Naapurini umpikadussa.
Muutamia vuosia sitten asuin minä eräässä huvilassa Champs
Elysée'ssä, "Douze Maisons"-nimisessä umpikadussa. Kuvitelkaapas
mielissänne sellainen piilokas etukaupungin soppi supistettuna noiden
suurten puistokatujen väliin, jotka näyttävät niin jäykiltä, niin
yleviltä, niin ylimysvaltaisilta, ikäänkuin niillä ei saisi liikkua
muuten kuin vaunuissa. Minä en tiedä, mikä talonomistajaoikku,
vanhuudenaate tai itaruudenjuoni säilytti juuri uhkeimman
kaupungin-osan sydämessä noita säännöttömiä taloja, noita pieniä
homehtuvia puutarhakaistaleita, noita mataloita viistoisia huoneita
ulkopuolisine astimine, koristavine puuparvekkeine täynnä riippuvia
nuoria, kaniinihäkkejä, laihoja kissoja ja kesytettyjä korppeja.
Täällä oli huoneistoja, joissa asui työläisperheitä, ihmisiä, jotka
elivät pienillä koroillaan, sekä taiteilioita -- sellaisia, joita
tapaa kaikkialla, missä vaan puu kasvaa --; sen lisäksi muutamia
huonokuntoisia, ikäänkuin sukupolvisen lian, ja kurjuuden tahraamilla
huonekaluilla sisustettuja huoneita. Ylt'ympäriinsä oli loistoa ja
elua Champs Elysée'stä, taukoamaton vaunujen jyrinä, loistavien
ajokalujen ramnia ja komean hevos-nelistämisen kopina, raskaasti
sulkeutuvien porttien pauke, kaleesien keveäin pyöräin kumina
korkeissa porttiholveissa -- kaikki tämä sekoitettuna Mabillé'stä
kuuluvilla piano- ja violi-säveleillä. Näköpiiriä rajoitti suuri
ääretön ravintola, jonka nurkat olivat pyöreiksi nuivatut ja ikkunat
verhotut valkoisilla silkki-varjostimilla, joiden välitse kimalsi
kullatuilla haarakynttilän-jaloilla ja harvinaisilla kukkakasveilla
ympäröidyt peilit.
Tuo pimeä Doutze Maisons'in umpikatu, jota loitompana valaisi
ainoastaan yksi ainoa lyhty, oli ikään kuin vähäinen kuliisi tuossa
sitä ympäröivässä kauniissa koriste-verhossa. Kaikki mikä muuten oli
vähäarvoisempaa kokoutui tänne: nauhoitettuja kamaripalvelioita ja
nälistyneitä ilvehtijöitä; koko joukko englantilaisia ratsastajia;
hevosteaterin tallirenkiä; kaksi Hippodromen pientä posteljoonia
ponnyhevosineen ja ilmoituslistoineen; kaikenlaatuista epäiltävää
väkeä; ja lopuksi koko ryhmä sokeita, jotka iltasin palasivat
kotiin kantaen linkkutuolejaan, säkkipeliään ja puukuppiaan. Minun
siellä asuessani oli yhden tällaisen sokean häät, joka juhlallisuus
tuotti meille koko-öisen soittokone-konsertin -- laneetit, torvet,
sakkipelit, posetiivit -- nämä kaikki yhdessä muodostivat tämän
melun, jossa selvästi sai nähdä pariisilaisten menon, itse kunkin
omalla säveleellä.
Tavallisesti oli sopukka kuitenkin sangen hiljainen. Katuväki tuli
kotiin vasta myöhään iltasin ja silloin -- väsyksissä. Ei kuulunut
mitään rähinää muulloin kuin lauvantaisin, jolloin Arthur sai
palkkansa.
Arthur oli minun naapurini. Ainoastaan matala ristikolla koroitettu
muuri eroitti minun huvilani siitä suojasta, jossa hän perheineen
asui. Vaikka vasten tahtoani tuli elämämmekin jossakin määrässä
yhteiseksi, ja joka lauvantai kuulin minä sanasta sanaan sen
kamalan ja tositeossa pariisilaisen murhenäytelmän, jota tuossa
työläiskodissa näyteltiin.
Se alkoi aina yhdellä tavalla. Vaimo toimitti päivällistä, lapset
leikittelivät hänen ympärillään; hän puheli heille hiljaa ja
kiireellisesti. Kello löi seitsemän... kahdeksan... ketään ei tullut.
Mikäli aika solui, sikäli muuttui hänen äänensä sointu, joka kävi
itkusta ja närkästyksestä vapisevaksi. Lasten tuli nälkä ja uni ja
ne rupesivat kitisemään. Mutta isää ei kuulunut vieläkään. Viimein
syötiin ilman isää. Sitten, kun vaimo oli nukuttanut kakarat ja
ruokkinut kanat, kävi hän ulos puuparvekkeelle, jossa minä kuulin
hänen tukahuttavin nyyhkytyksin valittelevan:
"Oi, nuo heittiöt! nuo heittiöt!"
Kotiin palautuvat naapurit näkivät hänen siellä ja surkuttelivat
häntä.
"Menkää maata, hyvä rouva Arthur! Tiedättehän kyllä, ettei hän nyt
tule, koska tänään on palkanmaksu-päivä." Ja sitten seurasi hyviä
neuvoja ja puheita päättymättömiin.
"Minä tiedän, mitä minä teidän sijassanne tekisin!... Miksikä Te ette
sano hänen työnantajalleen?"
Kaikki nämä surkuttelut lisäsivät vaan hänen itkuaan; mutta hän
pysyi lujana toivossaan ja odotuksessaan, ja kun ovet suljettiin,
hiljaisuus vallitsi parvekkeella, ja hän seisoi nojaten parvekkeen
käsipuuta vasten, hän luuli olevansa yksin ja näytti kokoavan kaikki
mietteensä yhteen ainoaan ajatukseen, ja päättäen tuolla tavallisella
lauseellaan: "olkoon menneeksi!" -- joka on omituinen alhaiselle aina
puoleksi kaduilla eleskelevälle kansalle, -- kertoi hän itsekseen
ääneensä kaikki huolensa. Niitä oli maksamaton vuokra-neljännes,
kauppias, joka tarpoi häntä, leipuri, joka epäsi häneltä leivän...
Mikä oli siis vaimo-raukan etenä, jos miehensä tänäänkin tulisi
kotiin rahatta? Viimein väsyi hän hänen tuloaan kuuhoilemasta ja
hetkiä lukemasta... Hän meni sisään; mutta kauvan senjälkeen, kun
minä jo luulin hänenkin nukkuneen, kuulin vielä jonkun yskivän ulkona
parvekkeella. Hän seisoi taas siellä, tuo raukka, levottomuuden
pakoittamana ja turmeli silmänsä vakoillen tuota pimeää kaitaa katua
pitkin, keksimättä siellä kuitenkaan mitään muuta, kuin varjon omasta
toivottomasta itsestään.
Noin kello 1-2 ajoissa, toisinaan vielä myöhempäänkin, kuultiin
jonkun laulavan kadun toisessa päässä. Se oli Arthur, joka tuli
kotiin. Useasti laahasi hän jonkun toverinsa mukanaan aina portille
asti, huutaen: "tule mukana!... tule mukana, no tule!..." Ja sitten
vielä seisoi hän siellä kauanaikaa toimetonna sisään tulematta, hyvin
tietäen mikä odotti häntä siellä kotona... Kun hän meni astimia ylös,
näytti hiljaisuus tuossa nukkuneessa hioneessa, joka kumisi hänen
askelistaan, tuntuvan hänelle joltakin nuhteelta. Tukahduttaaksensa
sitä puhui hän itsekseen kovalla äänellä ja änkytti jokaisella
ovella: "Hyvää iltaa rouva Veber! Hyvää iltaa, rouva Mathieu!..."
Ja jos hän ei saanut mitään vastausta, vaihtuivat tervehdykset
herja-sanoiksi, joita tulvi sitten siksi, kunnes kaikki ikkunat
aukenivat ja hän sai takaisin samalla mitalla. Eikä hän mitään muuta
pyytänytkään. Hänen pöhnäluonteensa vaati meteliä ja toraa. Ja
täten sai hän verensä liikkeesen, että hän sai syytä tulla kotiin
vihoissaan, joka tuntuvasti kevensi asiaa. Se oli hirveää, tuo kotiin
tulo! "Avaa! Minä se olen..."
Minä kuulin vaimon paljasten jalkain hissutuksen lattialla,
tulitikun raappauksen ja miehen äänen, joka aina kun hän tuli sisään
rupesi änkyttämään jotakin kertomusta... aina samaa: tovereista --
uusista tuttavuuksista... "hän, tuo, kuin tiedät, joka työskentelee
rautatiellä..."
Vaimo ei kuunnellut.
"Ja rahat?"
"Ei yhtään jälellä", vastasi Arthurin ääni.
"Sinä valehtelet!"
Hän valehteli todellakin. Täys'pöhnäisenäkin piiloitti hän aina
muutamia äyriä säästöön maanantaikohmelon varaksi. Tämä oli juuri se
viikkopalkan jäännös, jota vaimonsa koetti pinnistää häneltä. Arthur
vastusti.
"Minä sanoin sinulle suoraan, että minä join koko rääpin!" karjasi
hän.
Mitään vastaamatta ahdisti vaimonsa häntä katkeruutensa koko
voimalla, ravisti häntä, tutki hänen vaatteensa ja koperoi hänen
taskunsa. Kotvasen kuluttua kuulin minä muutamia lanttia putoavan
permannolle ja vaimon heittäyvän niiden päälle voitokkaalla naurulla.
"Kas nyt; tiesinhän sen hyvin!"
Sitten kirouksia ja lyöntiä -- juopon kosto. Kerran päästyään
lyömisen alkuun ei hän ymmärrä edes tau'ota. Kaikki kapakkajuomain
myrkky kuohuu hänen päähänsä ja tahtoo puhkea ulos. Vaimo parkuu,
viimeiset huonekalut lyödään pirstaleiksi, lapset heräävät ja itkevät
peljästyksissään. -- Parvekkeen puoleiset ikkunat avataan ja niistä
ilmoitetaan toisilleen metelin syy.
"Se on Arthur! Se on Arthur!"
Joskus tuli appi, muuan vanha luuttujen-kerääjä, joka asui
viereisessä suojassa, tyttärensä apuun. Tavallisesti lipsasi
Arthur kuitenkin oven ollakseen häiritsemättä toimituksessaan.
Silloin syntyi avaimenreijätse erityinen sananvaihto, joka valaisi
olosuhteita toiseltakin taholta.
"Etkö sinä ole kahdesta vuodestasi saanut jo kylläksesi, tuonaisen
konna?" huusi vanhus, johon juomari vastasi pöyhkeällä äänellä:
"Jo kyllä! Minä _olen_ viettänyt kaksi vuotta vankeudessa... entäs
sitten?... Minä olen kuitenkin sovittanut yhteiskunnalle rikokseni,
minä!... Tehkääpäs tekin samoin!..."
Se näytti hänestä yksinkertaisimmalta asialta maailmassa: Minä olen
varastanut... Te olette laittaneet minun vankeuteen... Me olemme
suoralla!... Mutta kuitenkin tapahtui, että Arthur, kun tunsi
kärsivällisyyttänsä kovin ärsytettävän, avasi oven ja hyökkäsi
appensa, anoppinsa ja naapuriensa, siis kerrassaan koko lauman
kimppuun, lyöden ja läimien, kuten "kuvakaapin markkina-piru".
Ja hän ei ollut kuitenkaan mikään paha ihminen. Usein sunnuntaisin,
juuri tuollaisen mullistuksen seuraavana päivänä, nähtiin juomarin,
kun ei ollut ryyppyrahaa, aivan hiljaisesti viettävän päivän
perheensä joukossa. Silloin nostettiin tuolit ulos, asetuttiin
parvekkeelle, rouva Veber, rouva Mathieu ja koko naapuristo, ja
pidettiin ystävällistä pakinaa. Arthur haasteli miellyttävästi ja
rattoisasti; hänen olisi voinut otaksua sellaiseksi säädylliseksi
työläiseksi, jotka viettävät iltansa luennoissa Hän puhui
miedostetulla äänellä ja heitteli ympärilleen irtonaisia, sieltä
täältä poimituita, mietelmiä työläisten oikeuksista ja pääoman
hirmuvallasta. Hänen vaimo-raukkansa, eileisen päivän menosta
tavallista herkeämpänä, katsoi häneen ihmetellen -- eikä hän
ollutkaan ainoa.
"Tuo Arthur! Jospa hän vaan tahtoisi!..." kuiskasi rouva Veber
huokaten...
Sitten saivat naiset hänen laulamaan... Hän lauloi "Pääskyset"
herra Bèranger'ilta... Oi! mitkä kurkkuäänet täynnä teeskenneltyjä
kyyneleitä -- raakuuden eläimellistä tunteellisuutta!... Tervatusta
pahvista kyhätyn, homehtuvan esikkokatoksen alle pilkoitti
riippuvain rääsyköynnösten välitse kaistale sinervää taivasta, ja
sinne kohottivat kaikki nuo raukat, ihanteen kaipauksesta tavallaan
lumoutuneena, vetiset silmänsä.
Kaikki tämä ei kuitenkaan estänyt Arthuria seuraavana lauantaina
taas juomasta viikkopalkkaansa ja lyömästä vaimoansa; ja kaikessa
tässä liassa kasvoi joukottain Arthurin luonteisia pienokaisia, jotka
vaan odottivat aikaa, jona he vuorostaan kypsyisivät -- juomaan
viikkopalkkansa ja lyömään vaimojansa...
Ja tämä sitten on se rotu, joka luulee olevansa kutsuttu johtamaan
maailmaa! Oi toki! -- -- --