tunsi mies-raukka minun ja kurotti
kätensä, suuren karkean kämmenensä, joka kuumotti kuin nuo liedestä
vedetyt tiilet...
Se oli surullinen ilta. Ulkona kiihtyi myrsky hämärän tullen, ja
me kuulimme myrskyjen pauhinasta ja kuohuvien aaltojen huminasta,
kuinka meri ja kalliot taistelivat. Silloin tällöin tunkeutui joku
tuulen puuskaus tuohon syrjäiseenkin satamaan tuhisten ympäri tupaa.
Me huomasimme sen äkillisistä liekin leimauksista, mitkä yht'äkkiä
valaisivat merimiesten tummia kasvoja, jotka tuijottivat tuleen
sellaisella järkähtämättömällä tyyneydellä, jonka avara näköpiiri ja
äkilliset vaarat vaikuttavat.
Toisinaan voivotti sairas. Silloin kääntyivät kaikkien silmät siihen
pimeään soppeen, missä toveri-raukka makasi kuolemaisillaan kaukana
omaisistaan avutonna; silloin paisuivat sydämet merimies-takkien
alla ja syviä huokauksia kuului. Se oli kaikki, mitä tunne,
heidän alituisesti uhkaavasta kovanonnen-kohtalostaan, voi noista
meren hellistä ja kärsivällisistä työläisistä ilmipakoittaa. Ei
napinoita... ei palveluksesta eroamisia! Huokaus vaan... ja kaikki on
sanottu.
Ei, minä unhotin yhden asian. Yksi heistä mennessään minun vieritseni
nakkaamaan kourallisen risuja tuleen, kuiskasi sangen hiljaa vaan
sivumennen äänellä, joka ilmaisi syvintä kärsimystä:
"Niin, herra... vaivansahan on meidänkin ammatissamme."