Kommuunin turco.
Hän oli pieni rumpari algerilaisessa haja-ampuja-pataljoonassa. Hänen
nimensä oli Kadour, kuului Djendelheimoon ja palveli siinä pienessä
turcorykmentissä, joka Vinnyn armeijan perässä tunkihe Pariisiin. Hän
oli ottanut osaa koko sotaretkeen aina Wissenburg'ista Champigny'yn
asti ja liidellen kuin myrskylintu yli taistelukentän, pitäen aina
itsensä, _derbouka'nsa_ (pieni arapialainen rumpu) ja rautaiset
rumpunapukkansa niin vilkkaassa liikunnossa, että kuulat eivät
tietäneet, missä hänen tapaisivat.
Mutta talvi tuli, ja tuo pieni afrikalainen, jonka bronssin karvainen
iho oli tykkitulen liedellä tummunut, ei voinut kestää yövartioimista
ja liikkumattomuutta lumessa. Eräänä kauniina tammikuun aamuna
löydettiinkin hän Marnen rannalta paleltunein jaloin ja vilusta
kankistuneena.
Sotilassairasvaunuissa vietiin hän takaisin Pariisiin, ja eräässä
sikäläisessä sairashuoneessa näin minä hänen ensikerran.
Surullisena, mutta kärsivällisenä kuin sairas koira makasi hän
aivan hiljaa ja katseli ympärilleen suurilla leppeillä silmillään.
Jos hänelle puhuttiin, hymyili hän, näyttäen hampaitaan. Siinä oli
kaikki, mitä hän voi tehdä; sillä Ranskan kieli oli hänelle outo, ja
töin tuskin voi hän sanoa _sabir_, tämä algerilainen "kontinkieli"
sekoitus provensalisista, italialaisista ja arapialaisista kielistä,
täynnä kirjavia sanoja ja lauseparsia, ikäänkuin poimituita
simpukoita latinalaisen kulkuveden kaikilta aloilta.
Ainoana huvikkeenaan oli Kadour'illa rakas _derbouka'nsa_. Kun hän
ihan kovin ikävistyi, otettiin se esille ja hänen annettiin lyödä
siihen, vaikka tosin vaan aivan hiljaa, etteivät muut sairaat
häiriytyisi. Silloin aina tuo musta muotoraukka, joka synkässä,
kellervässä talvivalossa näytti niin kuihtuneelta ja sammuvalta,
elähtyi kerrassaan sekä nauraen ja irvehtien kertoi kaikki polennon
vaihdokset. Milloin löi hän merkin hyökkäykseen, ja huimassa naurussa
heijasti silloin salama hänen valkoisista hampaistaan. Milloin taas
kostuivat hänen silmänsä jonkun kotimaisen säveleen kaikuessa, hänen
sieramensa suurenivat ja tuossa tympeässä sairashuoneen ilmassa,
pullojen ja kääreiden keskellä kangasti ehkä hänelle Blidahl'in
herttaiset orangilehdot ja naastit moorilaiset naiset, jotka
valkohunnuissaan ja kasvullisuudesta tuoksuen menivät kotiinsa
uimasta.
Näin kului kaksi kuukautta. Tällä ajalla oli paljon tapahtunut
Pariisissa; mutta Kadour'illa ei ollut vähintäkään käsitystä niistä.
Hän oli kyllä ennen kuullut väsyneitä ja aseettomia joukkoja
marssivan ikkunoin alitse, joku aika senjälkeen oli hän kuullut
tykistön vyöryvän e'espäin aamusta iltaan; sitten seurasi hätä kellon
kaiku ja tykitys. Kaikesta tästä ei hän käsittänyt niin mitään --
ainoastaan sen, että sotaa käytiin, ja että hän heti pääsisi ulos ja
tappeluun, koska taas voi seisoa jaloillaan.
Eräänä kauniina päivänä otti hän _derbouka'nsa_ ja läksi etsimään
rykmenttiään. Hän ei ollut ennättänyt vielä kau'as, kun hän tapasi
muutamia kommuuni-miehiä, jotka ottivat hänen mukaansa "La place'en"
(Kommuunilaisten pääasema Place Vendôme'ssa).
Kun häneltä pitkän kuulustelun perästä ei voitu saada mitään
muuta kun "_bono bezef, macache bono_" päätti päivän kenraali
antaa hänelle kymmenen frankkia ja hevosen sekä asettaa hänen
esikuntaansa. Tässä kommuunilaisesikunnassa oli vähän jokalajia;
täällä oli punaisia asetakkia, puolalaisia levättejä, unkarilaisia
takkia, väljiä merimies-mekkoja, kultaa ja samettia, nauhoja ja
koristuksia, kirjavia neuloksia ja puuhkia. Nyt tuli pikku-turco
sinipohja-kultakirjomekkoneen puna-turpanineen ja _derbouka'neen_
ikään kuin naamiaisten täytteeksi.
Aivan iloisena olostaan näin hyvässä seurassa sekä aurinkopaisteen,
tykkijyminän, katuliikkeen sekä aseiden ja vaatteiden kirjavan joukon
hurmaamana, sekä sitäpaitsi aivan vakuutettuna siitä, että itse sota
oli Preussia vastaan, vaikka sitä nyt käytiin vähän vapaammalla
ja elävämmällä tavalla, yhdistyi tuo tietämätään karannut turco
aivan hyväluuloisesti Pariisin suureen sekamelskaan ja tuli siinä
silmänräpäyksen suuruudeksi.
Missä vaan hän ratsasti esiin, ottivat liittolaiset hänen
aina vastaan suostumushuudoilla ja mieltymyksen osoituksilla.
Kommuunilaiset olivat niin ylpeät siitä, että heillä oli turcokin,
että sitä näytettiin, siitä kerskattiin, ja sitä kannettiin
erityisenä kunnian-merkkinä, oikein ihmeenä. Kaksikymmentä
kertaa päiväänsä lähetettiin hän la Place'sta sotaministeriöön,
sotaministeriöstä Hôtel de Ville'en. Olikin jo niin kauan huudettu
heidän korviinsa, että heidän meriväkensä oli vaan paljas luulottelu,
eikä heidän tykkiväkensäkään mikään todellinen tykkiväestö. Mutta
tämä kuitenkin oli oikea todellinen turco. Tullaksensa vakuutetuksi
siitä tarvitsi ainoastaan nähdä hauen alituista uteliaisuutta
todistavan apinamaisen naamansa ja tuon kesyttömän elävyyden
hänen pienessä ruumiissaan, kun hän konkotutti suurta hevostaan,
leikikkäästi heitteli aseitaan ja otti niitä taas kiinni ilmassa,
hirnulla ja uimalla, joka arapialaiselle on niin omituista.
Yksi puuttui kuitenkin Kadourin hyvin-voinnissa -- hän olisi, näet
sen, tahtonut tapella ja puhua ruudin kieltä; mutta onnettomasti
kyllä vallitsi sama tapa kommunisti- kuin keisari-vallassakin --
päällikkökunta meni harvoin tuleen.
Kun hänen ei tarvinnut olla harjoituspalveluksessa eikä
katselemuksissa, vietti tuo yksinäinen turco-raukka aikansa
Vendôme-kentällä tai sotaministeriön pihoilla noiden kokoon
haalittujen leirien seassa, jotka olivat aina täynnä avonaisia
viina-astioita ja avatuita silavatynnyreitä, sekä huolettomasti
ympäriheitetyitä ruokavarakasoja, jotka johdattivat mielen
piirityskauden nälkäaikoihin.
Liian hyvä mahomeettilainen ottaakseen osaa toveriensa mässäämiseen,
pysyi Kadour loitolla, tyynenä ja selvänä, pitäen huolta
puhdistusseremonioistaan eräässä pihan kolkassa, ja valmisti
muutamasta ryynikourallisesta yksinkertaisen "kousskouss'insa" (eräs
arapialainen kansallisruoka). Kun hän sitten oli huvitteleinut
suorittamalla jonkun laulun pätkän _derbouka'llansa_, kääreytyi hän
vaippaansa ja nukkui leiritulen liedelle.
Eräänä aamuna toukokuussa heräsi pieni turcomme hirmuisesta
ammunnasta. Sotaministeriö oli liikkeessä, kaikki ihmiset riensivät
pois täydessä pa'ossa. Aivan koneellisesti seurasi hän esimerkkiä,
hyppäsi hevoselleen ja ratsasti päällikkökunnan perää.
Kadut kaikuivat huimista rummun täräyksistä ja kuhisi hajoavista
paataljoonista. Katukivitykset kiskottiin ja rintavarustuksia
rakennettiin. Oli nähtävästi jotakin tavatonta tapahtumassa...
Mitä lähemmäksi laivaveistämöä tultiin, sitä kiivaammaksi tuli
ammunta, sitä hurjemmaksi meteli. Concorde-sillalla katosi esikunta
Kadour'in näkyvistä. Tullen kappaleen edemmäksi, pääsi hän vielä
hevosestansakin; se oli muuan kahdeksanauhainen (kenraalimerkki)
tupsulakki, ihan välttämättömässä kiireessä päästä Hôtel de Ville'en
katsomaan, mitä siellä tapahtui, joka sen otti. Raivossaan harmista
juoksi vikkelä turcomme sille puolelle, missä taistelu kuohui.
Juostessaan latasi hän chassepot-kiväärinsä hammastensa välistä
mutisten: "Macach bono... Brissien...", sillä hänen käsityksessään
olivat ne preussilaiset, jotka nyt paraillaan mursivat Pariisiin. Jo
vinkuivat kuulat obeliskien ympärillä ja Tuilleripuiston lehdikossa.
Rintavaruksen luona Rivolikadulla huusivat Flourens'sin kostajat
hänelle:
"Tännepäin! Turco! tänne!"
Näitä ei ollut enempää kuin kaksitoista, mutta Kadour yksinään oli
yhtä hyvä kuin koko armeija.
Ensi silmänräpäyksessä seisoi hän rintavaruksella suorana, pöyhkeänä
ja kirjavana, kuin lippu, sekä taisteli hyppien ja kirkuen
kuularuiskujen rajehtiessa hänen ympärillään.
Eräässä silmänräpäyksessä, kun se savuverho, joka ympäröi tapauksen,
hiemasen väistyi syrjään, näki Kadour punahousu-ryhmiä joukoittain
ko'ossa Elysiläiskentillä. Tuokio siitä oli kaikki taas yhtä
sekavana. Hetkisen hämmästyksissään luuli Kadour näyn nähneensä ja
antoi ruudin uudestaan jatkaa haasteluaan.
Yht'äkkiä tuli äänettömyys rintavaruksessa. Viimeinen tykkimies
luimasi pakoon, sitten kun oli päästänyt viimeisen kutinsa.
Mutta turcomme ei hievahtanut paikaltaan. Rintavaruksen suojassa
ja hyppäykseen valmiina, kiinnitti hän pistimensä ja odotti
piikkilakkeja rohkeasti.
Mutta se olikin ranskalainen, rivirykmentti, joka ryntäsi esiin.
Lähestyvän sotajoukon jytinässä kaikui upseerien huuto:
"Antautukaatte!"
Kodour näytti tuokion epäilevän, mutta ryntäsi sitten esiin pyssy
ilmassa huutaen:
"Bono, bono Francese!"
Hänen tyhmään kalloonsa lensi nyt se häälyvä luulokuvitelma, että
tämä oli se Paidherbe'n ja Chanzy'n johtama vapautusarmeija, jota
Pariisi oli niin kauan odottanut. Jospa olisitte nähneet, kuinka
onnellinen hän oli, ja kuinka hän hymyili heille oikein suloisella
ihastushymyllä, joka näytti kaikki hänen loistavat hampaansa.
Muutamassa sekunnissa oli rintavarus otettu, Kadour piiritetty ja
sidottu.
"Näytä kiväärisi!"
Se oli vielä lämmin.
"Näytäs kätesi!"
Ne olivat mustat ruudista ja Kadour näytti ne ylpeästi, aina yhä
iloisemmasti hymyillen.
Silloin työnnettiin hän väkisin erään lähimmän huoneen seinää
vasten, ja -- pang!... yks' kiväärinlaukaus, ja siinä kaikki.
Hän kuoli käsittämättä niin vähintäkään kaikista näistä.