Kunnoton sotilas.
Seppä Lory Sainte Marie-aux-Mines'issa ei ollut tänä iltana
entisellään.
Muuten tapasi hän aina, kohta kun paja sulettiin ja aurinko laski,
istahtaa huoneensa edustalle nauttiakseen sitä suloista väsymystä,
jonka kova työ ja lämmin päivä tuottaa, ja ennenkun hän päästi
oppipojat pois, tapasi hän juoda yhdessä heidän kanssaan muutamia
kelpo kulauksia ukonkaljahaarikosta, katsellen kuinka työläiset
tulvailivat tehtaista. Mutta tänä iltana pysyi tuo kunnon mies
pajassa aina illallis-aikaan asti, ja vielä sittekin näytti hän
tulevan ikään kuin vasten mielisesti. Muori Lory katsoi häneen ja
ajatteli:
"Mikähän ukkoa vaivaa?... Entä, jos hän on saanut joitakin huonoja
sanomia rykmentistä, joita hän ei tahdo kertoa minulle?... Taikka,
jos meidän vanhimpamme on sairaana?..."
Mutta hän ei tahtonut kysellä, vaan koki suhditella noita kolmea
liinapäätä, joiden tukat olivat vaaleat kuin tuleentunut laiho, ja
jotka istuivat ruokapöydässä naureskellen ja syöden maittilalla
höystettyä retikkarosolliaan.
Viimmein työnsi seppä lautasensa vihoissaan loitommaksi ja sanoi:
"Hyi! sellaisia lurjuksia, sellaisia heittiöitä!"
"Kenelle sinä olet niin vihoissasi, isä?"
"Minä olen vihoissani," lausui hän, "viidelle kuudelle lortille,
jotka nyt ovat pitkin päivää ranskalaisessa sotapuvussaan
ajelehtaneet baijerilaisten kanssa käsi kädessä ympäri kaupunkia.
He ovat varmaankin sitä väkeä, jotka ovat -- no, kuinka se nyt
sanotaankaan? -- äänestäneet preussilaista kansallisuutta. -- Ja
tuollaisia epä-elsassilaisia nähdään nyt palauvan päivä päivältä! --
Mitä loihtujuomaa heille lienee annettukaan?"
Muori Lory koki puhua heidän puolestaan.
"Mutta, ukko-kultaseni, se ei kuitenkaan ole niin paljon heidän,
noiden poikaparkain vika!... Onhan se niin kaukana tuo Algeri
Afrikassa, johon he lähetetään!... Heidän tulee siellä ikävä, ja
heillä on kova kiusaus palata takaisin ja päästä sotapalveluksesta."
Lory löi nyrkkinsä pöytään.
"Tahdotko olla vait', muori! Te akka-väki, te ette käsitä mitään. Te
elätte niin paljon lapsikakarain kanssa ja niin ainoastaan sen, eikä
minkään muun, vuoksi, mikä koskee heitä, että te mittaatte kaikkia
asioita samalla penttu-mitallanne... Mutta minä sanon sinulle, minä,
että nuo miehet ovat lurjuksia, karkureita, pelkureita, pelkureita
pelokkaampia pelkureita, ja että, jos niin onnettomasti tapahtuisi,
että meidänkin Risto tekisi tuollaisen häpeän, tahdon minä, niin
totta kun nimeni on Yrjö Lory ja olen palvellut seitsemän vuotta
ranskalaisessa jääkäri-rykmentissä, pistää vanhan kunniallisen
säiläni hänen kurjaan ruumiisensa."
Ja julmalla katseella, puoleksi seisoalleen nousten, osoitti hän
pitkää jääkärikalpaa, joka riippui seinällä pojan kuvan alla --
erään suaavi-kuvan [zouave = suaavi on eräs Algierissa palveleva
ranskalainen sotaväen laji, joka käyttää muhameettilais-tapaista
pukua], joka oli tehty kaukana Afrikassa. Mutta silmätessään tuota
kunniallista, aurinkopaisteen ruskehduttamaa, elsassilaismuotoa
rauhoittui hän yht'äkkiä ja rupesi nauramaan.
"Olenhan hupsu, kun noin kiivailen... Juuri kuin, jos meidän Ristomme
saisi joskus tuuman tulla preussilaiseksi -- hän, joka sodassa on
antanut niin monen haistaa maata!..."
Tätä ajatellen tultuaan hyvälle mielelle nautti tuo kunnon seppä
illallisensa iloisesti ja meni pian senjälkeen ulos tyhjentääkseen
muutamia lasia _Strasbourg_-ravintolassa.
Nyt on mummu Lory yksinään. Saatuaan nuo kolme valkopäätä maata,
jotka vielä kuuluivat kuhertavan sivukammiossa kuten linnunpoikimus
illan tullessa, ottaa hän työnsä ja istuu sukan-parse kädessään
puutarha-oven edustalle. Silloin tällöin huokaa hän ja ajattelee
itsekseen:
"Niin kyllä, niin päätetään... He ovat kyllä lurjuksia...
pakolaisia... Mutta kuitenkin -- ovat heidän äitinsä yhtä onnellisia,
saadessaan heidät jälleen takaisin."
Hän muisteli niitä aikoja, kun hänen omansa, ennen kun hän sotaväkeen
kirjoitettiin, tapasi juuri tähän aikaan päivästä käydä ympäri ja
puhdistella puutarhaa. Hän katsoi kaivolle, jossa hän tapasi täyttää
kastelukannunsa, muisteli mekkoa, jota hän käytti, ja hänen pitkiä
hiuksiaan, hänen kaunista tukkaansa, joka leikattiin häneltä, kun hän
otettiin suaaviksi.
Yht'äkkiä säilähtää väristys hänen jäsenissään. Pieni portti, joka
vie puutarhasta vainiolle ja niityille, aukeaa. Koirat eivät hauku,
mutta kuitenkin hiipii tulia ikään kuin varas pitkin muurin vierustaa
ja puikkii mehiläiskekojen välitse.
"Äiti, se olen minä!"
Hänen Ristonsa seisoo tuossa nyt hänen edessänsä pahoin kuluneessa
sotapuvussaan, häpeissään, hämillään ja sanatonna. Tuo heittiö oli
palannut toisten kanssa, ja tuntikausia oli hän väijynyt huoneen
ympärillä, josko isänsä menisi ulos, että hän uskaltaisi luikahtaa
sisään. Äiti aikoi torua häntä, mutta hänellä ei ollut sydäntä
siihen. Olihan jo niin kauvan siitä, kun hän oli nähnyt hänen; kuinka
olisi hän siis voinut olla häntä syliinsä sulkematta! Ja sitten
esittää hän hänelle niin hyviä syitä: hänen oli niin kovin ikävä
tuolla etelässä -- ikävä kotia, ikävä pajaa, ikävä äitiä; ja sitten
tuli kuri aina vaan ankarammaksi, ja elsassilaisen kielimurteensa
vuoksi haukkuivat toverit häntä "preussilaiseksi". Äiti uskoi kaikki,
mitä hän sanoi. Hän tarvitsi ainoastaan nähdä hänen uskoakseen
kaikki. Näitä puhuessaan olivat he astuneet saliin. Pikku-veljet
ja sisaret ovat heränneet ja juoksevat paitasillaan tervehtämään
isoa veljeä. Hänelle tarjotaan ruokaa, mutta hänen ei ole nälkä,
ainoastaan jano, ja hän juo vettä lasi lasilta, ja kaiken tämän vielä
sen oluen ja viinin päälle, minkä hän päivän mittaan oli kapakassa
särpinyt.
Mutta joku kävelee pihalla. Se on seppä, joka tulee takaisin.
"Risto, isäsi tulee! Pian, pistäy piiloon, kunnes minä ennätän puhua
hänen kanssansa ja selittää...", ja näin sanoen työnsi hän hänen
suuren pesän ta'akse ja asettautui jälleen parsimaan, mutta nyt
vapisevin käsin. Onnettomuudeksi unohtui suaavin lakki pöydälle!
ja sisään astuessaan huomasi Lory sen ensiksi. Hän huomasi äitin
kalpeudesta hänen neuvottomuutensa... ja käsitti kaikki.
"Risto on täällä!" ärähti hän hirmuisella äänellä, tempasi rajulla
virmalla kalpansa alas ja ryntäsi peränurkkaa kohden, missä suaavi
harmaan vaaleana, kokoon lyhistyneenä ja nyt aivan selvänä, seisoa
kytrytti nojaten muuriin, ettei toki kokonaan kaatuisi.
Äiti heittäytyy väliin:
"Lory, Lory, älä surmaa häntä! Minä olen kirjoittanut hänelle, että
hän tulisi kotiin, ja että sinä tarvitsisit häntä pajassa..."
Hän kiikkuu lujasti hänen käsivarressaan ja laahautuu nyyhkien hänen
jalkoihinsa. Lapset, jotka pimeässä kuulevat nuo vihasta julmistuneet
äänet, parkuvat hirmuisesti.
Seppä malttautuu ja katsoo alas vaimoonsa:
"Vai niin! Sinä olet kehoittanut hänen tulemaan takaisin... Vai niin!
se on hyvä. Antaa hänen siis mennä maata. Aamulla saan nähdä, mitä on
tehtävä."
Seuraavana aamuna heräsi Risto raskaasta, tuskallisilla unelmilla
täytetystä unestaan entisessä lapsikammiossaan. Pienistä,
lyijykehäisistä ikkunaruuduista paistaa aurinko jo lämpimästi
humalaköynnöksien välitse. Tuolla alahalla jytisevät konevasarat
alaisimmilla. Äitinsä istui hänen päänsä vieressä; peläten isän
vihaa; ei hän ollut uskaltanut jättää häntä koko yönä. Eikä ukkokaan
ole nukkunut. Aina valoisaan päivään asti on hän itkien ja puuskuen
horjunut ympäri huoneita avaten ja sulkien kaappia sekä laatikoita.
Synkällä katseella, matka-asussa, pitkävarsisissa saappaissa,
leveälierisessä hatussa ja tukeva rautareunuksinen vuorisauva
kädessään astuu hän nyt pojan kamariin, käy suorastaan sängyn luo ja
lausuu: "Ylös! pue!"
Poika, vielä vähän unissaan, hapuilee suaavi-pukuaan.
"Ei niitä..." lausuu isä ankarasti.