Apina.
Lauvantai, palkanmaksu-ilta; sunnuntai ja vapaus jo tulossa. Pitkin
koko esikaupunkia huuto, karjunta ja kapakka-ovien pauke. Tämän
työläisparven seassa, joka tulvii käytävällä ja seuraa tuon suuren
viertotien myödännettä, rientää myöskin kiireesti pieni varjomainen
olento ihan vastakkaiseen suuntaan etukaupunkiin päin. Verhottuna
huiviin, joka on liian pieni, ja kuihtunein kasvoin, jotka esiytyvät
hatusta, joka on liian suuri, näyttää hän aivan onnettomalta, hävyn
rasittamalta ja perin rauhattomalta.
Mihin menee hän? Mitä etsii hän?
Hänen kiirehtivässä käynnissään, hänen tuijottelevassa katsannossaan,
joka näytti tahtovan rientää e'espäin vielä kiireimmin, kuin hän
itse, kuvastuu tuo tuskallinen ajatus: "kunhan vaan ennätän aikanaan
paikalle!"... Hänen tiellään käännähtävät kaikki taaksepäin ja
hymyilevät pilkkaellen. He tuntevat hänen kaikki nuo työläiset ja
heittävät hänelle ohimennessään pilkkasanan hänen rumuudestaan.
"Ei, kas vaan! Apina!... Valentinin apina, joka kulkee miestänsä
haeskellen!" Ja he ärsyttävät häntä: "Khää... khää... löytyy, ei
löydy..." Kuuntelematta näitä rientää lieputtaa hän väsyneenä ja
läähättäin; sillä katu, joka käy ylöspäin aina rintavarustuksille
asti, on raskas käydä.
Vihdoinkin on hän perillä. Se on kaikista loitoimmalla
etukaupungissa, eräässä viimeisten puistokatujen kulmassa. Suuri
tehdas... Ollaan juuri sulkemaisillaan puotit. Kaasu, koneesta
päästettynä, ryntää pitkin palokatua samallaisella tohinalla ja
vinkunalla, kuin höyryveturi pidättäissään. Vähän savua tupruaa
vielä noista korkeista torneista ja se lämmin ilma, joka häälyy
noiden ihmis-tyhjäin rakennusten ympäri, tuntuu juuri kuin olisi se
tuon äsken lopetetun työn läähätys. Kaikki on sammutettu. Yks'ainoa
pieni valo loistaa enää alakerroksessa erään ristikon takaa: se on
kassöörin lamppu. Juuri vaimon tullessa sammutettiin sekin. Siis,
liian myöhään! Palkkainmaksu on päättynyt... Mitä hänen nyt on
tehtävä? Mistä pitäisi hänen nyt etsimän miestään pelastaakseen hänen
viikkopalkkansa ja estääkseen hänen juomasta?... Rahat olisivat niin
polttavaan tarpeesen kotona! Lapsilla ei ole sukkia, ei kenkiä.
Leipuri on maksamatta... Hän vaipuu alas suistokivelle ja tuijottaa
tyhjään yöhön voimatta paikaltaan liikahtaa.
Etukaupungin kapakat tulvivat valosta ja melusta. Kaikki elämä
noista äänettömistä tehtaista on vetäytynyt niihin. Likaisten
ikkunain läpitse, joihin pullo-rivit heijastavat valheelliset
värinsä, absintin myrkyllisen vehreän, liköörin ruusu-punan ja
Danzigin-paloviinan kultaruskon, kuuluu rähinä, laulu ja lasien
kilinä kau'as kadulle, sekaantuen työstä vielä mustien käsien
kauppapöydälle heittämäin rahojen kilinään --.
Kyynärpäät puutuvat pöytää vasten väsymyksen tylsyttävästä painosta,
ja epäterveellisessä kapakkalämmössä unhottavat kaikki nuo raukat,
ettei kotona vilusta värisevillä vaimoilla ja lapsilla ole puita,
eikä...
Näiden matalain ikkunain edessä, jotka ovat ainoat valoa kimaltavat
pilkut koko tällä autiolla kadulla, horjuskelee pieni varjo sinne
tänne... Etsi, etsi, kurja apina-raukka!... Hän käy kapakalta
kapakalle, kumartuu ikkunaa vastaan, pyhkeää huivillaan jonkun
ruudun kulman, tuijottaa sisään, poistuu uudestaan ja käy edelleen,
aina yhtä levottomana, yhtä kuumeentapaisena... Yht'äkkiä värähtää
hän, hän keksii etsikkonsa... Hänen Valentininsa on siellä, ihan
hänen edessään. Ja oikein aika pohattana, sanon minä! Sorea
vartaloisena valkoisessa mekossaan, pöyhkeä kähärästä tukastaan
ja uhkeasta työmies-ryhdistään, seisoo hän möhisevän parven
keskellä. Hänen ympärilleen keräydytään, häntä kuunnellaan... Hän
puhuu niin hyvin ja sitäpaitsi juuri hän maksaa koko kemut...
Sillä välin seisoo apina-raukka tuolla ulkona ja värisee, kasvot
painettuna ikkunaruutuun, johon hänenkin juopponsa, pulloilla ja
laseilla täytetystä sekä hauskoilla naamoilla ympäröidystä pöydästä
kaasuvalossa kuvastuu.
Vaipuneena näihin päättymättömiin kapakkakeskusteluihin, jotka
uudistetaan joka maljalle ja ovat älylle melkein yhtä vaaralliset
kuin tuo väärennetty viinikin, ei mies huomaa tuota pientä vaaleaa,
kuihtunutta muotoa, joka tekee hänelle vihjauksia ruudun takana, eikä
noita epätoivoisia silmiä, jotka etsivät hänen... Hän puolestaan ei
uskalla käydä sisään. Tulla ja etsiä hänen täältä toveriensa joukosta
olisi häväistys miehelle... "Jospahan olisin kaunis, niin voisihan se
käydä joten kuten, mutta niin ruma kuin olen!..."
Ja kuitenkin kuinka kaunis ja miellyttävä hän oli, kun he noin
kymmenkunta vuotta sitten tekivät tuttavuutta. Joka aamu, kun hän
meni töilleen, kohtasi hän hänen matkalla omille toimilleen, köyhänä
ja nöyränä; kielaana, kuin kaikki tässä kummallisessa Pariisissa,
jossa myydään kukkia ja nauhoja pimeimmissäkin porttikäytävissä. He
rakastuivat toisiinsa, kun heidän silmäyksensä ensikerran sattuivat
yhteen; mutta kun heillä ei ollut mitään varoja, täytyi heidän
odottaa kovin kauan, ennenkun voivat yhdistyä.
Viimmein lahjoitti pojan äiti patjan sängystään ja tytön äiti samoin
toisen; ja kun tyttö oli kaikille tovereilleen sangen rakas, niin
toimittivat he hänelle pienen keräyksen, ja niin oli heidän pieni
kotinsa valmis.
Muutamalta ystävältä lainatussa morsiuspuvussa ja eräältä
hius-kihertäjältä vuokratussa hunnussa kävi hän sulhasensa kanssa
jalkaisin vihille. Kirkossa täytyi heidän odottaa, kunnes eräs
paraillaan kestävä kuolinmessu päättyi, kaupungin-hallituksessa
taas, kunnes rikkaammat parikunnat olivat ensiksi saaneet asiansa
suoritetuiksi... Kun kaikki oli tehty, vei hän hänen etukaupungin
ulkokulmalle pieneen puolityhjään, hauskuuttomaan suojaan erään
pitkän solan perällä, jota kahden puolen reunusti rivi muita
likaisia kammioita, joista kuului meteli ja tora. Jo tämä taisi
herättää inhoa uuteen kotiin! Eikä heidän onnensa kestänytkään
kau'an. Eläen juomarien seurassa rupesi Valentiinikin juomaan. Nuori
vaimo näki toisten vaimojen itkevän ja kadotti heti rohkeutensa.
Kun miehensä oli kapakassa, vietti hän kaiken aikansa naapurien
luona veltostuneena ja alakuloisena loppumattomilla valitusvirsillä
tuudittain sylissään olevaa lastaan. Näin käyden tuli hän vihdoin
niin rumaksi ja sai yöpajoista tuon inhottavan haukkumisen: apina.
Alinomaan horjuu tuo pieni varjo edestakaisin ikkunain edessä. Hän
astuskelee hitaasti pitkin likaista käytävää ja yskii kovaa, kuivaa
yskää; sillä ilta on sateinen ja kylmä... Kuinka kauan täytyy hänen
vielä odottaa? Kolme neljä kertaa on hän jo tarttunut avaimeen, mutta
aina uskaltamatta avata.
Mutta muisto kotona olevista nälkäisistä lapsista rohkaisee
hänen viimein. Hän astuu sisään... mutta tuskin on hän päässyt
yli kynnyksen, kun jo myrskyävä ivanauru remahtaa vastaansa:
"Valentin -- apinasi tulee!" Ja ruma hän todella olikin, seisoen
tuossa ympärilleen tipahtelevissa rääsyissään, kaiken odotuksen ja
väsymyksen kalpeus poskillaan.
"Valentin, katso apinaa!" Vapisten ja neuvotonna seisoo onneton
vaimoparka tuossa liikahtamatta, "Mitä! Hän on uskaltanut tulla
aina tänne asti ja häiritsemään häntä -- masentamaan häntä hänen
toveriensa nähden... mutta odotas, saapipa hän nähdä..." Ja hirmuisin
nyrkein ryntää Valentin häntä vastaan. Ivatulvan rähistäessä
pelastaa onneton itsensä paolla. Mies seuraa ovesta perässä, hyppää
muutamia harppauksia ja saavuttaa hänen kadun-kulmassa... Synkkä yö
ylt'ympärinsä... ei ketään ohitsekulkevaa... apina kurja!
Mutta ei! Loitolla tovereistaan ei pariisilainen työläinen ole paha.
Yksinään, silmä silmää vastaan hänen kanssansa, seisoo Valentin
täällä heikkona, nöyränä, melkeinpä katuvaisena. Nyt käyvät he
käsikädessä edelleen ja heidän poistuessaan kuuluu vaimon ääni
synkässä yössä katkerana, valittavana ja kyyneleistä käheänä...
Apinan vuoro on siis tullut.