Tutkinto-oikeuden esikossa.
En tiedä onko se tottumattomuudesta, vai minkä tähden en minä
milloinkaan ole voinut astua Oikeuspalatsiin tuntematta erityistä
vastenmielisyyttä, jotakin selittämätöntä sydämentuskaa. Nuo
ristikot, nuo suuret rakennukset, nuo kivi-astimet, jotka ovat niin
leveät, että jokainen, joka niitä astuu, tuntee itsensä hylätyksi
ainoastaan oman ahdistuksensa syleilyyn; rakennuksen muinaisuus,
kellon lyönnin surullinen sointu, ikkuna-aukkojen korkeus ja syvyys
sekä vielä virran sumu ja kosteus, joka imeytyy noihin veden reunasta
kohoaviin muureihin. Kaikki tämä johdattaa mieleen jonkinlaisen
vankeuden esima'un. Saleissa saadaan samallainen tunne-vaikutus ja
vielä vahvistettuna niiden esineiden omituisuuksilla, joita silmä
näissä kohtaa: nuo pitkät mustat vaatteukset, jotka jo itsessään
muodostavat juhlallisia ja syyttäviä muotoja, nuo asiakirjat, nuo
ijankaikkiset paperit, joita on kosottain kaikkialla, pöydillä,
kaapeissa ja asianomaisten kainaloissa hirveät, uhkuvat pinkat.
Äänettöminä ja salaperäisinä kojottavat täällä suuret viheriäiset
ovet, jotka avattaissa päästävät ulos joko ankarasti tai
itkunhellästi lausutuita katkonaisia sanoja ja vilahuttavat haihtuvia
haamahduksia pitkistä penkeistä, kokonaisista mustista lakkiriveistä
sekä siellä täällä kumartuneista suurista kristuskuvista. Kiväärin
perät kolisevat kivipermantoon; holvit vapisevat sisään ja ulos
vyöryvien vaunujen kamalasta jyrinästä. -- Kaikki nämä epäsoinnut
yhdistyvät ja muodostavat ikäänkuin läähätyksen, jonkullaisen
hengitystavan tuolle työskentelevälle oikeuskoneelle. Ja kun tämän
hirveän koneen kuulee käyvän, niin tuntee ikäänkuin jonkullaisen
kutistumisen eli pienentymisen halun pelosta joutuvansa, vaikkapa
vaan yhdestä ainoasta hiuksestakin, kiinni sen kamalaan konehistoon;
sillä tietty on, kuinka jämäkkä, kuinka tahriva ja kuinka
vastenmielinen se on päästämään saalistansa.
Kaikki tämä kuvasteli mielessäni, kun minä muuanna aamuna menin
etsimään erästä tutkintotuomaria, jolle minä tahdoin puollustaa
muutamaa köyhää poloista. Todistus-sali, jossa minä odotin, oli
kansaa täynnä. Täällä näkyi vartioita, kirjureita lasi-seinän
takana toimessaan kirjoitellen asiapapereitaan, haastetuita
henkilöitä, jotka jo ennakolta kuiskivat, mitä he aikovat todistaa,
naisia kansasta, yhtä tunteikkaita kuin osanottavaisiakin, jotka
juttelivat vartioille koko elämäkertansa päästäksensä vihdoin
siihenkin asiaan, mikä heidät oli oikeuteen saattanut. Lähellä minua
johdatti avonainen ovi tutkintosalin esikko-käytävään -- synkkä
käytävä, joka vei -- ken ties mihin! -- ehkäpä aina mestauspölkylle,
ja josta epäluulonalaiset tulevat ulos syytettyinä. Muutamat
niistä onnettomista, jotka sinne tuotiin vartio-astimia, istua
huojuttelivat jo raheilla odottaessaan sisään huutoa oikeuteen, --
ja tässä "Bagnon'in" etusalissa kuulin minä erään rakkaus-haastelon,
oikein etukaupunkilaisen luontoisrunoelman, yhtä kiihkeän, mutta
kiinnittävämmän, kuin ne, joita näyttämöä varten runoillaan. Niin,
tässä hämärässä tyyssijassa, johon niin monenlaiset rikolliset ovat
sekä muistoistaan ja pelostaan, että varovaisuudestaan, toivoistaan
ja raivostaan puhaltaneet jotakin, olen minä nähnyt kahden olennon
rakastavan toistansa ja hymyilevän toisilleen; ja vaikka tämä rakkaus
oli niin yksinkertainen, tämä hymyily niin kuihtunut, täytyi tuon
vanhan käytävän varmaankin kummastua tästä yhtä paljon, kuin joku
Pariisin pimeä ja likainen soppikatu kummastelisi, jos kuulisi
tunturikyyhkyisen kuhertelevan komeroissaan.
Hervottomassa, melkein tunnottomassa asennossa istui muuan
nuori tyttö erään rahin kulmalla, hiljaisena ja tyynenä, kuin
työläinen, joka odottaa palkkaansa. Hän oli tuossa surullisessa
Saint-Lazare-puvussa tervein ulkomuodoin ja levollisin mielin, joka
vankeudessakin oli kaikista hänen elämänsä kokemuksista ollut paras.
Vartia, joka pysyi hänen vieressään, näytti suosivan häntä, ja he
haastelivat sekä nauroivat keskenään häädetyllä äänellä. Käytävän
toisessa päässä ihan pimennossa istui tämän Chloe'n sydämen-rakkain.
Tyttö ei nähnyt häntä alussa, mutta kun hauen silmänsä tottuivat
hämärään, huomasi hän hänen ja huudahti hämmästyksestä säpsähtäen:
"Ei! Ka'! Se on Pignou - Hè Pignou!..."
Vartia ehkäisi häntä. Se on nimen-omaan säädetty, ett'ei saa antaa
syytettyjen haastella keskenään.
"Oi, rakkaani, minä pyydän, ainoastaan yhden sanan!" lausui hän ja
kumartui pitkälle käytävään.
Mutta vartia pysyi taipumattomana: "Ei... ei, se ei käy laatuun...
Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa hänelle, niin sanokaa minulle,
kyllä minä esitän sen hänelle." Nyt syntyi vartian välityksellä pieni
keskustelu tytön ja hänen Pignou'nsa kesken.
Huomattavalla liikutuksella, mutta huolimatta ympäristöstään, alkoi
hän:
"Sanokaa, sanokaa oikein, että minä en milloinkaan ole rakastanut
ketään toista niin, kuin häntä, ja etten minä vastakaan koko
elämässäni rakasta ketään muuta!"
Vartia astui pari askelta käytävässä ja otti tuon aivan erinomaisen
suuren hyväntahtoisuutensa vastapainoksi kaksinkertaista arvokkaamman
äänen, lausuen: "Hän sanoo, että hän ei ole milloinkaan rakastanut
eikä vielä vastakaan rakasta ketään toista kuin teitä!"
Minä kuulin jonkullaista röhkimistä ja sekavaa änkyttämistä, joka
oli olevanaan Pignou'n vastaus; sitten palasi vartia juhlallisesti
takaisin penkilleen.
"-- -- Mi' mi' mitä hän sanoi?" kysyi lapsi tuskallisesti, ja kun
vastaus viipyi, uudisti hän kiihkeästi: "Saas nähdä! mitä hän vastaa?
-- Puhuiko hän kauniisti?"
"Hän sanoi olevansa kovin onneton."
Hetken valloittamana sekä meluisaan ja puheliaaseen katu-elämään
tottuneena tokaisi hän yhtäkkiä aivan ääneensä: "Älä sure,
ystäväni... kirkkaat päivät tulevat taas!" ja tuossa vielä
hentoisassa äänessä ilmautui melkein äitillisen hellyyden
vaikutus. Tässä tunnettiin kansan nainen, hänen huolensa ja hänen
kärsivällisyytensä, kuin potkitun koiran.
Käytävän perältä vastasi Pignou'n viinankäheä, soinnuton ja ikäänkuin
paahtunut ääni: "Lorua! Iloiset päivät!... Minä saan varmaankin minun
viisi vuotta, minä..." Se herra tunsi asiansa.
Vartiat huusivat; "Vait'... Ääneti!" mutta se oli myöhäistä.
Eräs ovi aukesi ja itse tuomari esiytyi kynnykselle.
Tavallinen samettinuti, harmahtava poskiparta, ohuet kovat
huulet, katsanto tutkiva, epäilevä, ei aivan syvällinen -- oikein
tutkintotuomarin perikuva, sellainen, joka aina luulee näkevänsä
rikollisen silmäinsä edessä, samoin kuin eräät hulluinhuonelääkärit,
jotka näkevät hupsuja kaikkialla. Kysymyksessä olevalla herralla oli
sitäpaitsi aivan erityinen tapansa katsoa toista niin polttavasti,
niin solvaavasti, että siinä tunsi itsensä rikolliseksi, vaikk'ei
ollut mitään pahaa tehnytkään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä
säikäytti hän koko käytävän.
"Mitä tämä rähinä merkitsee?... Tehkää tehtävänne!" mörähti hän
vartioille ja tempasi oven kiinni.
Punehtuen ja suutuksissaan katseli vartia, joka oli muistutukseen
syyllinen, ympärilleen etsien jotakin, johon voisi vihansa iskeä.
Mutta tyttö ei virkkanut sanaakaan ja Pignou istui liikahtamatta;
vaan het' kun hän huomasi minun seisovan salin ovella, värnähti hän
käsivarteeni, heilahutti minun ympärinsä ja ärähti: "P--rujako te
täällä seisotte töllistelemässä?"
Se oli pääsy-maksu, jonka sain suorittaa siitä, että olin kuullut
tuon pienen etukaupunki-näytelmän.