Pikkupiirakat.
1.
Aikaisin aamupäivällä -- eräänä sunnuntai-aamuna -- kuultiin
piirakkaleipuri Sureau'n Turenne-kadun varrella huutavan
oppipoikaansa ja sanovan hänelle:
"Täällä on herra Bonnicar'in pikku-piirakat... vie nämä hänelle
ja tuo maksu kaikista... Versaillilaiset kuuluvat tunkeutuneen
Pariisiin".
Tuo pieni poikanulikka, joka valtioasioista ei ymmärtänyt niin
mitään, latoi aivan lämpimät piirakat erääsen torttukoteloon, sitoi
kotelon pöytäliinaseen, asetti sen sitten oikealla tottumuksella ja
varmalla liikunnolla valkoisen lakkinsa päälle ja läksi niin täyttä
laukkaa Saint Louis-saarelle, missä herra Bonnicar asui. Aamu oli
kirkas ja taivaalla kimalsi lämmin toukokuun aurinko, joka täyttää
hedelmä-puodit syreeni- ja kirsimarjarypälä-ryhmillä.
Huolimatta etäisestä kivääri-paukkeesta ja rummunlyöntimerkeistä
katujen kulmissa, oli vanha _Marais_-osa entisessä rauhallisessa
muodossaan.
Kaikkialla vallitsi täydellinen sunnuntai-ilma ja luonne, lapset
hälisivät pihoissa, puol'kasvuiset tytöt heittivät "vyöhettä"
porteilla ja tuo pieni valkopukuinen poika, joka suloisen
piirakka-tuoksun ympäröimänä juoksi edelleen puiston tyhjiä käytäviä,
lisäsi muun muassa tuohon surulliseen tappelupäivään jonkunkin
kimalluksen viatonta pyhäpäivän rauhaa.
Koko elämä tästä kaupungin-osasta näytti virranneen Rivoli-kadulle.
Siellä laahattiin tykkiä, siellä rakennettiin rintavarusteita;
jokaisessa katukulmassa tavattiin keskustelevia joukkoja ja
toimekkaita kansalliskaartilaisia. Mutta tuo pieni piirakkaleipuri
ei ällistynyt. Tuollaisilla poikanulikoilla onkin oikea tottumus
tungehtia kaikellaisten kuohujen ja ahdinkojen läpitse kadulla. Ja
juuri päivinä sellaisina, kuin uutenavuotena, laskiaisena ja muina
juhlina, joina ahdinko ja vastukset kaduilla ovat suurimmat, onkin
heillä enimmän asiajuoksuja; itsepä vallankumouskin koskee heihin
kummallisen keveästi.
Oli todellakin oikein hupaista nähdä tuon pienen valkoisen lakin,
väistellen kaikkia nyrväyksiä ja keveillä liikunnoilla vaaputtaen
torttukoteloansa puikkivan tupsulakkien ja painettien välitse,
toisinaan sangen joutuun, toisinaan täytyvällä hitaisuudella, jossa
selvästi näkyi menokiireen täytymyksestä hillitty halu.
Mitä huoli hän tappelusta! Pääasia oli ennättää vaan Bonnicar'in
luokse ennen kello kahtatoista ja saada niin pian, kuin mahdollista,
sen pienen juomarahan, joka häntä odotti esikon pöydällä.
Yht'äkkiä tuli hirmuinen ahdinko; tasavallan lempilapset riensivät
ohitse juoksumarssissa rähisten ja laulaen. Ne olivat noin kahden- ja
viidentoistavuotisia katupoikia varustettuina chassepot-kivääreillä,
punaisilla vyöliinoilla ja varsikkailla saappailla, nyt yhtä
ylpeinä ollen "sotamiehisillä", kuin laiskiaisilveilyissään juosten
paperihatuissa ja resuisissa päivänvarjostimissaan likaisilla
puistokaduilla.
Tällä kertaa oli pienellä piirakkaleipurilla täysi työ säilyttää
tasapainoa. Mutta hän ja hänen torttukotelonsa olivatkin jo niin
monta kertaa yhdessä harjoitelleet "kenkäluistelua" jäisillä kaduilla
ja hypänneet niin usein "piiripotkua" keskellä käytäviä, että
piirakat pääsivät tälläkin kertaa vaan paljaalla peljästyksellä.
Onnettomuudeksi herättivät nuo laulut, nuo punaiset vyöliinat, tuo
hälinä, ihmettely ja uteliaisuus pojassa halun tehdä pienen matkan
niin hyvässä seurassa; ja kulettuaan huomaamattaan Hôtel de Villen ja
Ile Saint Louis-saaren siltain ohitse, äkkäsi hän vasta tuon kurjan
virran mukana vyöryneensä Jumala tiesi minne.
2.
Jo vähintäänkin viisikolmatta vuotta sitten oli herra Bonnicar'in
luona ollut tapana syödä piirakoita sunnuntai-päivälliseksi.
Kaksitoista lyötyä, kun koko perhe -- pienet ja suuret -- olivat
kokoontuneet saliin, soi heleä ovikello rivakasti ja rohkeasti, johon
yhteisesti vastattiin: "Kas!... tääll' ovat piirakat!"
Tuolia kolistain, sunnuntai vaatteita kahistain ja koko odottavan
lapsisarjan helakasti nauraessa, asettui silloin tuo onnellinen
porvarisperhe ympäri ruoka-pöytää, jolla piirakatkin olivat
hopeaiseen hiiliasettiin säännöllisesti ladottuina.
Mutta sinä päivänä pysyi kello ääneti. Suutuksissaan katsoi
herra Bonnicar uskolliseen seinäkelloonsa, jota täytetty haikara
koristi, ja joka ei milloinkaan jätättänyt eikä edistänyt. Lapset
seisoivat haukotellen ikkunassa vahtien siihen kadunkulmaan päin,
mistä piirakkapoika tapasi tulla. Haastelun lakattua ja nälän
tuosta yks'toikkoisesta kahdentoista lyönnistä kiihdyttyä, rupesi
ruokasali näyttämään aivan tyhjältä ja synkältä, jos ei huolita
noista vanhanaikaisista pöytähopeoista hienolla damastiliinalla ja
pyhkeistä, jotka töröttävät ympäri pöytää kankeina kuin poimutetut
naisten ilmaläyhkät.
Vanha emännöitsiä oli useampia kertoja käynyt sisässä ja kuiskannut
hra Bonnicar'in korvaan jotakin paistin paahtumisesta ja herneiden
liiaksikiehumisesta... mutta hra Bonnicar oli itsepäinen eikä istunut
pöytään, ennenkun olisi saanut piirakkansa; ja leipuri Sureau'hon
täydellisesti katkertuneena, päätti hän mennä itse kuulemaan, mikä
kumma oli syynä tuohon tavattomaan viipymiseen. Kun hän nyt vihasta
hehkuen ja keppiään heitellen astui ulos portista, varoittivat häntä
naapurit:
"Varokaa, hra Bonnicar... sillä väitetään, että versaillilaiset ovat
murtauneet Pariisiin."
Mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, ei edes kivääripauketta, joka
Neuilly'sta raikui yli vedenpinnan, eikä itse Hôtel de Ville'n
hätä-tykistöstäkään, joka vapisutti koko tämän kaupunginosan kaikkia
ikkunoita.
"Äh, sinä Sureau!... sinä Sureau!"... Ja kiireessä matkassaan
puhui hän itsekseen ja oli jo hengessä seisovanaan puotissa ja
törkkäävänään kepillään permantoon niin, että ikkunat ja asettimet
tärisivät.
Ensiksi purkui hänen vihansa Ludovik Filipin sillalla olevaa
rintavarustusta vastaan. Täällä virui muutamia hurja-katseisia
liittolaisia piehtaroiden aurinkopaisteessa tuossa revityssä kadussa.
"Mitä ai'otte te, kansalaisemme?" Kansalainen selitti asiansa, mutta
tuo piirakkajuttu herätti vaan epäluuloa ja vielä sitä enemmin,
kun hra Bonnicar kauniissa pyhätakissaan ja kultasankaisissa
silmälaseissaan näytti aivan kokonaan vanhalta valtiopuoluelaiselta.
"Se on nuuskia," päättivät liittolaiset; "paras on siis lähettää
hänen Rigault'in luo."
Neljä miestä, jotka olivat sangen halukkaat pääsemään
rintavaruksesta, ohjasi heti tuota toivotonta mies parkaa edellään
kivääriensä perillä.
Mihin matka piti, en tiedä, mutta puolen tuntia senjälkeen olivat he
kaikki, niin vartiat kuin vankikin, hallituksen joukkojen vallassa ja
asetettuna pitkään vankimatkueesen, joka oli valmiina Versailles'iin
vietäväksi.
Hra Bonicar teki vastalauseensa yhä kiihtyvämmällä innolla, kohotti
keppiään ja kertoi kyllä sadoin kerroin asiansa; mutta onnettomasti
kyllä, näytti tuo viaton piirakkajuttu nytkin, juuri kaikessa
tässä tavallisten olojen näin perinjuurisessa mullistuksessa, niin
mahdottomalta, niin uskottamattomalta, että upseerit vaan nauroivat
sille:
"Hyv'on -- hyv'on, ukkosemme -- hyvä... te saatte selittää asianne
likemmin Versailles'sa!"
Ja yli Champs-Elysées'in, jotka vielä olivat ruutisavuun verhottuina,
läksi matkue liikkeelle kahden sotamiesrivin välissä.
3.
Vangit astuivat viisittäin tiheissä riveissä. Joukon hajoamista
estääkseen pakoitettiin heidän käymään käsikädessä; ja niin polki tuo
suuri ihmisjoukko tietä tomussa ja pölyssä jytinällä sellaisella,
joka muistuttaa rankkasateen ropinaa.
Onneton Bonnicar luuli näkevänsä unta. Hengestyksissään ja hiestä
valuen sekä pelvon ja väsymyksen hurmeessa käydä laahasi hän
matkueen loppupäässä kahden vanhan puoskari-ämmän välissä, jotka
oikein lemusivat viinalta ja lamppuöljyltä; ja kun hän taukoamatta
kiroten ja pahkiloiden jahki sanoja "piirakkapoika... piirakat", niin
luultiin hänen menettäneen järkensä.
Ja totta onkin, että ukkoraukan pää ei ollut hetikään selvillä.
Ja mitä oli se, jonka hän luuli näkevänänsä tuolla loitolla
pölypyörteiden seassa, kun töyränteiden ja notkelmain yli kulettaessa
matkueen rivit vähän erosivat, joll'ei juuri piirakkapojan valkoinen
takki ja lakki? -- Ja vielä kyllä kymmenet kerrat tällä matkalla
näytti tuo vähäinen valkea haamu väilähtävän hänen silmiinsä ja taas
katoavan sotilaspukujen, mekkojen ja rääsyjen sekaan, juuri kuin
vartta vasten kiusoitellakseen häntä.
Vihdoin hämärässä saavuttiin Versailles'iin, ja kun väkijoukko äkkäsi
tuon vanhan silmälasikkaan porvarin hurmehtuneena, pölyisenä ja
vauhkana, niin päätettiin yleensä, että hänen ulkomuotonsa kuvasi
mitä perinpohjaisimman roiston. Kuuluipa huutoja esim:
"Se on Felix Payât... ei, se on Delescluze."
Jalkaväki-vartiostolla oli täysi työ saada hänen vahingoittumattomana
kukkaistarhaan. Vasta siellä sai tuo kurja matkue hajaantua,
oijahtaa maahan ja hengähtää. Toiset nukkuivat, toiset kiroilivat,
uhoittelivat tai itkivät; mutta onneton hra Bonnicar ei voinut
itkeä eikä nukkua. Istuen muutaman portaan astimella, pää käsiinsä
kätkettynä sekä puolikuolluksissa nälästä, väsymyksestä ja
häveliäisyydestä, läpikävi hän ajatuksissaan koko tämän onnettomuuden
päivän: lähtönsä kotoa, odottavan perheensä levottomuus, katettu
pöytä, joka varmaankin vielä odotti hänen kotiintuloaan, sekä sitten
masennukset, pyssynperän työkkäykset, solvaukset y.m. -- ja kaikki
tämä vaan muutaman epäluotettavan piirakkaleipurin tähden!
"Hra Bonnicar, tässä ovat teidän piirakkanne..." kuului nyt ääni
aivan lähellä häntä. Tuo kunnon ukko katsahti ylös, ja mitä?...
ihan hänen edessään seisoi piirakkapoika, joka oli joutunut kiinni
yhdessä tasavallan lellilasten kanssa, ja otti nyt piirakkasäiliönsä
valkoisen kaatinsa alta, avasi liinakäärröksen ja tarjosi sisällön
hänelle.
-- -- -- -- -- -- -- --
Ja niinpä kävi vaan, että hra Bonnicar tänäkin sunnuntaina, ikäänkuin
kapinan ja vankeuden uhallakin, söi kun söikin tavanmukaiset
piirakkansa.