"Anna hänelle minun vaatteitani. Minä en enää tarvitse niitä."
Pojan pukeutuessa kääri Lory huolekkaasti kokoon takin, mekon, nuo
avarat, punaiset housut, ja kun mokio on valmiina, ripustaa hän
kaulaansa pienen läkkikotelon, joka sisälsi matkaohjelman.
"Tule," sanoi hän sitten, ja mitään puhumatta menivät kaikki kolme
alas pajalle... Pale tohisee, vasarat kalkkavat; kaikki ovat täydessä
työssä. Kun suaavi taas näkee tuon avonaisen laution, jota hän
oli niin paljon ajatellut tuolla kaukana, muistaa hän lapsuutensa
ja kuinka hän leikitteli täällä milloin seinälle lankeevalla
päiväpaisteella milloin ahjosta tupruavilla säkenillä, jotka aivan
kirkkaina päilyivät mustassa tomussa. Hellyyden puuskaus sekä suuri
anteeksipyytämisen halu valloittaa hänen; mutta kun hän katsoo
isäänsä, kohtaa häntä aina vaan sama taipumaton katse.
Viimmeinkin rupeaa seppä puhumaan.
"Poika," sanoi hän, "täällä näet sinä alaisimet, työkalut... kaikki
nämät ovat sinun... ja tämäkin," lisää hän osoittaen tuota pientä
puutarhaa, joka on sen edessä täynnä aurinkopaistetta ja mehiläisiä
rajautuen tuohon savuuntuneesen porttiin. "Viinitarha, mehiläiskeot,
huoneet, kaikki nuo ovat sinun. Kun sinä kerran olet uhrannut
kunniasi näiden tähden, niin ei ole ollenkaan liiaksi, että ne
sinulle annetaan. Sinä olet siis isäntä täällä... Minä menen... Sinun
on Ranskalle velkaa viisi vuotta, ja minä tahdon suorittaa ne sinun
puolestasi!"
"Lory, Lory! mihin sinä menet?" keskeytti hämmästynyt vaimo-parka.
"Isä!" rukoili poika.
Mutta seppä on jo jättänyt heidät ja astuu eespäin raskain askelin
ta'akseen katsomatta...
Joku aika sen jälkeen kirjoitettiin Sidi-bel-Abbès'sa suaaviväen
kolmanteen osastoon eräs 56-vuotias mies vapaaehtolaisena.