Tappelu "Père-La-Chaise'ssa".
Kalmiston-vartia nauroi: "Vai tappelu täällä?... Lorua!... Uskokaa
minua, täällä ei ole milloinkaan ollut mitään tappelua. Se on vaan
joku sanomalehtikeksintö. Mitä tapahtui, on aivan yksinkertaisesti
seuraava: Iltahämärässä 22:tta -- se oli kumminkin sunnuntai -- tuli
tänne noin kolmekymmentä liittolaistykkimiestä laahaten mukanaan
patterin seitsennaulaisia ja yhden kuularuiskun uusinta lajia. He
sijoittuivat kalmiston perimmäiseen perukkaan, ja kun se osa kuuluu
minun vartiopiiriini, niin olin minä juuri heitä vastaan ottamassa."
Kuularuiskunsa asettivat he tuonne loitolle puistokäytävän päähän
juuri minun vartiokoppini viereen, ja tykkinsä vähän kauemmaksi
tuolle penkereelle. Järjestykseen päästyään, pakoittivat he minun
avaamaan useampia korihautoja heille. Silloin minä pelkäsin, että
nyt alkaa perinpohjainen hävitys ja ryöstö niissä. Mutta heidän
päällikkönsä piti kuono-nuoran tarpeeksi kiinteällä; hän astui
asentorivin eteen ja piti pienen puheen. "Jokaiselta koiralta,
joka koskee johonkin", sanoi hän, "poltan minä kuonon!... oikeaan,
vasempaan, mars!"
Tämä oli eräs vanhus, jolla oli kokonaan valkea pää sekä
kunniamerkkejä Krimistä ja Italiasta rinnassaan; hän ei näyttänytkään
juuri leikin mieheltä. Miehistö pani hänen sanansa muistoonsa ja minä
saan nyt lausua heistä sen oikeutetun todistuksen, että he eivät
ottaneet niin hituakaan hautakappeleista, eivätkä vielä herttua de
Morny'n ristikuvastakaan, joka jo yksinään on lähes 2,000 frankin
arvoinen.
Ja kuitenkin oli tuo vaan joukko yleistä roistoväkeä, tuollaista
tilapäistä tykkiväkeä, jolla kerrassaan ei ollut mitään muuta
tarkoitusta, kun saada vaan nuo 3 fr. 50 cent. päiväänsä ja antaa
muun mennä miten tahansa... Jospa olisitte vielä nähneet, mitä elämää
he pitivät täällä kirkkomaalla! Kuinka he joukottain piehtaroivat
hautakappelissa, vieläpä itse tuossa kauniissakin haudassa
tuolla loitolla, johon keisarin imettäjä on haudattu. Viininsä
raikastuttivat he Champeaux'in kappelissa, jossa on lähde; ja sitten
vetivät he vaimoväkeäkin tänne. Näin siis syntyi kujeilu ja juominki
koko yöksi.
Ja te saatte olla varmat siitä, että kyllä saivat meidän vainajamme
nyt roskaelämästä kyllänsä.
Kelvottomuudestaan huolimatta teki tuo roistojoukko kaikissa
tapauksissa suurta vahinkoa Pariisille. Heidän asemansa oli mainio ja
aina tämän tästäkin saivat he käskyjä:
"Ampukaa Louvren'ia... ampukaa Palais Royal'ia!"
Silloin tähtäsi vanhus tykkinsä, ja lamppuöljy-kuulat lensivät
korkeissa kääreissä kaupungin yli. Mitä siellä loitommalla tapahtui
ei osannut meistä kukaan sanoa.
Me kuulimme kiväärilaukausten ratisevan yhä likempää ja likempää,
mutta vähän se liittolaisia huoletti. Heidän ristitulessaan
Chaumont'issa, Montmartre'sta ja Père-La-Chaise'sta eivät he luulleet
Versaill'ilaisilla olevan mitään mahdollisuutta tunkeutua esiin.
Mutta silloin tuli meriväen ensimmäinen tulikuula Montmartre'sta ja
teki heidät kerrassaan selviksi.
Kukaan ei ollut aavistanutkaan sellaista. Minä itsekin seisoin
ihan heidän seassaan, piippu suussani nojautuen selin Morny'n
kuvapatsaasen. Kuultuani tulikuulan ilmassa suhisevan meitä kohti,
ennätin tuskin heittäytyä pitkäkseni maahan. Ensi säikäyksessään
luuli arvoisa tykkiväkemme, että se ei ollut mikään muu, kuin joku
vahinkolaukaus tai vaan kehno pila tovereilta siellä. Mutta mitäs
vielä! Viisi minuuttia... uusi salama Montmartre'sta ja meitä kohti
liukoaa uusi rusina yhtä hienosti tähdättynä, kun ensimmäinenkin. --
Yks' kaks' ovat uljaat ilokäkeni jättäneet tykkinsä ja kuularuiskunsa
oman onnensa nojaan ja juoksevat rakkaan henki-kultansa nimessä
mikä minnekin. Kirkkomaa ei näyttänyt kyllin tilavalta heille ja
kaikkialta karjutaan; "Me olemme petetyt! Me olemme petetyt!" Mutta
vanhus, hän seisoo yksinään jälellä putoovain tulikuulain seassa, ja
-- uskokaa minua tai ei -- mutta olipa todellakin kaunista nähdä tuon
saakelin laukovan kanuuniaan ja itkevän raivostuneena miehistönsä
pa'osta.
Vasta illan tullen tavalliseen palkanmakso-aikaan palasi kuitenkin
muutamia. Kas täällä saatte nähdä, täällä minun virkakopissani on
vielä jälellä nimet mitkä vanhus kirjoitti huutaessaan väkeään:
"_Sidaine, paikalla; Choudeyras, paikalla; Billot, Vallon_..."
Kuten näette, ei saapunut paikalle kuin neljä tai viisi, mutta
näilläkin oli vaimoväkeä mukanaan... Oi! tuota iltaa en unhota
milloinkaan. Tuolla loitolla -- palava Pariisi... Hôtel de Ville,
aseisto, viljavarastot -- kaikki leimuavassa liekissä. Ja täällä --
valoa, kuin keskipäivällä. Liittolaiset yrittivät vielä kerran palata
jälleen tykeillensä, mutta heitä oli liian vähä, ja sitäpaitsi eivät
he uskaltaneetkaan Montmartre'lta. Silloin asettuivat he erääsen
hautaholviin ja istuivat sinne moisten simasuittensa kera laulamaan
ja juomaan. Vanhus oli asettaunut Favronne'n haudan aukolla kahden
kivisen kuvapatsaan väliin ja tuijotteli siitä palavaa Pariisia
julmin katsein. Voi kyllä nähdä hänen epäilevän, että tämä on ehkä
hänen viimmeinen yönsä.
Tästä hetkestä aikain en minä tiedä aivan tarkoin, mitä juuri
tapahtui; sillä minä menin kotiini, tuohon pieneen lautiooni, jonka
näette pilkoittavan tuolta oksain välitse. Minä olin väsyksissä
niin, että horjuin ja heittäydyin heti sängylle siinä asussa kuin
olin, mutta jätin kuitenkin lampun palamaan, kuten aina muutenkin
näin pahalla säällä... Yks' kaks' kopistetaan ovelle kiivaasti.
Vaimoni menee aivan vapisten avaamaan. Me luulimme siellä olevan
liittolaisia... mutta ei! Siellä oli meri-sotaväkeä. Yksi kapteeni
sotakoululaisia ja lääkäri.
"Pian! Nouskaa ja antakaa meille kahvea" huusivat he.
Minä nousin ja keitin kahvea itse; sillä vaimoni peljästykseltään
ei juuri kyennytkään siihen. Kirkkomaalta kuului kummallinen möhinä
ja epäselvä liike, ikäänkuin kaikki kuolleet olisivat nousseet
haudoistaan, käydäkseen viimeiselle tuomiolle.
Upseerit joivat seisoallaan kaikin kiirehin ja vaativat sitten
minunkin mukaansa.
Kaikkialla sotilaita ja merimiehiä. Het' muodostettiin rivakka
nuuskia-joukko ja minun käskettiin lähteä sen etunenässä sissimään
kaikki hautaholvit toinen toisensa perästä. Silloin tällöin, kuin
sotilaat äkkäsivät jonkunkin oksan liikahtavan, päästivät he aina
jonkun laukauksen pitkin yhtä tai toista puistokäytävää, milloin
johon-kuhun kuvapatsaasen, milloin rämähtävään ristikko-porttiin.
Siellä täällä keksittiin aina joku raukka piilossaan yhden tai
toisen hautakammion sopessa. Ja silloin oli kaikki tehty vaan
vilauksessa. Näin kävi minun liittolaistykkiväelleni. Minä löysin
heidät vartiokoppini luona yhteen kasaan ryhistyneinä, miehet ja
naiset mullin mallin; mutta näiden kaikkein yli kohoui tuo vanhus
kunniamerkkeineen. Voinette uskoa, ett'ei tuo ollut mikään hauska
näky... tuossa kylmässä hämärässä... Uh!
Mutta hirmuttavin oli minun kuitenkin nähdä tuo pitkä rivi
kansalliskaartilaisia, jotka nyt juuri tuotiin tänne la
Roquette vankilasta, missä he olivat viettäneet yönsä. He kävivät
pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin ruumissaatto. Ei kuulunut
ainoatakaan sanaa, ei valitusta. Ne raukat olivat niin kokonaan
näännytetyt ja ruhjotut, että useat kävivät vaan nukuksissaan, eikä
edes ajatus siitä, että he nyt kävivät kuolemaan, voinut herättää
heitä. He vietiin kau'as kalmiston sisään ja sitten alkoi ammunta.
Heitä oli sata seitsemänviidettä miestä, ja hyvin voitte ymmärtää,
että siinäkin meni aikansa...
Tämä, näetten, on nyt se, jolle kansa on antanut nimen: tappelu
Père-La-Chaise'ssa.
Täällä huomasi tuo kunnon ukko esimiehensä, ja jätti minun heti.
Minä viivyin tuokion, luin vartiokopissa niiden nimet, jotka olivat
tulleet palavan Pariisin valossa kokemaan viimeistä palkkaansa,
kuvailin ajatuksissani tämän tulikuulain risteilemän sekä veressä
ja tulessa punertavan toukokuun yön; näin tuon suuren jylhän
kalmiston valaistuna, kuin juhlallisesti tulitetun kaupungin, tykit
jätettyinä, hautaholvit avattuina ja juomapidot kuolleitten majoissa;
näin päälliseksi aivan lähellä tuossa -- juuri kupukattojen,
muistopatsaiden ja veistokuvain keskellä, joihin liekit loivat elämän
haamua -- Balzacs'in kuvan korkeane otsaneen ja suurine silmineen
katselevan tätä murhe-näytelmää.