Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.
Onko teille tapahtunut koskaan niin, että olette menneet ulos
kevein sydämin ja kepein jaloin, ja että kuitenkin noin parin
tunnin kävelyltä Pariisin kaduilla olette palanneet masentuneina ja
aivan syyttä alakuloisina sekä selittämättömän vastenmielisyyden
raskauttamina? Te kysäisette itseksenne, mikähän minua vaivaa?...
Mutta te mietiskelette turhaan, ettekä keksi syytä. Kaikkialla ovat
teidän kävelynne onnistuneet, päivä oli kirkas, käytävät kuivat; ja
kuitenkin tunnette te sydämissänne tuskallisen huolen, joka painaa
sitä, ikäänkuin joku todellinen suru.
Se tulee siitä, että tässä suuressa Pariisissa, jossa väkijoukko
tuntee itsensä niin vapaaksi ja huomaamattomaksi, ei voi ottaa
askeltakaan kohtaamatta jotakin kurjuutta, joka saastuttaa ihmisen
tai painaa merkkinsä jo ohi-meneväänkin. Minä en puhu ainoastaan
sellaisista onnettomuuksista, jotka tunnetaan, ja joita säälitäänkin;
enkä noissa ystävyyssuruista, jotka ovat tavallansa meidän omiamme,
ja joiden äkkinäinen huomaaminen kuristaa sydäntämme, kuin omantunnon
pisto; enkä edes noista mitättömistä vastuksista, joita kuunnellaan
vaan yhdellä korvalla, mutta jotka kuitenkin jäytävät meitä enemmän
kuin luulemmekaan. Minä puhun siis kokonaan vieraista tuskista, joita
nähdään vaan vilaukselta, muutamassa tuokiossa, kesken oman matkan
kiposinta kiirettä kadun sekamelskassa.
Milloin on se kappale keskustelusta, jonka vaunujen jyrinä on
katkaissut, tai päähän pöllähdyksiä, jotka korkeaäänisesti puhuvat
itsekseen; milloin pari nääntyviä olkapäitä, hupsu kuje, katsaus
kuume-loistoisista silmistä, itkusta turvonnut vaalea muoto,
äskeiset mustaan huntuun verhotut kärsimykset. Ja sitten muita eri
seikkoja, niin äkkinäisiä, niin katoavia? Hyvin harjattu, mutta kovin
kulunut takinkaulus, joka hakee siimestä; kirjava nauha sidottu
kyttyrä-hartion ympärille... Kaikki tuollaiset tuntemattomain
onnettomuuksien ilmiöt liitävät kiireesti ohitsemme, ja me unhotamme
ne kävelyllämme; mutta nämä surut ovat kuitenkin viistäneet meitä;
meidän asumme on ikäänkuin itseensä imenyt sitä ikävyyttä, jota he
laahasivat mukanaan, ja kun päivä on lopussa, tunnemme me kaiken sen,
mikä voipi liikuttaa ja katkeruuttaa meitä, virkoavan itsessämme,
ainoastaan siitä, että me jossakin kadun kulmassa tai porttiholvissa
huomaamattamme olemme koskeneet siihen näkymättömään säikeesen,
joka yhdistää kaikki onnettomat ja luopi jokaiseen tuskaan jotakin
yhteistä.
Nämä ajatukset juolahtivat mieleeni aamulla, sillä juuri aamuisin
näyttää Pariisi kurjuutensa, kun minä näin erään köyhän katalan
ahtaassa päällystakissa, joka paljasti hänen säärtensä määrättömän
pituuden ja tavattomasti jäykisti hänen ruumiinsa liikkeitä. Kovin
kumarassa ja köyryssä, kuin puu myrskyssä, meni mies kiireesti
eteenpäin. Tämän tästäkin tunkeutui hänen toinen kätensä takin
takataskuun ja niversi siellä paloja leivästä, jota hän ikäänkuin
salakähmään pureskeli häveten, muka, syödä kadulla.
Muurarinsällit kiihoittavat minun ruokahaluani, kun minä näen heidän
käytämöllä istuen haukkelevan suurta tuoretta leivän kannikkaa.
Kirjureitakin voin minä kadehtia, kun he juoksevat leipurista
työhuoneesensa takaisin kynä korvan takana ja suu täynnä sekä
nähtävästi virkistyneinä ainoastaan runsaasta ateriasta raitista
ilmaa. -- Mutta tässä näkyi todellisen nälän häveliäisyys ja oli
tosiaankin kiusallista nähdä tuollaisen raukan, joka ainoastaan
murenoittain uskalsi syödä leipää, jonka hän ensin pienisti
taskussaan.
Minä olin seurannut häntä muutamia tuokioita, kunnes hän, kuten
tuollaisten rappeutuneiden ilmiöiden usein käy, yht'äkkiä muutti
aikeensa ja suuntansa ja pyörähti ympärinsä, jolloin me olimme naama
naamaa vasten.
"Ah! Tekös siinä olettekin, herraseni!" Sattumalta tunsin minä
häntä vähän. Hän oli tuollainen kaupustelia sitä lajia, joka
viljelemättäkin kasvaa Pariisin katukivien välissä; keksiä,
mahdottomien sanomalehtien perustaja, joka vähässä ajassa oli
antanut aiheen moniin oikeuden-käynteihin ja nostanut paljon melua
painoasioissa, ja joka kolmen kuukauden kuluttua oli hukkunut suurten
yritystensä hirmuisen "pyörteen" kuohuun. Muutamia päiviä hyllyi vesi
hänen hukkumisensa johdosta, vaan aalto tyyntyi ja tasaantui jälleen,
ja sitten ei kuulunut hänestä enää mitään.
Kun hän nyt näki minun, tuli hän hieman hämilleen, ja
keskeyttääksensä kaikki kysymykset sekä poistaaksensa huomion
köyhistä vaatteistaan ja murennetusta viidenpennin leivästään, alkoi
hän puhua kiireesti ja teeskennelyllä iloisuudella... Hänen asiansa
soluivat hyvin, erinomaisen hyvin... ne olivat vaan tilapäisesti
lipsahtaneet hajalle. Tässä silmänräpäyksessä oli hänellä tekeillä
pulskea yritys... suuri kuvallinen teollisuuslehti... Rahoja
yllinkyllin... ilmoitusjärjestelmä erinomainen! Ja tätä kertoessaan
oikaisi hän vartalonsa. Hänen kasvonsa loistivat. Vähitellen
kohotti hän äänensä pohattamaiseksi, ikäänkuin hän olisi jo omassa
toimistossaan ja tarjosi minulle aputoimittajan paikankin.
"Sillä tietäkääs". jatkoi hän riemullisella äänellä ja katsannolla,
"tämä on luotettava yritys... Minä alotan niillä 300,000, jotka
Girardin on luvannut!"
Girardin!
Se on se nimi, joka on kaikkien tuollaisten haaveksiain huulilla.
Kun tätä nimeä kuulee mainittavan, niin jo näkee kokonaisia
kaupungin-osia, uusia, suuria palatsia rakenteella sekä koko
joukon uutten sanomalehtien näyttönumeroita pitkine ohjelmineen ja
osakelistoineen painettuna. Kuullaankin aivan usein, kun on kysymys
ihan hupsuimmista ehdoituksista, lausuttavan: "puhu vaan Grirardin'in
kanssa."
Tämänkin hupakko-raukan päähän oli pälkähtänyt tuollainen tuuma.
Koko yön oli hän ehkä miettinyt suunnitelmaansa ja valmistellut
laskujansa; sitten oli hän lähtenyt ulos ja liikunnon sekä raittiin
ilman vaikutuksesta oli toimi-yritys ihan itsestään jo niin
kasvanut, että hän sillä hetkellä, kun me satuimme yhteen, piti sitä
mahdottomana, että Girardin voisi kieltäytyä antamasta hänelle nuo
300,000 frankkia. Sanoessaan, että ne olivat hänelle jo luvatut, ei
tuo raukka valehdellutkaan, hän vaan jatkoi unelmaansa.
Hänen minua puhutellessaan nyrväsi väkitulva meitä ja ahdisti seinää
vasten. Me olimmekin erään tuollaisen alituisesti kihisevän kadun
käytävällä, jotka vievät pörssistä pankkiin, ja missä ihmisillä
näyttää aina olevan kuumeen tapainen kiire, samalla kun he hajanaisin
katsein ajattelevat vaan raha-asioitaan; siinä on koko virta hätäisiä
pikkukauppiaita, jotka rientävät lunastamaan vekseleitään, ja pieniä
pörssikeinottelioita viekkain katsein, jotka ohimennessään kuiskivat
keskenään salaperäistä numerokieltä.
Kuunnella kaikkia ehdoituksia, joita alustellaan tässä joukossa,
tässä keinotteliain kaupungin-osassa, jossa pelisalia muistuttava
kuumeen tapainen himon ilma-ala vallitsee, tekee samallaisen
vaikutuksen, kuin juteltaisiin kertomuksia haaksirikoista
myrskyävällä merellä. Minä näin elävänä edessäni kaiken, mitä
tuo rappeutunut mies kertoi, minä näin hänen "tilapäisen"
onnettomuuskohtalonsa kuvastuvan muutamissa kasvoissa, hänen
loistavat toiveensa toisissa. Yhtä hätäisesti, kuin hän kääntyi
minuun, katosikin hän nyt, heittäytyen päistikkaa tuohon hulluuksien,
haaveiden ja valheiden pyörteesen, jota hän ja hänen kaltaisensa
vakavin muodoin nimittävät "asioitsemiseksi".
Viidessä minuutissa olin unohtanut hänen, mutta illalla, kun tulin
kotiini ja tahdoin katupölyn kanssa tomistaa pois päivän surulliset
vaikutukset, esiytyi hän taas minulle, vaaleine, kiusattuine
kasvoineen, murennettune viiden pennin leipäneen sekä lujaluotteisine
kielastuksineen, jotka antoivat erityisen painon noille rohkeille
sanoille: "Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut."