Chauvin'in kuolema.
Ensikerran kun minä hänen tapasin oli se muutamassa rautatievaunussa,
eräänä elokuun sunnuntaina, juuri aivan tuon, silloin niin sanotun,
"espanjalais-preussilaisen sekaannuksen" ensi-alussa. Minä en
ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt, mutta tunsin kuitenkin heti
paikalla. Pitkä laiha vartalo, harmaa tukka, liekkivät kasvot, kiverä
nokka, pyöreät, aina säihkyvät silmät, jotka eivät koskaan käyneet
leppeämmiksi, paitsi katsellessaan tuota tähditettyä herraa sohvan
nurkassa, sekä matala, ahdas, itsepintainen otsa -- otsa sellainen,
johon, siinä aina ihan sama ja aina ihan samaan suuntaankin
herkeämättä työskentelevä ajatus oli vihdoin uurtanut yhden ainoan
syvän juovan; mutta muuten vaihtelehtavan sävyisyyden ja pikaisuuden
täydellinen sekoitus -- kaikki tämä, mutta erittäinkin tuo hirveästi
korraava "rr'ien" jyrinä, kun hän puhui "la Frrrançe'sta" ja "le
drrrapeau frrrançais'sta"... oli huomiota herättävää.
"Tuo täytyy olla Chauvin", päätin minä itsekseni.
Ja Chauvin se todella olikin -- Chauvin koko loistossaan!...
Haastellen suurin viittein ja vääntehin istui hän tuossa ihan
edessäni ja heilutteli sanomalehteään ikäänkuin hän olisi ja'ellut
korvapuusteja koko Preussille.
Haltioissaan matkusti hän nyt jo, muka, Berliiniin keppi pystyssä,
hurmoksissa, kuurona, sokeana, raivona, hulluna! Ei sääliä, ei
sovintoa! Sota, sota elämästä ja kuolemasta!
"Mutta jollemme ole varustetut, Chauvin?"
"Ranskalaiset ovat aina varustettuina!" vastasi Chauvin, oikaisten
runkonsa ja kohottaen viiksensä sellaisella pelottavalla rrrien
jyrinällä, että ikkunat melkein helisivät.
Kiusallinen ja tyhmänrohkea olento! Sangen hyvin käsitin minä nyt
kaiken sen ivan, kaikki ne pilalaulut, jotka jo vanhastaan olivat
ympäröineet hänen ja luoneet hänelle yleisen naurunalaisuuden maineen!
Tämän ensimmäisen kohtaamuksemme perästä olin minä päättänyt välttää
häntä; mutta kummallinen kovaonni johdatti hänen melkein aina vaan
tielleni. Ensiksi senaatissa samana päivänä, jona hra Grammont
ilmoitti maan-isille, että sota oli julistettu. Kaikkien muiden,
puoleksi vapisevin äänin nostettujen, suostumushuutojen keskellä,
jotka tätä seurasivat, kuului parvesta hirvittävä huuto: "eläköön
Ranska!" ja kun minä katsahdin sinne, näin minä Chauvin'in pitkät
käsivarret vengehtivän sielläkin ilmassa.
Joku aika senjälkeen näin minä hänen operassa; siellä seisoi hän
suorana Girardin'in parvekkeessa huutaen, pyytäen saksalaista
Reini-laulua. Mutta kun vastattiin, että laulajat eivät vielä olleet
oppineet sitä, pahkiloi hän raivossaan: "Tarvitaanko nyt pitempi aika
oppia laulaa lirittämään Reini, kuin valloittaa Reini?"
Tästä alkain oli hän kuin lumottu: kaikkialla Pariisissa, katujen
kulmissa, puistokaduilla, ilmestyi tuo Chauvin, aina kiivenneenä
jollekin istuimelle tai pöydälle sekä rumpujen, lippujen ja
"marseljäs"-sävelten ympäröimänä. Milloin jakeli hän lähteville
sotamiehille sikarria, milloin tervehteli hän sairashoitojoukkoja
-- kaikkialla näkyi aina ihmisryhmäin ylitse hänen suuri, loimuava
muotonsa, ja niin hän laverteli ja älisi sekä niin viitteli
ympärilleen, että olisi voinut luulla Pariisissa olevan ainakin
600,000 Chauvin'ia. Jos olisi tahtonut päästä näkemästä tuota
suututtavaa haamua, niin olisi täytynyt sulkeutua sisään ja teljetä
sekä ovet että ikkunat.
Mutta kuinka olisi voinut pysyä huoneessaan sanoman tultua
Wissenbourg'ista, Forbach'ista ja koko tuosta onnettomuuksien
rivistä, joita tuo surkea elokuu meille tuotti, ikäänkuin olisimme
saaneet painajaisen, joka ei milloinkaan aikoisi päästää meitä.
Kuinka olisikaan siis voitu pysyä vapaina tuosta elävästä
levottomuudesta, joka päivät pääksytysten juoksi kokoilemassa uutisia
ja kuulutuksia, ja joka hoipperoi kaiket yöt ympäri kaupunkia,
tuskallisin ja sekavin kasvoin, jotka kaasuliekkien valaisemina
näyttivät aivan aaveen-omaisilta? -- Näinä iltapuhteinakin kohtasin
minä Chauvin'in. Hän kulki puistokaduilla joukosta joukkoon, piti
puheita äänettömälle kansajoukolle, oli aina täynnä toivoa ja hyviä
uutisia, oli varma voitosta vaikka miten ja huudahti jokaiselle
kyllä kymmenet kerrat sen kalleimman vakuutuksen, että Bismarck'in
valkoinen ratsuväestö on lyöty viimeiseen mieheen...
Kummallista! Chauvin ei näyttänyt minusta enää niin naurettavalta! Ja
vaikka tosin en uskonut sanaakaan hänen jutuistaan, ei se haitannut;
sillä ne kaikessa tapauksessa kuitenkin huvittivat minua. Selvästi
tunsi, että tuossa pirun miehessä, vaikka hän olikin silmitön, hullun
kopea ja tietämätön, hehkui elävä väsymätön voima -- ikäänkuin
sisällinen liekki, joka lämmitti sydäntä.
Ja juuri tällaista liekkiä tarvittiinkin tuona pitkänä
piiritysaikana, tuona kauheana talvena, jona koiran ja hevosen liha
oli jokapäiväistä leipäämme. Ilman Chauvin'ia, sen voivat vaikka
kaikki pariisilaiset todistaa, ei Pariisi olisi kestänyt piiritystä
kahdeksaa päivää.
Trochu oli alusta aikain sanonut: "Vihollinen tulee sisään, koska
vaan tahtoo!"
"Se ei tule sisään!" väitti Chauvin. Chauvin'illa oli luottamus,
Trochu'lla ei. Chauvin luotti kaikkiin, hän; -- hän luotti korkeasti
asianomaisiin sotaohjelmiin, Batzaine'en, hyökkäykseen. Joka yö kuuli
hän Chanzy'n tykkipaukkeen Etampes'in puolelta päin, Faidherbe'n
kuularuiskutuksen Enghien'in takaa, ja mikä parasta, mekin kuulimme
ne, mekin; -- siihen määrään oli tuon rohkean hupsun henki lopuksi
tunkeutunut meihin kaikkiin.
Kunnon Chauvin!
Hän juuri, tuo levoton henki, oli myöskin se kaikkia siilova silmä,
joka aina ennen kaikkia muita keksi kyyhkysten valkoiset siivet
sinervää, synkkää taivaanrantaa vasten. Kun Gambetta lähetti
meille noita monia "tarasconnadiansa", oli se aina Chauvin,
joka kaikuvalla äänellään luki ne julki kaupunginhallituksen
portilla. Niinä... joulukuun öinä, kun pitkät rivit vilun-sinisiä
ihmisiä seisoi odottamassa teuraspuotien edustoilla, otti Chauvin
miehekkäästi paikkansa rivissä, ja kiitos olkoon hänelle, oli noilla
nälkiintyneillä vielä voima nauraa, laulaa ja ottaa rinkitanssin
lumessa...
"Le, lon, la, laissez les passer,
les Prussiens dans la Lorraine."
[Antaa mennä kuten nukuksissa,
Preussilaiset ovat Lotringissa!]
hyräili Chauvin ja antoi kalossien pitää polentoa; ja
villa-hunnuissaan hymyilivät vaaleat muodot saaden siitä elähyttäviä
terveyden vivahduksia.
Mutta oi! Kaikki tämä ei hyödyttänyt mitään. Eräänä iltana,
mennessäni Drouot-kadun ylitse, näin minä tuskallisen ihmisjoukon
äänetönnä tungehtivan kaupungin hallituksen ympärillä ja kuulin
tuossa suuressa, äänettömässä, pimentyneessä Pariisissa Chauvin'in
koroitetun äänen mitä juhlallisimmasti huutavan: "Meikäläiset ovat
miehittäneet Montretout-kunnahat".
Kahdeksan päivää senjälkeen oli kaikki lopussa.
Siitä hetkestä alkain näin minä Chauvin'in ainoastaan aniharvoin.
Jonkun kerran tapasin hänen vielä puistokaduilla viittelemässä ja
puhumassa _revanchesta_ (kostosta) -- vielä viimmeinen koriseva
"_r_"; mutta kukaan ei kuunnellut häntä enää. Iloitseva Pariisi
janosi huvejaan, työtelevä Pariisi kostoaan, ja Chauvinparka haaskasi
suuria sanojaan ja vengeitään aivan turhaan; väkijoukot vaan
hajosivat hänen tullessaan, sen sijaan kuin olisi pitänyt ryhmistyä
hänen ympärilleen.
"Hullu," sanoivat muutamat.
"Nuuskia, vakooja!" huudahtivat toiset.
Tuli sitten kapinan-aika: "punainen lippu" ja "kommuunilaisuus".
Pariisi joutui "mustain", roskaväen valtaan. Epäluulon alaiseksi
joutuneena täytyi Chauvin'in pysyä kotonaan. -- Ja kuitenkin, kun
viimmeinen kurjuuden päivä tuli, seurasi ihan itsestään, että hänkin
oli mukana, vaikka vaan istua rykytti eräässä Vendômekentän kulmassa.
Aavistettiin hänen kuitenkin olevan kansajoukossa, ja katupojat
pilkkasivat, vaikka eivät nähneetkään häntä.
"Ähää! Chauvin!" huudeskelivat he, ja kun muistopatsas kaatui,
nähtiin preussilaisten upseerien, jotka joivat Champagne'a eräässä
esikuntatoimiston ikkunassa, kohottavan lasinsa ja pilkaten huutavan:
"Ha! ha! ha! mossié Chaufin!"
Aina toukokuun 23 päivään asti ei Chauvin antanut niin merkkiäkään
itsestään, josko hän enää edes elikään. Erään kellarin syvyyteen
kätkeytyneenä piehtaroi tuo raukka epätoivoissaan siitä, että itse
ranskalaiset tulikuulat suhisivat taas Pariisin kattojen ylitse.
Viimein eräänä päivänä piti hän varalla ja hiipi ulos juuri kahden
vastakkaisen tykityksen väliin. Katu oli autio ja ikään kuin
entistään leveämpi. Toisella puolella kohoui uhkaava rintavaruste
tykkineen ja punalippuneen; toiselta taas lähestyi kaksi pientä
Vincennes-soturia laahien muurin vierustaa savustunein kasvoin
ja oi'ennetuin pyssyin. Versailles'ilais-joukot olivat juuri
murtautuneet Pariisiin.
Chauvin tunsi sydämmensä sykkivän ilosta. "Eläköön Ranska" huudahti
hän ja riensi sotilaita vastaan. Mutta hänen äänensä häätyi
kaksinkertaisesta kivääripamauksesta. -- Onnettomasta erehdyksestä
oli tuo onneton heittäytynyt kahden sotivan vihollisparven väliin ja
kaatui keskinäisen vihan uhrina. -- Hän kieri rikkinäisessä kadussa
ja siihen jäi hän makaamaan kahdeksi päiväksi leveillä käsin ja
liikkumattomin kasvoin.
Näin kaatui Chauvin yhtenä meidän sisällisten meteliemme uhrina, ja
hänessä meni viimeinen ranskalainen!