Notario.
Yh -- tuollainen sumu!... mutisee tuo kunnon mies tullessaan kadulle.
Hätäisesti nostaa hän kauluksensa ylös, kiinnittää suuhisensa
suunsa eteen ja lähtee hyräellen, allapäin ja kädet takataskuihin
pistettyinä astumaan työhuonettaan kohden.
Sumua aika-tavalla -- se on toden totta. Kaduilla voipi sentään
jotenkuten; sillä suurissa kaupungeissa ei pysy sumu kauemmin
kuin lumikaan. Katot silpoavat sen siekaleiksi, muuriseinät
imevät sen itseensä; se tunkeutuu huoneisiin heti, kun ovia vaan
avataan sekä saa astimet niljakkaiksi ja käsipuut kosteiksi.
Vaunujen liikunto, jalkalaisten, joilla on niin kiire, ja jotka
ovat niin köyhiä -- kaikki nämä repivät, murtavat ja hajoittavat
sen. Se imeytyy konttoristien kuluneisiin ja ahtaisiin vaatteisiin
sekä puotineitosten sadekappoihin, tunkeutuu heidän hienojen
harso-huntujensa läpitse ja peittää kuin kalvo heidän suuret,
vaksikankaalla verhotut lippaansa. Mutta siellä autioilla
laitureilla, silloilla, pitkin rannikoita, viralla ja ylhäällä Nôtre
Dame'n takana, missä nouseva aurinko luo valoaan, joka muistuttaa
hämärästä yölampusta -- siellä seisoo se raskaana, läpipääsemättömänä
ja liikkumattomana pilvimuurina.
Mutta kylmästä ja sumusta huolimatta näkyy kysymyksessä oleva mies
menevän laiturilta laiturille tullakseen virkahuoneelleen. Hän olisi
voinut ottaa jonkun toisen tien, mutta virralla näyttää olevan joku
salaperäinen vetovoima häneen. Hänen huvinsa oli luovautua pitkin
sillankäsipuita ja pitkin toimettomain käveliäin kyynnärpäiden
kuluttamia laiturien-kaiteita. Tällä tunnilla ja tässä seudussa ovat
tyhjäntoimittajat harvinaisia. Kuitenkin kohtaa silloin tällöin
jonkun vaimon, joka liinavaate-takka olallaan pysähtyy ja levähtää
kaidepuuta vasten, tai jonkun muun raukan, joka kumarruksissaan
tähystelee vettä synkin kasvoin. Silloin käännähtää mies ja tähystää
uteliaasti heitä, ikäänkuin joku salainen ajatus hänessä asettaisi
nuo ihmiset johonkin yhteyteen virran kanssa.
Se ei ole tänä aamuna viehättävä, tuo virta. Sumu, joka nousee veden
viristä, näyttää painavan sitä. Nuo jylhät katot epätasaisine ja
nojautuvine savupiippuineen, jotka kuvastelevat ja ristiävät toisiaan
keskellä virran juopaa, näyttävät jonkinlaiselta kamalalta tehtaalta,
jonka tarkoituksena on varustaa Pariisi Seinen syvyydestä -- usvalla.
Mutta kysymyksessä oleva mies ei näytä pitävänkään kaikkea tuota
niinkään sulottomana. Kosteus tunkeuu häneen kaikilta tahoilta,
hänessä ei ole ainoaakaan kuivaa lankaa, mutta kuitenkin käy hän
vihellellen edelleen ja myhäilee tyytyväisenä turpaimensa suojassa.
Mutta hänellä on ollutkin hyvää aikaa tutustua Seinen sumuihin. Ja
sitä paitsi tietää hän, että, perille päästyään, odottaa häntä pehmeä
nahkakertainen jalkasäkki, hehkuva nuotio humisevassa pesässä sekä
pieni paistinpannu, jossa hän joka aamu valmistaa eineensä. Nämä
ovat pikkuvirkamiehen nautinnoita elämästä -- vankeushuveja moisia,
joita arvostella ei ole tilaisuudessa kutkaan muut, kuin sellaiset
olentoraukat, joiden koko elämä voi mahtua pähkinän kuoreen.
"Minä en saa unohtaa ostaa itselleni omenoita", sanoo hän tämän
tästäkin itsekseen, viheltää sitten taas ja kiirehtää askeleitaan.
Laituria -- aina vaan laituria; sitten silta. Viimein pysähtyy hän
Nôtre Dame'n takana. Tässä paikassa saarta on sumu sakeampi kuin
muualla. Se tulee tähän kolmelta taholta, upottaa korkeat tornit
puoliksi ja pakkautuu mutkaan, missä silta tekee käänteen. Täällä
seisahtaa miehemme; hän on paikalla.
Epäselvästi näkyy muutamia synkkiä haamuja ihmisistä, jotka
istua kyryttävät käytävillä ja näyttävät niin odottavilta; ja
ikäänkuin kävelypaikkain veräjillä ja ravintolain ovilla näkyvät
täälläkin hedelmäkaupusteliain vasut levittävän viehättävät rivinsä
appelsiinia, kyrsiä ja omenoita.
Oi, mitä oivallisia omenoita! Kuinka raikkaina ja punertavina ne
kimaltavat kastehelmien alta... Yks' toisensa perään katoaa näistä
hänen taskuunsa hymyillessään kaupustajattarelle, joka istuu hytisten
jalat hiilipannulla; sitten avaa hän erään portin sumussa ja menee
yli pienen pihan, jossa seisoo hevonen kärryaseissaan.
"Jotakin kai meille?" kysyy hän ohitse mennessään.
"Niin niin, mutta se 'jotakin' on jotakin kuitenkin", vastaa
läpimärkä ajuri.
Joutuisasti astuu hän silloin virkahuoneesensa.
Täällä on lämmin, täällä saattaa voida kerrassaan hyvin. Jalkasäkki
on paikallaan. Pieni nojatuolinsa odottaa häntä valoisassa paikassa
aivan lähellä ikkunaa. Sumu, joka killuu, kuin varjostin, ruutuin
edessä, tekee valon suloiseksi ja miellyttäväksi ja kirjalautikolla
kekottavat suuret vehreäniskaiset kirjat säännöllisesti
pystytettyinä. Totta on, että tuskin voipi sattua iloisampaan,
hauskempaan, ja paremmasti hoidettuun virkahuoneesen. Mutta
mikä tuntuu niin kummalliselta, on tuo valuvan veden ääni, joka
ympäröitsee sen joka puolelta, kuin laivan kajuutan. Tuolla alhaalla
loiskii Seine natisten siltapylväitä vasten ja särkee vaahtoisat
aaltonsa saaren nokkaan, jolle rantaroska kosottain kokoontuu. Ja
sisällä itse huoneessa kuuluu ylt'ympäri suojaa taukoamaton solina,
-- ääni sellainen, kuin täysinäisiä sankoja tyhjennettäisiin --
tai taukoamatta kestävästä kurikkapesusta. En tiedä minkätähden --
mutta tuntuu ainakin kuin läpi-jähmettyvänsä jo ainoastaan tuon
veden-solinan paljaasta kuulemisesta. Tuntee kyllä, että se putoaa
kovaan pohjaan, että se kimmahtaa kivipermantoon, marmori-paasiin,
jotka sitä vielä yhä enemmin jäähdyttävät.
Mitä alituista pesemistä mahtaa heillä olla puhdistettavana tuossa
eriskummaisessa huoneessa. Ja kun taas solina hetkittäin taukoaa,
kuuluu sisempää taukoamaton tippuminen, tippa tipalta, kuten
suoja-ilmalla tai rankkasateella. Näyttää siis siltä, kun sumu,
pakkauduttuaan katoille ja seinille, sulaisi nyt pesänlämmössä ja
irtautuisi pisaroina.
Mutta miehemme ei huoli siitä. Hän antautuu ihan kokonaan
omenoihinsa, jotka alkavat nyt piipittää paistinpannussa ja
levittävät vienon karamelli-hajun, ja tämä kaunis sointu ehkäisee
hänen kuulemasta tuota yksitoikkoista ääntä, tuota kamalaa veden
nokkumista.
"Kaikki on järjestyksessä, herra notario!" sanoo muuan käheä ääni
eräästä sisemmästä suojasta. Hän heittää silmäyksen omenoihinsa ja
menee kaipauksen huokauksella.
Mihin menee hän?
Tuosta silmänräpäykseksi avatusta ovesta tunkeutuu sisään kylmä
ilmaviima, joka levittää ruovokan ja suon vastakkaista hajua ja
väilähtäen haamuttaa ikäänkuin aavemaailma kuluneita, köysille
ripustettuja resuja, mekkoja, paitoja ja karttuunavaatteita, jotka
roikkuvat hijoistaan pitkinä ja -- nokkuvat, tippuvat.
Se on tehty! Hän tulee takaisin. Hän asettaa pöydälle useita
läpimärkiä esineitä ja kääntyy vilustuneena tulen luo lämmittämään
punaisiksi kohmistuneita käsiään.
"Täytyy siis olla kerrassaan pää pyörällä, että -- sellaisessa
ilmassa..." mutisee hän hytisten. -- "Mikä heitä vaivaa?"
Ja kun hän on tullut kyllin lämpimäksi ja sokeri alkaa muodostaa
helmiä omenan ympärillä, istahtuu hän einehtimään pöytiönsä kulmalla.
Syödessään lyö hän yhden kirjoistaan auki ja selailee sitä nähtävällä
mielihyvällä. Mutta sepä onkin hyvin hoidettu, tuo iso kirja! Rivit
niin suorat, alkukirjoitukset sinisellä lakilla, kimallus kultajauhoa
yli kaiken, imupaperi joka sivulla, kaikki todistaa ihmeteltävää
järjestystä ja huolta.
Näyttää siltä, kun raha-asiat kävisivät reimasti. Tuolla
kunnon miehellä on sama tyytyväinen katsanto, kuin kassöörillä
tarkastaissaan hyvin suoritettua kirjanpäätöstä.
Kun hän mielihyvissään kääntelee kirjan lehtiä, aukeaa sivusuojan
ovi, sisääntunkevan väkijoukon astunta kuuluu; ne puhuvat, mutta
puoli-ääneensä, niinkuin kirkossa.
"Oi! -- niin nuori!... niin kaunis!... voi raukkaa!" Tungehditaan,
kuiskaillaan.
Mutta mitä se häntä liikuttaa, jos toinen onkin nuori. Kun hän on
suorittanut omenansa, asettelee hän eteensä ne esineet, jotka hän
äsken toi sisään. Sormistin täynnä jauhetta; lompakko sisältävä yhden
sous'in; pienet ruostuneet sakset, niin ruostuneet, että niitä ei
milloinkaan, ei enää koskaan voi käyttää; työntekiättären vastakirja
yhteen-tahmistunein lehdin; rähjäinen, puoleksi kulunut kirje, josta
voipi lukea ainoastaan yksinäisiä sanoja: "Lapsi... ei ollenkaan
rahaa... maksupäivä..."
Notario nytkähyttää hartioitaan, ikäänkuin ajattelisi hän:
"Taas tuo vanha juttu."
Sitten ottaa hän kynän, puhaltaa huolellisesti pois leivänmuruset,
jotka ovat kirjalle pudonneet, liikahuttaa kätensä mukavampaan
asentoon ja kirjoittaa sitten kauneimmalla ja selkeimmällä
käsialallaan nimen, joka oli vastakirjassa:
_Féline Bameau. Hopeansilittäjätär, 17 vuotias_.