M:n herttuan kuolema.
(Historiallinen tutkimus.)
Minä en ole milloinkaan nähnyt ketään niin lujatahtoista kuolemassa,
kuin tämä hekumoitsia. Hän oli "kummallinen", arvoisa maailman mies,
aavistettamaton, pikainen ja eriaiheinen. Vihmaisematta ainoatakaan
kukkasta palatsin suuressa astinkäytävässä, taittamatta ainoatakaan
kastanjan oksaa puutarhassa, jotka jo alkoivat luoda uusia vaalean
viheriöitä oksavesojaan, tuli sairaus äänetönnä, kohteliaana ja
etsi hänen, ja muutamassa päivässä oli kaikki mullistettu. Ei
mitään enteitä, ei tuskia. Noissa suurissa loistavissa huoneissa,
jotka korkeine valoisine ikkunoineen ja tasaisene vienone lämpöneen
aina muistuttivat kasvi-säiliöstä, kohtasi häntä eräänä kauniina
kevät-aamuna äkillinen vilunväristys. Lääkärit sanoivat: "ei se
mitään ole." Herttuatar heitti hänelle sivumennen parin keveän
paperossin savukiehkuran välissä kiireiset sanat: "vous vous écoutez
trop!" ja se kuului niin kuivalta, niin keveältä, kuin hänen silkki
hameensa kohina. Mitään vastaamatta läheni hän valkeaa tai siirtyi
maaliskuuauringon säteiden mukaan; ja jo liian heikkona mennäkseen
ulos istui hän siellä sinisessä ketunnahkavällyssään hytisten ja
kuunnellen etäistä vaunujen jytinää sekä taukoamatonta laneetin
vinkumista Concorde-sillalta, jonka naapuruus kiusasi häntä niin
paljon. Viimein loppuivat hänen voimansa ja hän vaipui vuoteesen.
Silloin vasta alettiin oivaltaa ja kammota tuota sairautta, joka
saapui niin hiljaa, niin varovaisesti. Tästä alettiin nyt puhua
jo etusalissa ja portailla. Lääkärit kävivät totisemmiksi ja
neuvottelivat syrjässä. Herttua ja herttuatar ainoastaan eivät
aavistaneet vielä mitään. Mutta eräänä päivänä herätessään huomasi
hän hienon verinoron valuvan huuliltaan parralleen ja tyynylle, joka
hieman värjäytyi siitä. Tuo hienokas sievisteliä, joka kauhistui
kaikkia ihmisellisen kurjuuden muotoja ja etunenässä sairautta,
näki sen nyt kaikkine heikkouksineen ja saastaisuuksineen lähenevän
itseään sekä myötään tuovan tämän itsensäunohtamisen, joka on
ikäänkuin ensimäinen myönnytys kuolemalle. Minä olin siellä. Minä
huomasin tämän silmäyksen, joka näytti kammottavan totuuden huomiosta
äkillisesti peljästyneeltä. Mutta vaikka hän nähtävästi tunsi nyt
olevansa auttamattomasti meno-teillä, ei hän antanut siitä muille
vielä vähintänä vihiä. Muutamia päiviä vietti hän edelleenkin noissa
valheellisissa hymyilyissä, tuossa haaveellisessa iloisuudessa, jolla
ihmisten on tapa ympäröidä sairasta, ja vastaanotti teeskennellyllä
luottamuksella lääkärien virkistysvakuutukset, Mutta eräänä iltana,
kun hän tunsi itsensä tavallista heikommaksi, kutsui hän luoksensa
varmimmat ja luotettavimmat ystävänsä.
"Sanokaa minulle totuus... Minulla ei ole enää pitkiä jälellä... eikö
niin?"
Kysytyt osoittivat surua myönnytyksen merkiksi.
Tämän kiinnittävän hetken ensimäisessä hiljaisuudessa, kun palatsin
toiselta puolelta kumisi sekava hyppysävel eräistä herttuattaren
herttaisista huveista, täytyi kaiken, mikä vielä piti tätä miestä
elämässä -- vallan, arvon, rikkauden -- kaiken täytyi jo näyttää
hänestä loitolle poistuneelta -- hänestä, joka jo oli valmis
vaalenemaan palautumattomaan olemattomuuteen.
Mikä muutos! Omistaa kaikki ja kadottaa kaikki!
Mutta ensi tuokiossa loi hän päätöksensä. Kiinnittäen huomionsa
tuohon niin lyhyeen, niin rajoitettuun aikaan, joka hänellä enää
oli elämästä jälellä, ahkeroitsi hän käyttää sen hyvin, ajatellen
ainoastaan kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka seuraavat
hänenmoisensa miehen kuolemaa, jonka ei saa jättää mitään
uskollisuutta palkitsematta, eikä paljastaa yhdenkään ystävää vikoja.
Tuleen tyhjättiin kaikki salaiset laatikot, tukuttain kellastuneita
käsikirjoituksia, kääreittäin kirjeitä hienoimmista papereista,
koristettuja salakirjaimilla ja vaakunoilla tummissa väreissä, ja
jotka paloivat pikaan ja helposti, kuin häähameen harsot. Siellä oli
kuherruspilettiä alkaen sanoilla: "_Te kävitte minun ohitseni eilen
Boulongemetsässä, mr le Duc_..."; siellä oli valituskirjoituksia
hylätyistä sekä tuoreita luottamuksia uusista tuttavuuksista.
Yks'ainoa loimuava punainen liekki -- ja kaikki oli vaan keveä nöyhtä.
Palatsissa ruvettiin jo huomaamaan tämä säännötön epäjärjestys,
joka ilmoittaa uhkaavaa mullistusta. Portit kojottivat auki.
Ajokaluja vyöryi yhtämyötään sisään ja ulos, kuten suurten
vierastusten aikana. Palvelioita seisoi joukoittain käytävissä ja
saleissa nojaillen pylväisiin ja marmorikamiineihin toimettomina
ja puhe-pakoituksissaan. Herttuan ystävät etsivät tietoja hänen
voinnistaan, viimeisimmät aina oikein uutisten tuskassa ja nälässä.
Ei ketään välinpitämätöntä koko joukossa. Ne, jotka eivät tunteneet
mitään sydämen tunnetta, olivat ehkä vielä rauhattomammat ja
kuumeenomaisemmat, kuin toiset. Kokonainen maailma kunnianhaluisia ja
itsensäpettäneitä seisoi täällä kokoontuneena murtuneiden toiveiden
ja suunnitelmain todellisen raunion edessä. Ja mitkä hulluutukset
tässä näytelmässä. Kuolinvuoteesta -- jonka luona kamaripalvelia,
osaaottaen kuolevan tulevaisuuteen ja säilyttäen kaikki salaisuudet
valittaen maukui noita laatikoissa vielä jälellä olevia rahakääreitä
-- aina etusaliin, jossa kaksi suurta pankkiiria niistä, joiden omien
herttua oli luonut, pelästyksestä ja levottomuudesta masentuneina
kuiskailivat keskenään, erään suuren eläin-häkin vieressä, jonka
ristikoissa apinat, kaikesta tästä melusta kiihoittuneina, tuhansin
vääntein ja virnistyksin kiipeilivät.
Lopuksi tuli viimeinen korska. Pariisin arkkipispa, jonka tuo
epäileväinen maailman mies, maailman kunnioiksi, suvaitsi
vastaanottaa; sitten kaksi korkeaa henkilöä, joille kaikki läsnäoliat
kumartavat ja poistuvat. Mies lähestyy sänkyä. Herttua ja hän puhuvat
matalalla äänellä. Nainen polvistuu ja rukoilee espanialaisella
hartaudella...
... Nyt siis on kaikki lopussa, hänen viimeiset hetkensä pyhitetyt --
hän viimeisen jäähyväisensä lausunut -- nyt voipi herttua kuolla --
ja hän kuoleekin.
Seuraavana aamuna astuin minä hänen suojaansa. Tämä huone, jossa niin
moni kunnianhimo on tuntenut siipensä kasvavan, jossa niin monet
toiveet ovat liikahtaneet kohoten tai vaipuen, siinä vallitsi nyt
hiljaisuus, yksinäisyys, kuolema: Herttua vuoteellaan jäykistynein
ja vanhentunein kasvoin, tuuhein parroin, joka oli harmaantunut
yhdessä ainoassa yössä; yksi pappi, yksi nunna, ja tuollainen
kuolin-valvonnan raukeus, johon yhdistyy väsymys, joka ei enää jaksa
kärsiä, rukouskuiskauksia, ja pitkiä kummallisia varjoja... Päivä
tuskin koitti ja jo kuului puutarhan viheriöiväin lehtiholvien
takaa, tuolta alhaalta Concorde-sillan puolelta, tuon pienen huilun
säveleet, jotka kimakasti ja iloisesti voittivat vaunujen jytinät.
Minä näin tämän kuolinsuojan vieläkin synkemmässä muodossa. Ikkunat
huojuivat selkosen selällään, vesi ja tuuli tuiskui vapaasti ulos
ja sisään. Valkoinen ruumis makasi palsameerauslaitoksen vieressä,
tyhjätty pää täytetty merisienellä, aivot maljassa pöydällä. Näiden
aivojen paino oli toden teolla erinomainen. Ne painoivat... ne
painoivat... päivän sanomalehdet kertoivat asiasta sangen tarkat
tiedot... Mutta kuka muistaa sitä tänään?