Valokuvaaja.
Kun he näyttivät olevan vähävaraista väkeä ja heidän talouskalustonsa
mahtui yhteen käsikärryyn, niin oli isäntä vaatinut vuokran jo
etukäteen, vuokran, joka, jos se olisi laskettu sen kosteusmäärän
mukaan, joka ilmaiseksi seurasi asuntoa, niin olisi se ollut melkeä.
Se huone, johon he muuttivat, oli nimittäin aivan uusi ja sijaitsi
eräällä tuollaisella suurella puistokadulla, joiden varsilla
huoneriviä katkaisee tämän tästäkin kaikenlaisilla ilmoituksilla
ja osoituksilla täytetty laipio. Öljymaalin haju noissa kolmessa
valoisassa suojassa, joihin viisi-astimiset portaat veivät,
teki seinäin alastomuuden yhä tuntuvammaksi. Täällä oli ensiksi
melonipenkistä muistuttava valokuvaustoimisto lasiseinineen ja
saksalaiskamiini-uunineen, joka oli yhtä kylmä kuin mustakin, kun ei
uskalleta sytyttää pientä jo ladottua kivihiilinuotiota, ennenkuin
kuvauttajia tulee. Ympäri seiniä rippuu perheen valokuvia, isä,
äiti ja kolme lasta, istuvina, seisovina, yksinään ja yhdistettyinä
sekä kaikissa mahdollisissa asennoissa ja suuruuksissa; lisäksi
vielä muutamia muistomerkillisiä esineitä sekä pari maisemataulua,
kaikki suurimmaksi osaksi viertyneitä ja vaalenneita. Kaikki näinä
olivat jäännöksiä siltä ajalta, jolloin he olivat varakkaita ja isä
teki valokuvia vaan huvikseen. Mutta nyt, kun heidän hyvinvointinsa
on kukistunut eikä muutakaan ammattia tarjoudu, kokee hän luoda
tulevaisuutensa valokuvaajana.
Kuvauslaitos, jota lapset ympäröivät pelolla ja kummastuksella, on
saanut kunnia-sijan keskellä toimistoa ja näyttää uusine kiiltävine
vaskiheloineen ja suurine mykevine lasineen vetäneen puoleensa
kaiken, mikä tässä pienessä asunnossa on loistoa ja komeutta. Koko
muu talouskalusto on vanha, kulunut, ränstynyt ja päälliseksi vielä
peräti vähäinen! Äitillä on viertynyt musta silkkihame ja kappale
harsoa päässään, siis puku saman tapainen, jollaista naiskassöörit
käyttävät puoteissa, joissa käy vähän ostajia. Mutta isä, se on
jotakin toista, se! Hänen on täytynyt hankkia itselleen kauniin
taiteilia-nupan ja samettitakin tehdäkseen kuvauttajiinsa paremman
vaikutuksen; ja tässä sirossa asussaan näyttää hän korkein,
kuutamovaalein ja mielikuvituksista loistavin otsin sekä sävyisin
silmin aivan yhtä uudenuutukaiselta, kuin hänen kuvauslaitoksensakin.
Ja kuinka hän hopakoitsee tuo kunnon mies, kuinka syvästi hän
antautuu asiaansa! Teidän pitäisi vaan kuulla hänen varoittavan
lapsiaan: "Älkää millään muotoa menkö pimeään kamariin!"... Pimeä
kamari! Voisipa melkein luulla puhuttavan pythialaisen noita-akan
luolasta... Sisällisesti on tuo alkava valokuvaaja-raukka
kuitenkin kovin levoton. Kun hän oli maksanut vuokransa sekä puut
ja kivihiilet, niin ei ollut perheen kassassa enää penniäkään
jälellä. Ja otaksukaammepa nyt, ett'ei yksi ainoakaan kuvauttaja
astuisi ylös noita viisikkoportaita, että lasikaappi tuolla
alhaalla porttipielessä ei houkuttelisi ainoatakaan ohitsekäyvää
sisään -- niin mitä söisivät pienokaiset illallisekseen... Mutta!
Herra valmistaa uhrin! -- Muutto on suoritettu. Ei ole enää mitään
järjestämistä, ei pyyhkimistä ei kirkastamista. Kaikki riippuu nyt
vaan ohitsekulkioista.
Minuutit kuluvat tuskallisessa odotuksessa. Isä, äiti ja pienokaiset
seisovat kaikki ulkona parvekkeella vaanimassa. Sepä olisi hirveän
kummallista, jos niin monen ohitse kulkiaan joukossa ei olisi
ainoatakaan kuvauttajaa... Mutta ei! Joukko toisensa perästä tulee
ja menee käytävällä. Kukaan ei pysähdy... No, vait'! Tuolla tulee
muuan herra ja lähestyy kaappia. Hän silmäilee kuvia toista toisensa
perään; hän näyttää tyytyväiseltä -- hän tulee varmaankin ylös.
Ihastuksissaan pyytävät lapset jo virittää pesän. "Odottakaa vielä
vähän", vastaa äiti varovaisesti. Ja kuinka viisaasti hän tekikään!
Herra jatkaa matkaansa katuteikkarin täydellä huolettomuudella.
Kello lyö yksi, lyö kaksi. Päivä himmenee. Suuria pilviä keräytyy
taivaalle. Mutta täällä näin ylhällä voisi vielä kyllä ottaa
oivallisia näytekuvia. Mutta mitä siitä, kun ainoatakaan tilaajaa
ei kumminkaan tule. Joka silmänräpäys luullaan kuuluvan tai näkyvän
jotakin miellyttävää: joku ohitsekulkia pysähtyy, mutta vaan
minuutiksi -- jotkut askeleet kuuluvat ovella, mutta rientävät heti
matkaansa. Kerta kuitenkin soitetaan ovikelloa todella. Mutta tulia
kysyy vaan erästä toista vuokra-asukasta. Kasvot alkavat surustua ja
silmät kostua.
"Mutta nyt ei ole ikipäivinään oikein asiat..." virkahtaa viimein
isä. "Varmaankin on koko lasikaappimme varastettu pois... käykääpäs
alhaalla katsomassa, lapseni!" Muutaman minuutin kuluttua tulevat
lapset ylös aivan hämillään. Lasikaappi on kyllä eheänä paikallaan;
mutta se voisi aivan yhtä hyvästi olla poissakin; kun ei kumminkaan
yksikään ihminen piittaa siitä.
Sitäpaitsi... kas kuinka sataa! Niin todella. Sadepisarat rapistavat
lasiseinää ärsyttävällä äänellä. Puistikko kihisee sateenvarjoista
mustana. Käydään sisään ja suletaan lasiovi. Lapsia viluttaa,
mutta ei uskalleta sytyttää kamiinassa viimeistä nuotiota. Yleinen
hämmästys. Isä kävelee edestakaisin kovasti puserretuin nyrkein.
Äiti on mennyt toiseen suojaan salatakseen itkuaan... Mutta
pienokaisista muuan, joka eräässä sadekuuron välissä on pistäynyt
ulos parvekkeelle, koputtaa yhtäkkiä iloisesti ruutuun huudahtaen:
"Isä! isä! tuolla alhaalla seisoo joku tarkastellen lasikaappia."
Lapsi on nähnyt oikein. Toden totta seisookin siellä muuan
ylevännäköinen vallasnainen. Hän tarkastelee mallikuvia tuokion,
arvelee, katsahtaa ylöspäin... Oi, Jospa kaikki ne silmäparit,
jotka tuolta ylhäältä tuijottavat häneen, olisivat hiemankin
magneetivoimaisia, kuinka törmäisikään nainen ylös portaita heihin
neljään!...
Viimein tekee hän päätöksensä. Hän käy sisään, nousee ylös ja
koputtaa ovelle. Joutuun tulitikku sytykkeihin ja lapset sisimpään
kammioon. Ja kun isä asettaa nuppaansa, rientää äiti ovelle ja
avaa sen liikutettuna ja hymyillen vanhan silkkihameensa hänen
monikertaisista nyykkäyksistään ujosti kohistessa.
"Niin, rouvaseni, niin, se on täällä, aivan oikein." Tulokasta
hemmoitellaan ja hän asetetaan kuvan-ottoasentoon. Hän on eräs
nainen, "etelästä", hieman kielekäs, mutta sangen kohtelias eikä
ollenkaan ujo sivukuvastaan. Ensimäinen näytekuva onnistuu huonosti.
No sama! Otetaan uusi. Sehän on pieni asia.
Muuttumattoman tyynellä mielellä asettaa "nainen etelästä"
kyynärpäänsä takaisin pöydälle ja leukansa kämmenelleen. Kun
valokuvaaja huolellisesti järjestelee hänen hameensa laskoksia ja
hattunsa nauhoja kuuluu puoleksi hillittyjä naurun-tyrskäyksiä
lasiovelta. Lapset ovat ryntänneet katsomaan, miten isä pistää
päänsä kuvauslaitoksen viheriäisen verhon alle, seisoen siinä
liikkumattomana yksin ainoin suurin loistavin silmin, niinkuin
peto Ilmestyskirjassa. Kun he tulevat suuriksi, rupeavat hekin
valokuvaajiksi kaikki!
Viimeinkin onnistunut näytekuva, jonka valmistaja esiyttää tilaajalle
riemuiten ja hiestä valuen. Nainen tuntee selvästi tummat kasvonsa
tuolla valkoisella pohjalla, tilaa tusinan, maksaa etukäteen ja
poistuu vallan tyytyväisenä...
Hän on mennyt, ovi on sulettu. Eläköön ilo! Lapset vapautetaan ja he
hyppelevät voitonhyppyä kuvauslaitoksen ympärillä. Isä ensimäisestä
tilauksestaan aivan liikutettuna, pyhkeää majestetillisesti otsaansa;
äiti, joka huomaa ajan rientävän, kiiruhtaa ulos hankkimaan ruokaa
-- sangen hieno pikku-päivällinen tämän ensimäisen päivän kunniaksi
uudessa kodissa -- ja sitten, sillä järjestys täytyy olla kaikissa;
suuren vehriäniskaisen päiväkirjan, johon kauniilla käsialalla
kirjoitetaan tämän ensimäisen tilauksen päivä, "eteläisnaisen" nimi
sekä saatu tulos: 12 frankkia!
Totuuden kunniaksi täytyy tunnustaa, että -- kiitos olkoon piirakalle
höysteineen, joka oli koko "muuttajais-puuro", ja kiitos olkoon
pienelle poltin-aine-varastolle, sokerille ja kynttilöille --
menot olivat täsmälleen yhtä suuret kuin tulotkin. Mutta sehän on
kaikessa kokonaisuudessaan vaan pieni asia. Kun tänään ensimäisenä
ja vielä pääasialliseksi sateisena päivänä, on saatu 12 frankkia,
niin mitä sitten huomenna saadaankaan. Ilta solui tulevaisuuden
ohjelmia laadittaissa kuin unelma. Ja te ette voi milloinkaan uskoa,
mitkä poutapilviin ulottuvat ilmalinnat voivat mahtua pieneen
kolmisuojaiseen asuntoon viisi tikkamittaa ylempänä katua!...
Seuraavana päivänä maanmainio sää, mutta ei yhtään tilaajaa. Ei
ainoatakaan kuvauttajaa koko pitkänä päivänä. Mutta mitäs sekään
juuri merkitsee! Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi on piirakasta vielä
vähän jälellä ja lasten ei tarvitse mennä levolle tyhjin vatsoin.
Sen jälkeisenäkään päivänä ei ketään. Vartioiminen parvekkeella
kestää taukoamatta, mutta turhaan. "Nainen etelästä" noutaa tusinansa
-- ja siinä kaikki.
Sinä iltana täytyi luopua yhdestä patjasta voidaksensa hankkia
leipää... Näin kului kaksi päivää. Nyt on hätä korkeimmallaan.
Kova-onninen valokuvaaja on myynyt samettinutinsa ja takkinsa;
hänellä ei ole muuta keinoa, kuin myydä kuvauslaitoksensa ja hankkia
jossakin puotipalvelian paikan. Äiti on lohduton. Lapset ovat
alakuloisia eivätkä enää voi mennä edes parvekkeelle "vakoilemaan".
Mutta sitten eräänä lauvantaina, jolloin vähimmin odotetaan,
nelistetään kelloa. Sieltä tulee hääväkeä, koko hääväki on astunut
viisi tikkamittaa ylös tilaamaan valokuvia. Sulhanen, morsian,
tellatytöt, tellapojat, kaikki kelpo-väkeä, joilla nyt ensimäisen
kerran elämässään on valkoiset sormikkaat käsissään, ja jotka nyt
tahtovat ikuisuttaa tämän hetken.
Sinä päivänä on saatu 36 frankkia. Seuraavana päivänä toistavertaa
enempi... Voitto on saatu! Valokuvaaja on tullut tunnetuksi... Ja
siten on yksi pienen parisilais-maailman tuhansista pikku-näytelmistä
loppunut.