Lautta.
Ennen sotaa oli täällä kaunis riippusilta kaksin valkoisin
kivipylväin ja tervatuin köysin, jotka kuvastuivat taivaan rantaa
vasten tuossa kajastelevassa raitisilmaisuudessa, joka antaa
laivoille ja ilmapalloille niin omituisen sulon. Savupyörteiden
verhoamana ja tarvitsematta edes kallistaa savupiippujaan kulkivat
sillan alitse kahdesti päiväänsä rivakat hinauslaivat pitkine
lotjajonoineen; ja sillan korvissa oli vielä lisäkkeinä pesulaituria,
pesulauttoja ja sieviä kalastusveneitä kiinnitettyinä pieniin
rautarenkaisiinsa. Sillalle vei kirjavien niittyjen läpitse ihana
poppelipuu-käytävä, kaunis rivi, ikäänkuin vehreä esirippu, jota
Seinen raikkaat tuulahdukset hiljalleen huojuttelivat. Todellakin
viehättävä taulu...
Mutta nyt on kaikki muuttunut. Poppelikuja ei johdata mihinkään
määräpaikkaan; -- siltaa ei ole enää. Kivipylväät ovat pamahutetut
ilmaan ja pirstat heitetyt lavealle ympäri. Se pieni huone, jossa
siltamaksut suoritettiin, on täräyksistä puoleksi sortunut ja
muistuttaa tuon kamalan väkivallan ja varustusten ajan julmista
jäännöksistä. Köydet ja rautalanka-nuorat roikkuvat vedessä; yksi
osa sillasta on keskellä virtaa upotettuna hietaan, kuin suuri
laivanruho; sen kohdalla liehuu punainen lippu varoittamassa
vesimatkalaisia -- ja kaikki roska, jota Seine laahaa mukanaan,
patoutuu tähän, muodostain koko joukon pyörteitä ja pieniä koskia.
Näyttääpä ikään kuin maakunta olisi pilstoittu ja hävityksen
kauhistus kuvastuisi kaikkialla. Taulun surullista vaikutusta
täydentääksensä on puisto, joka vei sillalle, kadottanut
raitisilmaisuutensa. Kaikki nuo ennen niin tuuheat poppelit ovat
nyt kokonaan matojen vallassa -- puillakin on heidän hävityksensä
-- ja ne levittävät alastomat järsityt oksansa, jotka eivät luo
mitään siimestä; ja pitkin tuota pitkää hylättyä ja hyödytöntä
puistikkokujaa liipottelevat nyt kaikkialla vaan suuret vaaleat
perhoset.
Sillan uudesta rakentamista odottaessa on hankittu lautta -- alus
moinen, jolla kuletetaan ylitse vaunuja hevosineen, työhevosia
auroineen sekä kokonaisia nautakarjoja, jotka ummistavat sameat
silmänsä katsellessaan vettä ja liikuntoa. Eläimet ja ajokalut
anastavat lautan keskustan; näiden ympäri kehäytyvät matkustajat
-- maalaisia, koululaisia ja pariisilaisia, jotka kulkevat
kesäasuntojensa ja kaupungin väliä. Nauhoja, huntuja, marhaminnoja,
ruoskia ja ohjia liehuu sekaisin. Seine, joka yli mentäessä vie
nyt niin paljon aikaa, tuntuu toista vertaa leveämmältä, kuin
ennen, ja loitolla tuon pamahutetun silta-rauskan takansa sekä
toisilleen vierasten rantamain välissä, leveää näköpiiri omituisen
surunsekaisella juhlallisuudella.
Eräänä aamuna olin minä saapunut tavattoman aikaisin lautalle.
Valkamalla ei ollut vielä ketään muuta. Lautturin huone, oikeastaan
vaan eräs vanha, puoleksi hietaan vajonnut rautatienvaunu, oli kiinni
ja kosteudesta hiessä; sisältä kuului lapsen yskiminen.
"Holoi, lautturi!"
"Minä tulen, kyll' tulen!" vastasi mies rientäen laahaavin askelin.
Hän oli roteva runkoinen, vielä vallan nuori mies, ennen ammatiltaan
merimies, mutta oli sitten sodan aikana palvellut tykkimiehenä ja
saanut siellä tankistuttavan luuvalon sekä tulikuulan kappaleen
sääreensä ja muotonsa arpia täyteen. Nähdessään minun, hymyili tuo
kunnon mies lausuen: "kyllä nyt on lautalla tilaa tänään."
Minä olin todellakin yksinäni lautalla; mutta ennenkun lautturi
ennätti hakansa irroittaa, oli jo muitakin meniöitä ehtinyt paikalle.
Ensiksi tuli eräs vehmas kirkassilmäinen maalaisvaimo, menossa
torille, kummallakin käsivarrellaan suuri kori, jotka pitivät
hänen tarpeellisessa tasa-painossa sekä suorana ja pontevana.
Hänen jälkeensä väihkyi sumussa muitakin matkalaisia, joiden äänet
kuuluivat meille jo paljoa ennemmin, kuin he itse ehtivätkään
täydellisesti näkyviin. -- Yksi niistä oli hellä, valittavasti
liikutettu naisääni!
"Oi herra Chachignot, minä pyydän kauneimmasti, älkää tehkö meitä
onnettomiksi! Näettehän kyllä, että hän työtelee niin paljon kuin
suinkin voi... odottakaa -- antakaa hänelle aikaa... ei hän muuta
pyydäkään!..."
"Minä olen antanut jo kylläksi aikaa... Mutta nyt siit' on loppu",
vastasi vanhan maalaisukon rämeä, ankara ja taipumaton ääni. "Nyt saa
oikeuden palvelia ryhtyä asiaan. Kyllä hän tietää hänen tehtävänsä...
Holoi, lautturi."
"Se on tuo vanha ilkeä Chachignot", kuiskasi lautturi puoliääneensä
minulle... "Tänne päin, tänne!"
Nyt esiytyi sumusta varteva ukko, kuosikkaassa, vaikka karkeassa
päällystakissa sekä ihka uudessa, tavattoman korkeassa silkkihatussa.
Tuo ahavoitunut ja päivettynyt maalainen, jonka känsistyneet kädet
osoittivat raskasta, karkeaa työtä, näytti vielä yksinkertaisemmalta
ja ruskeammalta tuollaisessa herrakasasussa. Tuo itsepintainen otsa,
tuo kiveränenäinen nokka, tuo mutistettu, ilkeyden poimujen ympäröimä
suu, antoi hänelle inhottavan jörön ulkomuodon.
"No niin! antaa mennä!" mörähti ukko hypätessään lautalle ja hänen
äänensä vapisi kiihtymyksestä. Lautan erotessa rannasta kysyi
maalaisvaimo ukolta:
"Kenelle te nyt olette noin kovana? isä Chachignot!"
"Kas! eukko Blancheko se on!... Ah, älä puhu!... voipihan tässä tulla
hulluksi jo vähemmästäkin... No tuolle Maziliers'in joukolle..."
murisi hän kohottaen puserretun nyrkkinsä erästä vähäistä hentoa,
varjomaista olentoa kohden, joka nyyhkien poistui rannalta.
"Mitä pahaa nuo ihmiset sitten ovat tehneet teille?"
"He ovat tehneet minulle sen harmin, etteivät ole maksaneet
asunto-vuokraansa koko kolmeen vuosineljännekseen eikä
viinilaskuistaankan äyriäkään, eikä ole vielä mitään toivoa saada
edes pinnistämälläkään heiltä niin ropoakaan niistä!... Mutta
minä olenkin nyt matkalla oikeudenpalvelian luo saadakseni tuosta
roistokunnasta kerrassaan eron!"
"Mutta hän on kuitenkin kelpo-mies, tuo Mazilier. Hän varmaankaan
ei voi maksaa teille... Niitä on niin monta, jotka sodanaikana
menettivät kaiken, mitä heillä oli."
Ukko värähti ikäänkuin salaman iskusta ja ärähti: "Hän on aasi!...
Hän olisi voinut ansaita hyvän omaisuuden preussilaisilta, mutta se
raato, ei tahtonut... Siitä hetkestä, kun preussilaiset anastivat
seutumme, sulki hän kapakkansa ja riisui kauppaosoitteensa pois.
Toiset kapakoitsiat, jotka ymmärsivät etunsa, leikkasivat kultaa
kuin puuveitsellä sodanaikana; -- mutta hän, hän mokoma ei myynyt
pennilläkään; ja kaikista pahinta vielä oli se, että tuo tolvana sai
istua putkassa pitkää ajan siitä vaan, ettei hänellä ollut älyä pysyä
edes nahoissaan... Hän on vasikka, se on sanottu, ja se on totta...
'Isänmaa', 'velvollisuus' ja muut tuollaiset!... Mitä ne häneen
kuuluivat? Oliko hänkin, muka, sotilas, hän? Hänen velvollisuutensa
oli myydä viiniä, ja viinaa ostajille; ja silloin olisi hän voinut
maksaa minullekin. -- Mutta kyllä minä opetan sille s--tanalle
toistaiseksi, kuinka 'isänmaisilla' ollaan ja mitä 'velvollisuuksilla
olo' maksaa!"
Ja vihasta hehkuen väänteleiksi hän avarassa päällystakissaan noilla
kömpelöillä kielastuksilla, joista heti huomaa maanmiehen tottumuksen
vaan lyhyeen takkiin.
Hänen tätä puhuessaan olivat maalaisvaimon silmät, jotka vastikään
vielä näyttivät niin leppeiltä ja Maziliers'ia niin täydellisesti
sääliviltä, saaneet jäykän, melkein halveksivan katsannon. Hän oli
talonpoikaisrotua hänkin, ja sellaiset tavallisesti huolivat aivan
vähää niistä, jotka hylkäävät minkään voitto-tilaisuuden, vaikkapa se
olisi risti-aatteinenkin.
"On kuitenkin oikein surkeaa hänen vaimonsa tähden", lausui hän ja
jatkoi vähän epäiltyään: "mutta selvä totuus on sekin, ettei saa
kääntää onnelle selkäänsä."... Ja tästä johti hän suoraan seuraavaan
loppupäätöksen:
"Te olette oikeassa, vanha isä; jos jollakin on velkaa, niin
täytyyhän hänen se maksaakin!"