Belisairon preussilainen.
Tässä saatte Te kuulla erään jutelman, joka muutama päivä sitten
kerrottiin eräässä kapakassa Montmartre'ssa. Voidakseni esitellä
kertomuksen teille selvästi ja elävästi, pitäisi minulla olla
taituri Belisairon omituinen etukaupunkilais-murre, hänen suuri
puusepän-nahkakaatinsa ja pari kolme kulausta tuota hyvää Montmartren
viiniä, joka niin hyvin voipi vaikka itse marseillilaiselle luoda
oikean pariisilais-murteen. Silloin voisin olla vakuutettu voivani
herättää teissä saman kauhistuksen, joka säilähti läpi jäsenteni
kuullessani Belisairon itse juttelevan muutamille tovereillensa tämän
kamalan tosikertomuksen:
"-- -- -- Oli aselevon jälkeinen päivä. Eukkoni oli lähettänyt
meidät, poikani ja minun, muutamalle jalkapatikalle tuonne
Villeneuve-kulmalle päin katsomaan erästä pientä tupaa, joka meillä
oli tuolla virran rannalla, ja josta koko piirityksen aikana
emme olleet saanet pienintäkään vihiä. Minusta puolestani tuntui
hieman rauhattomalta ottaa poikanulikkaa mukaani; sillä tiesinhän
tapaavamme preussilaisia, ja minä, kun en ollut vielä ainoaakaan
sellaista nähnyt, pelkäsin, josko tilaisuuteen päästyäni voisin pysyä
nahoissani. Mutta eukolla oli taas omat ajatuksensa: 'Menkää vaan!
menkää vaan! Se tekee poikaraukalle hyvää, että hän saa vähän ilmaa'."
"Ja totta onkin, että hän, tuo pikku-raukka, monen kuukauden homeisen
ja kostean piirityksen perästä tarvitsikin ilmaa!"
"No niin! Me lähdemme poikki kentän. En tiedä, oliko hän iloinen, tuo
penttu, saadessaan nähdä, että vielä oli puita ja lintuja maailmassa,
ja saadessaan pengertää maassa; mutta mitä todella tiedän, on se,
että minä itse en kävellyt siellä keveällä mielellä; sillä siksi
kohtasimme liian monta huippulakkia matkalla. Aina kanavalta saarelle
emme kohdanneet ketään muita kun niitä. Ja niin hävyttömiltä kuu ne
näyttivätkin sitten vielä! Te voinette uskoa, että oli vaikea pysyä
nahoissaan, sappeaan päästämättä puhkeemaan!"
"Mutta koska minä oikein tunsin vihan nousevan päähäni, oli se juuri
silloin, kun saavuin Villeneuve'en löysin rakkaat puutarha-raukkamme
hävitettyinä, huoneemme aukimurrettuina ja ryöstettyinä sekä
näin, kuinka kaikki nuo rosvot olivat meidän huoneissamme vaan
kuin kotonaan, kaakottivat toisilleen ikkunoista sekä kuivailivat
villapaitojaan aidoillamme ja ikkunalaudoillamme. Onnekseni kävi
poika vieressäni, ja joka kerta, kun puserrettu nyrkkini tahtoi
kohota, katsoin minä häneen ja sanoin itsekseni: 'Hiljaa, kauniisti.
Belisairo! Varokaamme, ett'ei nulikalle tapahdu mitään'."
"Ei mikään muu, kuin tämä, olisi voinut estää minua tekemästä
tyhmyyttä. Ja kas nyt älysin minä kerrassaan, miksi eukko niin
itsepäisesti vaati minun ottamaan poika mukaani."
"Tupanen on kylän lopussa, viimeinen oikealle laivaveistämöä
vasten. Se oli tyhjä katosta permantoon, kuten toisetkin. Ei yhtään
huonekalua, ei ainoatakaan ruutua ikkunoissa. Ei mitään muuta, kun
muutamia vihkoja olkia lattialla ja suuren nojatuolin taka-jalka,
joka vielä paraillaan hiiltyi pesässä."
"Kaikkialla löyhkyi vaan preussilaisilta, mutta ketään ei näkynyt...
Kuitenkin tuntui minusta, että jotakin liikkuvaa oli kellarissa,
johon minä olin kyhännyt itselleni pienen työpajan, jossa tapasin
sunnuntaisin huvitteleida keilapalloja sorvaillen. Minä käskin pojan
odottaa ja menin alas katsomaan.
"Tuskin minä olin oven avannut, kun eräästä höylänlastukasasta nousi
suuri preussilais-rähmä ja tuli minua vastaan vimmasta ja ilkeydestä
säihkyvin silmin sekä kiroten pitkän lorun, josta minä en ymmärtänyt
sanaakaan. Tuo peto lienee herännyt pahalta kyljeltä; sillä heti
minun ensimäistä sanaa yrittäissäni veti hän säilänsä..."
"Kerrassaan hyrskähti minun vereni. Koko se sappi, jonka olin
kasvattanut tällä matkalla, kuohahti päähäni... Minä koprasin
kerran ja heilahutin... Te tunnette, toverit, Belisairon käpälät
jo kyllä tavallisissakin suhteissa; mutta, huomatkaa, sinä päivänä
mahtoi minulla olla oikein ukkosen voima lapakkojeni nenissä. Ensi
siemauksella oli minun preussilaiseni pehmeänä ja venyi pitkosen
pitkänään edessäni. Vähän pyörryksissä vaan, ajattelin minä. Mutta
-- oli pahempaa kuin se: nenätty, pojat -- perin pohjin nenätty!
Kuollut, kuin nuijittu härkä... Miltäs tuntuu!
"Minä, joka en eläissäni ollut vielä milloinkaan surmannut
pienintäkään eloa, en varpustakaan -- tunsin nyt itseni aivan
neuvottomaksi tuon pitkän raadon edessä... Kaunis vaaleapintainen
poika hän oli; vahva jäseninen, punaposkinen ja parta kähärä, kuin
hienoista höylälastuista. Uskokaa jos tahdotte, mutta tosi on,
että poutsat tutisivat allani sitä kovemmin, mitä kauemmin minä
tuijottelin häneen. -- Tällä välin alkoi poika ikävöidä tuolla
ylhällä ja hän alkoi kaikin voiminsa huutaa: 'isä, isä!'
"Preussilaisia meni parvittain tietä ohitse. Minä näin heidän
säilänsä ja paksut säärensä kellarin ullakosta. Silloin juolahti
mieleeni hätäinen ajatus: 'Entäs jos ne tulevat tänne alas, niin
silloin on pojastasi loppu!' Tässä oli päätös; minä en vapissut
enää. Silmänräpäyksessä sysäsin minä preussilaiseni höylä-rahin
alle, heitin hänen päällensä lautoja, höylänlastuja ja kaikkea muuta
roskaa, mitä sain, ja riensin sitten ylös pelastamaan poika-raukkaa."
"Tule..."
"Mutta mikä Teillä on, isäni? Miksi Te olette niin kalpea?"
"Joutavaa! Tule vaan -- joudu!"
"Te saatte uskoa minun toteni, että vaikka preussilaiset olisivat
kääntäneet minun ylös ja alas, nurin ja oikein päin kuinka
tahansa, niin ei minussa olisi ollut kykyä tekemään vähäisintäkään
vastarintaa. Minä luulin aina vaan, että he juoksivat ja karjuivat
meidän takanamme. Kerrankin kuulin minä, muka, hevosen laukkaavan
täyttä nelistä peräämme ja silloin olin minä ihan nääntymäisilläni
kauhusta. -- Kun olimme päässeet onnellisesti aina siltain yli.
aloin minä toki vähitellen tointua ja rauhoittua. Sant Denis vilisi
väkeä täynnä. Ei mitään vaaraa, että kukaan voisi vainuta meitä enää
täällä! -- Silloin juolahti mieleeni ensiksi taas tuo tupa-hökkelimme.
"Kostoksi pistävät preussilaiset sen varmaankin tuleen, kun löytävät
surmatun toverinsa -- eikä puhettakaan naapuristamme, kalastaja
Jacquot'sta, joka oli ainoa kylään jäänyt ranskalainen, ja joka voisi
joutua kovaan pulaan, jos surmattu preussilainen löydettäisiin hänen
läheisyydestään.
"Kuitenkin pitäisi sinun laittaa se pois tieltä," sanoin minä
itsekseni, ja jota lähemmäksi Pariisia me tulimme, sitä ankarammin
ahdisti tuo ajatus minua. Ties p--ru miksi, mutta tieto siitä,
että tuo preussilainen oli minun kellarissani, tuskastutti minua.
Saavuttuamme linnoituksille, en minä voinut kestää enempää:
"Mene edellä, sanoin minä poika-rääppänälle. Minulla on vielä
tekemistä S:t Denis'sä.
"Sitten suutelin minä häntä ja käännyin takaisin. Sydän tykytti
rinnassani kovin, mutta se oli yhden tekevä; sillä tuntui kuitenkin
niin huolettomalta, kun ei poika ollut mukanani enää.
"Kun minä pääsin takaisin Villeneuve'en, alkoi jo hämärtää. Te voitte
uskoa, että minä pidin ällistimeni auki ja astuin kuin neulain
nenillä. Kuitenkin näytti kaikki sangen rauhalliselta. Läpi sumun
näin minä tupasemme tuolla loitolla tavallisessa paikassaan ja pitkin
virran rannikkoa pitkän mustan varustelman, johon preussilaiset juuri
paraillaan meneskelivät sisään. Parempaa tilaisuutta huoneen tyhjänä
tapaamiseen ei olisi voinut odottaa.
"Minä hiipeilin pitkin seinuksia edespäin ja näin ukko Jacquot'in
pihassaan rauhallisena ripustelevan verkkojansa kuivamaan. Varmaan
ei tietty minun teostani vielä mitään. Menin tupaamme -- ja hapuroin
alas kellariin. Siellä makasi preussilainen hiljaa höylänlastuissa.
Pari rottaa oli alkanut jyrsiä hänen piikkilakkiaan, ja te voitte
arvata, kuinka tukala oli nähdä leukahihnan huiskuvan. Hetkisen
uskoin minä että kuollut ehkä virkoaa... mutta ei... pää oli raskas
ja kylmä. Minä ryömein muutamaan soppeen ja odotin; sillä päähäni
tuli nyt ajatus: minä heitän hänen virtaan, kun vaan muut panevat
maata.
"En tiedä, tuliko se siitä, että ruumis oli niin lähellä, vai mistä,
mutta sotaväen kotiin-marssi soi korvissani, juuri kuin hauta-kelloin
surullinen kaiku. Kova trummun lyönti tru-tru -- tuu... tuu... nu!
Oikea huhkaaja-sävel. Eivät suinkaan meidän pojat tahtoisi mennä
maata tuollaisella säveleellä.
"Viisi minuuttia kuulin minä säiläin kalinaa ja ovien aukomista;
sitten astui muutamia sotilaita pihaan ja huusivat:
"Hofman! Hofman!"
Hofmanni-raukka ei kuullut mitään; hän makasi vaan niin tyynenä
höylälastuissaan; mutta juuri sitä paremmin kuulin minä. Joka
silmänräpäys luulin minä, että he tulisivat kellariin, ja tuon
kuolleen säilä kädessäni istuin minä liikkumattomana sopessani,
mutisten itsekseni:
"Jos sinä, ukkoseni, pääset tästä kunnialla... niin lahjoitat sinä P.
Johannekselle Belleville'ssa vaksikynttilän, joka kelpaa!"
"Kun vieraani viimmeinkin olivat huutaneet Hofmannia kylläkseen,
päättivät he käydä sisään. Minä kuulin heidän suurten saapastensa
kolkkeen portahilta ja muutaman silmänräpäyksen perästä natisi koko
tupa, kuin vanha seinäkello. Juuri tätä olin minä odottanutkin
päästäkseni tieheni.
"Ranta oli autio, huoneet pimeät. Kaikki hyvä! Minä konttasin alas
aika kiireellä -- vedin Hofmann'ini höyläpenkin alta -- nostin
hänen pystyyn, heitin selkääni, kuten säkin... Te voitte uskoa,
se oli raskas tuo ryökäle!... ja sitte se vaara, eikä niin Herran
einettäkään poskessa sitten varhaisen aamun... Jo luulin, etten
milloinkaan jaksaisi perille. Paras vielä -- noin puolitiessä rantaan
-- huomasin jonkun käyvän perässäni. Seisahdan heti -- käännyn,
katsahdan ympärilleni -- ei niin sieluakaan!... Näkyi vaan kuu, joka
nousi... Mutisen itsekseni: 'Varo! nyt heti alkavat vahdit ampua!'
"Hauskuuden lisäksi oli vesi Seinessä vielä sangen matalalla. Jos
minä olisin jättänyt sen tuohon lähelle rantaa, olisi se killunut
siinä paikallaan, kuin kaukalo. Minä menin yhä -- kauemmaksi ja
kauemmaksi... aina vaan yhtä vähän vettä! Minä en voinut, en
jaksanut enää... jäseneni kankistuivat... Kun minä viimeinkin
luulin päässeeni kyllin loitolle, niin heitin sen... No! Kas niin!
Mene... Kyllä mar... tuossa se köllöttää. Ei mitään keinoa saada
sitä liikkeelle!... Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin viimein pieni
tuulenpuuskaus. Seine liikkuu -- ja minä suurimmaksi ilokseni tunnen,
kuinka tuo haaska viimeinkin, vaikka aivan hitaasti, lähtee. -- Onnea
matkalle, ajattelin minä; kumarruin sitten, join hyvän siemauksen ja
niin riensin kiireesti takaisin rannalle.
"Kotiin mennessäni näin minä Villeneuve'n sillalle jotakin mustaa
keskellä virtaa. Etäälle näytti se vaan hirreltä, mutta hyvä, se oli
minun preussilaiseni, joka seurasi virtaa alas Argenteuil'iin päin."