Viimmeinen koulupäivä.
Erään pienen elsassilaisen kertomus.
Sinä aamuna olin minä myöhästynyt ja pelkäsin hirmuisesti saavani
toria koulumestari herra Hamel'ilta, erittäinkin kun hän oli luvannut
kysyä meiltä noita ilkeitä laatutapoja ja minä en taitanut sanaakaan
niistä. Hetkisen ajattelin minä viipata ja luipata ulos kentälle.
Sää oli niin kaunis, ilma niin selkeä! Minä kuulin, kuinka rastaat
sävelöivät metsän rinteellä, ja preussilaiset äkseerasivat niityllä
sahalaitoksen takana; kaikki tuo olisi ollut paljon paljoa hauskempaa
kuin laatutavat; mutta minä hillitsin itseni ja lingotin täyttä
vauhtia koulua kohden.
Tullessani raastuvan ohitse, näin kansaa kokoontuneena, näin
väkeä kokoontuneena ympäri ristikon, johon kuulutukset tavataan
naulata. Kahden vuoden aikana oli tästä ristikosta julaistu
kaikki meidän onnettomuutemme, kaikki kurjat uutiset tappiosta,
nostokirjoituksista, kutsunnoista y.m., ja minä ajattelin mennessäni:
"mitähän tyhmyyksiä siellä nyt taas on!"
Kun minä sitten, aina vaan juosten, tulin yli torin, seisoi seppä
Wachter oppilaisensa kanssa ja luki, hänkin, kuulutusta.
"Älä niin kovin kiirehdä, poika," huusi hän, "sinä, ennätät kyllä
aikanansa kouluun!"
Minä luulin hänen laskevan pilaa ja ennätin pian senjälkeen
hengestyksissäni koulunpihaan.
Ennen lukutunnin alkamista kuului koulusta tavallisesti hirmuinen
melu aina kadulle asti: pöytiöitä avattiin ja sulettiin, läksyjä
luettiin ääneensä sormet korvissa, ja maisterin suuri viivain koputti
pöytään säestettynä äänellä: "hiljaa, hiljaa!"
Minä olin ajatellut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja pistäytyä
parhaassa metelissä maisterin huomaamatta paikalleni; mutta juuri
tänä aamuna oli kaikki niin hiljaista kuin sunnuntai-aamulla.
Avonaisesta ikkunasta näin minä toverini jo suorina paikoillaan ja
herra, Hamel'in astuskelevan sinne tänne tuo kammottava, rautaviivain
kainalossaan. Minun täytyi avata ovi ja astua sisään tuossa
tavattomassa hiljaisuudessa. Te saatte uskoa, että minä punehduin ja
olin oikein hirmuisesti peloissani.
Mutta kuinkas kävi! Maisteri ei ollut ollenkaan äkäinen; hän katseli
vaan ystävällisesti minuun ja lausui aivan hellästi:
"Pian paikallesi, pikku Fransu, me olimme juuri alkamaisillamme ilman
sinua."
Minä hypähdin rahin ylitse ja istuin lähes silmän räpäyksessä
pöytiöni vieressä. Sitten vähän hengähdettyäni huomasin minä ensiksi,
että maisteri oli puettuna hienoon viheriäiseen juhlatakkiinsa,
laskoksiseen rintamukseensa ja mukavaan mustaan silkkinutiinsa, jota
hän ei tavannut käyttää milloinkaan muulloin, kuin ainoastaan niinä
päivinä, joina tarkastus tai palkintojen jako toimitettiin. Paitsi
sitä oli koko luokassa vielä jotakin kummallista ja juhlallista.
Mutta kaikista kummallisinta oli se, että nuo tavallisesti tyhjät
rahit salin toisessa päässä olivat nyt täynnä kyläläisiä, jotka
istuivat siellä yhtä äänettöminä kuin mekin; siellä istui ukko Hauser
kolmikkohatussaan, entinen pormestari, entinen notario sekä koko
ryhmä muita ukkoja ja akkoja.
Kaikki he näyttivät niin surullisilta ja ukko Hauser oli ottanut
mukaansa vanhan särmistään kuluneen Aapisen, asettanut sen auki
polvilleen ja laskenut suuret silmälasinsa sen päälle.
Minun kaikkea tätä ajatellessani oli herra Hamel astunut
opetus-lavalle ja alkoi puhua meille juuri samalla äänellä, jolla hän
oli minuakin tervehtänyt:
"Lapsukaiseni", lausui hän, "tämä on viimeinen päivä, jona minä
opetan teitä. Berliinistä on tullut käsky, että Elsass'in ja
Lothring'in kouluissa opetetaan tästä lähin ainoastaan saksaksi...
Uusi opettaja tulee huomenna. Tänään on meidän viimeinen luentomme
ranskaksi. Minä pyydän teitä, olkaa tarkkaavaiset!"
Nämät sanat hämmästyttivät minua suuresti. Nuo heittiöt! Se oli siis
tämä, jota he ilmoittivat siellä raastuvan luona!
Viimmeinen oppituntini ranskaksi! Ja minä, joka tuskin osasin
kirjoittaa! Minä en saa siis milloinkaan oppia äitinkieltäni! Minun
täytyy jäädä siihen, mihin nyt olen ennättänyt!
Kuinka minä olin äkeissäni itselleni niistä ajoista, jotka minä
olin lurjustellut pois koulusta, ja kaikista niistä lukutunneista,
jotka olin hävittänyt rassatessani linnunpesiä tai koikottaissani
pieksuluistelemista Saarvirran nuorella jäällä! Koulukirjojeni,
jotka vast'ikään tuntuivat minusta niin tukalilta, niin raskailta
kantaa, kielioppiani, raamatunhistoriaani -- nyt katselin minä
niitä rakkaimpina ystävinäni, joiden menettäminen tekisi minulle
katkerinta pahaa. Ja samoin maisteriakin. Ajatus siitä, että hän
jättäisi meidän, että minä en saisi häntä enää nähdä, sai minun heti
unohtamaan kaikki ne kerrat, joina hän oli tukistellut minua tai
antanut vähän viivain-maistiaisia.
Kunnon ukko! Se oli tämän viimeisen lukutunnin kunniaksi, kun hän oli
pukeutunut sunnuntai-asuunsa; jo nyt käsitän minä myöskin sen, miksi
kyläläisiä oli tullut ja istunut salin toiseen päähän. Se merkitsi
heidän katuvan sitä, kun eivät olleet useammasti käyneet koulussa, ja
tahtoivatpa samalla kiittää opettajaamme hänen nelikymmen-vuotisesta
palveluksestaan sekä kunnioittaa isänmaatamme, jonka olimme
menettäneet...
Näin pitkälle olin minä ennättänyt, kun kuulin nimeäni
mainittavan. Vuoroni oli siis vastata. Mitä olisinkaan nyt antanut
taitaakseni selvästi, vakavasti ja virheettömästi lukea nuo ilkeät
laatutapa-säännöt alusta loppuun. Mutta minä hämmennyin jo ensi
sanoissa ja istuin rahillani tuutien itku kurkussani uskaltamatta
katsoa muihin. Silloin lausui herra Hamel:
"Minä en tahdo torua sinua, pikku Fransu; sinä tuntenet rangaistusta
kyllä muutenkin. Näinhän on käynyt! Jokapäivä ajattelitte te:
no, onhan vielä aikaa! Voinhan oppia huomenna, mitä tänään olen
hävittänyt! Mutta nyt näette, miten käy... Oi, se on ollut suuri
onnettomuutemme täällä Elsass'issa, että me olemme oppimme ja
valistuksemme hankkimisen lykänneet aina huomiseen! Nyt on muilla
ihmisillä oikeus sanoa meille: Kuinka! Te väitätte ole vanne
ranskalaisia, mutta ette taida puhua ettekä kirjoittaa omaa
kieltänne! Ja kaikessa tässä ei ole sinulla, Fransuparka, suurin syy.
Meillä kaikilla on omat syymme ja vikamme!
"Teidän vanhempanne eivät ole kyllin ahkeroineet teidän oppimistanne.
He ovat pitäneet parempana panna teitä joko ulkotöille tai tehtaisiin
saadakseen muutamia penniä taloon. Ja minä! Onhan minullakin vikani
Olenhan minä toisinaan kastelluttanut teillä puutarhaani, vaikka
meidän olisi pitänyt lukea! Ja kun minä olen halunnut kalastaa,
olenhan silloin antanut lupaa!"
Mennen yhdestä toiseen johtui herra Hamel lopuksi puhumaan
ranskankielestä, kuinka se on kaunein, selvin ja järesteellisin kieli
koko maailmassa; ja kuinka meidän velvollisuutemme on säilyttää,
keskenämme käyttää ja ei milloinkaan unohtaa sitä; sillä, sanoi hän,
kansalla, joka on joutunut orjuuteen, on kuitenkin vankeutensa avain
tallella niinkauan kun se säilyttää kielensä.
Sitten otti hän kieliopin ja selitti läksymme. Minä aivan ällistyin
huomatessani, kuinka selvää nyt kaikki oli. Kaikki, mitä hän sanoi,
näytti minusta niin helpolta, niin selvältä. Mutta ehk'enpä minä
ollut koskaan ennen niin tarkoin kuunnellutkaan, eikä hänkään niin
pätevästi selittänyt kaikkia vaikeuksia. Näytti oikein siltä, kun
tuo miesparka, ennenkuin hän erosi meistä, olisi tahtonut kerrassaan
antaa ja istuttaa meihin kaiken tietonsa.
Läksyn loputtua alkoi kirjoitus. Herra Hamel oli vallan tätä päivää
varten valmistanut meille ihan uudet kirjoituskaavat, joissa suurilla
pyöreillä kirjaimilla vaihettelivat sanat: _Ranska, Elsassi, Ranska,
Elsassi, Ranska, Elsassi_... Ripustettuina pöytiöidemme päälle olivat
ne ikäänkuin pieniä lippuja ympäri luokkaa. Jospa te olisitte vaan
nähneet, kuinka me ahkeroitsimme, ja kuinka ääneti me työskentelimme
sitten! Ei kuulunut mitään muuta, kuin kynäin suhina. Suriseva
mehiläinen lensi ikkunasta sisään. Se oli kyllä kutittavaa, mutta
kukaan ei häiriytynyt, eivätpä itse pienimmätkään, jotka rakentelivat
"kekojaan" sellaisella vakavuudella, ja tunnontarkkuudella, kuin jos
sekin olisi ollut äitinkieltä... Kouluhuoneen katolla kuhertelivat
kyyhkyset puoliääneensä, ja minä, sitä kuullessani sanoin, itsekseni:
"Kenties nuo heittiöt pakoittavat vielä teidänkin puhumaan saksaa."
Silloin tällöin, nostaessani silmäni kirjoituskirjasta, näin
minä maisterin opetuslavallaan tuijottelevan ympärillään oleviin
esineisin, ikään kuin tahtoen silmäyksiinsä tallentaa koko pienen
koulunsa...
Mutta teidän täytyykin huomata, että hän oli tuossa samassa
paikassaan istunut jo neljäkymmentä vuotta vastapäätä pihaa ja
luokka edessänsä -- kaikki muuttumatta, ainoastaan koulurahit olivat
kulumisesta silittyneet, pähkinäpuut kartanolla kasvaneet ja humalat,
jotka hän oli itse istuttanut, seppelöitsivät nyt ikkunoita aina
räystäisiin asti. Eihän siis ollutkaan ihme, että hänestä tuntui
ikäänkuin sydämensä olisi tahtonut pakahtua, kun hän ajatteli kaiken
tämän jättämistä ja kuuli sisarensa, joka valmisteli heidän lähtöään,
kapsehtien sulkevan heidän matka-arkkujaan; sillä heidän täytyi jo
seuraavana päivänä lähteä kylästä, lähteä koko maasta ainiaksi.
Yhtä täydellisesti jatkoi hän opetusta. Kirjoituksen lopetettua
seurasi historia; sitten lauloivat pienet yhdessä harjoituksensa: ba,
be, bi, bo, bu.
Salin perällä oli ukko Hauser asettanut silmälasit nenälleen ja
tavasi nyt kakarain kanssa kilpaa. Näkyi selvästi, että hänkin
ponnisteli viimeisiään; hänen äänensä vapisi liikutuksesta, ja
kimakassa lapsiäännöksessä kuului se niin kutittavalta, että me
olimme valmiit nauramaan ja itkemään yht'aikaa.
Saatte uskoa, että minä en milloinkaan voi unohtaa tätä viimeistä
koulupäivää.
Nyt löi tornikello kaksitoista ja paraillaan soitettiin
Angelusmessuun. Samassa silmänräpäyksessä pärähtivät preussilaisten
joukkojen rummut, jotka palasivat harjoituksistaan... Herra Hamel
nousi opetuslavallaan seisomaan aivan vaaleana... Ei milloinkaan
ollut hän näyttänyt minusta niin juhlalliselta.
"Ystäväni", sanoi hän, "ystäväni, minä... minä..."
Mutta hänen äänensä tukahtui; hän ei voinut päättää lausettaan.
Silloin kääntyi hän mustaan tauluun päin, otti suuren liitukappaleen
ja ponnistain kaikki voimansa kirjoitti hän jättiläissuurilla
kirjaimilla:
"_Vive la France_!" (Eläköön Ranska).
Mitään lausumatta kumartui hän sitten seinää vasten ja viittasi
kädellään kuiskaten:
"Menkää kotiinne... Kaikki on lopussa!"