Berliinin piiritys.
Me kävimme Elysiläis-kenttäin puistokatua, tohtori V... ja minä,
lukien tykinkuulani lävistämistä muureista ja raehaulien repimistä
käytävistä piiritetyn Pariisin historian, kuin tohtori lähellä
Sotalipun toria yht'äkkiä seisahti ja osoitti minulle yhtä niistä
suurista kulmarakennuksista, jotka ryhmittäin niin juhlallisesti
ympäröivät Riemuporttia.
"Näettekö", sanoi hän, "tuolla ylhällä parvekkeen yläpuolella
noita neljää luukullista ikkunaa? Eräänä alkupäivänä elokuussa --
tuossa niin musertavilla onnettomuuksilla täytetyssä viime vuoden
kamalassa elokuussa -- kutsuttiin minä sinne ylös erään äkillisen
halpauskohtauksen johdosta. Potilaani oli översti Jouve, eräs
sotavanhus jo ensimäisen keisarivallan ajoilta, vanha sotilaallisesta
ylpeydestä ja isänmaanrakkaudesta hehkuva rajupää, joka het'
samassa, kun sota syttyi, hankki itselleen parvekevarusteisen
asunnon Elysiläiskentillä... Arvaatteko, miksi? No, saadakseen nähdä
joukkojemme voittopalausta!... Ukko-parka! Wissenburg'in uutinen
tapasi hänen eräänä päivänä hänen noustessaan päivällispöydästä. Kun
hän luki nimen 'Napoleon' tappioilmoituksessa, kaatui hän ikään kuin
ukkosen iskemänä lattialle."
"Minä tapasin tuon muinaisen hevosväki-överstin verisin, elottomin
kasvoin täysmitassaan pitkällään matolla, ikään kuin olisi hän
saanut nuijakolauksen päähänsä. Seisoallaan oli hän inahtanut olla
sangen pitkä; makaavana, kuten nyt, näytti hän oikein jättiläiseltä.
Kaunis muoto, hyvät hampaat, tuuhea, kiharoitu tukka, kahdeksan
kymmenen vuotias, näyttäen kuitenkin vaan kuuskymmeniäältä... Hänen
viereensä polvistuneena itki nuori pojan-tytär. Tämä oli aivan hänen
näköisensä. Kun nämä olivat yhdessä, kuvautui katsojan mieleen kaksi
kaunista, samassa muotissa valettua kreekkalaista muistorahaa.
joista toinen on vanha, kulunein särmin kiilloton ja väritön, toinen
virheetön sekä kaikessa hienoudessaan ja uutuudessaan loistava."
"Tuon nuoren tytön katkeruus liikutti minua. Hän oli sotilaan ja
sotilaan pojan tytär; hänen isänsä palveli Mac Mahon'in esikunnassa
ja kuva tuosta vartevasta ukkovartalosta, joka makasi pitkänään
hänen jalkainsa vieressä, esiytti hänen sielunsa silmiin vielä
toisenkin kuvan, joka ei suinkaan ollut vähemmän surullinen, kuin
tämäkään. Minä rauhoitin häntä niin hyvin, kuin taisin, mutta ei
ollut itselläni vähintäkään toivoa. Edessämme oli täydellinen
puoliruumiin rampaus ja kahdeksankymmeniäänä päästään juuri tuskin
sellaisesta. Kolme päivää pysyikin sairaamme samassa tunnottomuuden
ja tiedottomuuden muuttumattomassa tilassa."
Sillävälillä tuli sanoma Reichshofen'in tappelusta; me muistamme
kaikki, miten. Aina iltaan asti uskoimme me suureen voittoon,
jossa olisi muka kaksikymmentä tuhatta preussilaista kaatunut,
perintöruhtinas vangittu... Minä en tiedä, millä ihmeellä, millä
sähkövirralla, oli kaiku tuosta suuresta isänmaallisesta ilosta
tunkeutunut meidän översti-raukallemme, joka siellä vieläkin makasi
yhtä kuurona, mykkänä ja halvattuna. Mutta minkä tiedän, on se, että
kun minä sitten illalla istuin hänen sänkynsä viereen, huomasin minä
hänen melkoisesti toipuneen. Silmä oli melkein kirkas, kieli paljoa
taipuisampi. Hän voi jo hymyillä minulle ja änkytti parikertaa:
"Voitto! voitto!"
"Niin, herra översti, suuri voitto!"
Ja mikäli minä selittelin hänelle Mac Mahon'in ylevän voiton
erityiskohtia, sikäli huomasin selvästi, kuinka hänen kasvonsa aina
enemmän elähtyivät, kuinka hänen muotonsa yhä selveni...
Kun minä läksin, odotti se nuori tyttö minua oven takana, vaaleana ja
nyyhkien.
"Hän on toki pelastettu!" huudahdin minä sulkien hänen kätensä omiini.
Tyttö-raukalla oli tuskin rohkua vastata minulle. Reichshofen'in
tappelun todellinen meno oli nyt tunnettu. Mac Mahon oli täydessä
pa'ossa, koko armeija murrettu... Me tuijotimme toisiimme epätoivosta
mykkinä. Hän suri isäänsä, minä ajattelin kauhulla isoisää. Aivan
varmaan ei hän voisi millään ehdolla kestää tätä uutta kolausta...
Mitä olisi siis tehtävä?... Jättääkö hänen noihin rakkaisiin
mielikuvituksiinsa, jotka ovat häntä niin elähyttäneet!... Mutta
silloinhan täytyisi valehdella!...
No niin! ei auta! minä valehtelen! huudahti tuo ryhdikäs tyttö, pyhki
kyyneleensä kiireesti ja astui iloisena isoisänsä luokse takaisin.
Se oli kova työ, jonka hän täten otti suorittaaksensa. Ensi päivät
menivät toki jotenkuten, kun tuon kunnon miehen ajatusjuoksu
oli vielä heikko ja hän uskoi kaikkia helposti kuin lapsi.
Mutta mikäli hänen terveytensä palasi, sikäli ajatusvoimansakin
vahvistui. Hänelle täytyi antaa kertomuksia armeijan liikunnoista
ja toimittaa sotasanomia vallan häntä varten. Oikein rasitti mieltä
nähdessään, kuinka tuon nuoren tytön täytyi yöt päivät työskennellä
kumarruksissaan Saksanmaan kartalla, pistellen siihen pieniä
lippuja ja ahkerasti ajatellen mitä kunniakkainta sotaretkeä;
Bazaine Berliiniä vastassa, Froissart Baierissa, Mac Mahon Itämeren
rannikoilla... Kaikissa näissä pyysi hän minun apuani, ja minä
autoin häntä minkä taisin. Mutta parhaan avun tässä kuvitellussa
sotaretkessä saimme me vanhukselta itseltä. Ensi keisarivallan
aikana oli hän niin usein valloittanut Saksanmaan! Hän tiesi aina
jo ennakolta, miten iskut, muka, tähdättäisiin: "Saammepas nähdä,
että he menevät sinne... niin, eikä mitenkään muuten täytyy nyt
tapahtua..." ja hänen ennusteensa toteutuivatkin aina, josta hän ei
suinkaan tullut vähän ylpeäksi.
Me valloitimme kaupungeita, me voitimme voittoja, mutta onnettomasti
kyllä ei se käynyt hänen mielestään koskaan kylläksi joutuun. Ukko
oli aivan kohtuuton... Joka päivä sain minä sanomia uusista toimista.
"Nyt olemme me ottaneet Mainzin, rakas tohtori." sanoi tuo
nuori tyttö tullen minua vastaan sydäntä viiltävällä hymyllä ja
sairaskammiosta kuului iloinen huudahdus:
"Edistyy hyvin, edistyy hyvin! -- Yhdessä viikossa olemme me
Berliinissä!"
Kun tämä lausuttiin, eivät preussilaiset olleet enää
viikonmatkallakaan Pariisista... Nostettiin kysymys: eikö olisi
paljoa parempi, jos sairas toimitettaisiin johonkin sopivaan
maaseutuun; mutta jos hän olisi viety ulos kodistaan, olisi maan
todellinen tila tullut hänelle kerrassaan selväksi, ja minä katsoin
hänen liian heikoksi ja tuosta vaikeasta kohtauksesta liian paljon
osaa ottaneeksi uskaltaakseni hänen antaa tietää totuuden.
Ensimäisenä piirityspäivänä menin minä taas tapani mukaan heidän
luoksensa, mutta -- minä muistan sen vielä -- siinä polttavassa
sydämmen tuskassa, jonka me kaikki saimme tositeossa kokea, että
Pariisi oli sulkenut porttinsa, että vaan etukaupungit olivat sen
rajoina ja että sotaa käytiin sen muurien juurella.
Minä tapasin kunnon ukkoni istumassa sängyssä iloisena ja ylpeänä.
"No hyvä, herra tohtori!" huudahti hän, "piiritys on siis alkanut."
Minä tuijotin hämmästyneenä häneen. "Kuinka, herra översti, te
tiedätte siis?..." Pojantytär kääntyi minuun: "No tietysti, herra
tohtori... sehän on päivää suuri uutinen... Berliinin piiritys on
alkanut."
Hän lausui tämän vallan tyynesti vetäen neulan koruneuleestaan...
Kuinka olisikaan ukko voinut uneksia totuudesta? Tykkipauketta
varuksista ei hän kuullut. Onnetonta Pariisia synkkänä ja
muserrettuna ei hän nähnyt. Mitä hän sängystään näki, oli vaan
pieni osa kunniaportin kaaresta, ja ympärillään oli hänellä
ainoastaan muistoja ensi keisarivallan ajalta, jotka kaikki olivat
oikein omiansa kannattamaan hänen mielikuvituksiaan. Marskien
kuvia, sotatappelu-tauluja, Rooman kuningas lapsipuvussa, jäykkiä
voitonmerkeillä koristettuja kuvain-aluksia, keisarillisia
jäännöksiä, metaljia ja rintakuvia, kappale P. Heleenan kalliosta
lasipulleron alla, pienyskuvia, esittäen aina yhtä ja samaa
juhlapukuun puettua sinisilmästä naishenkilöä sitruunakeltaisessa
liuhahijatantussaan -- ja nämä kaikki: kuvajalukset, Rooman kuningas,
marskit ja ne keltaiset naiset, pienenä ja jäykkänä, niinkuin 1806 v.
kauneuden käsite vaati.
Kunnon översti!... Juuri tuo voittojen ja kokemusten ilma-ala oli
se, joka vielä enemmän, kuin meidän viaton petoksemme, saatti hänen
Berliinin piiritystä niin keveästi uskomaan.
Tänä ja tästä hetkestä tuli meidän sotajohdantomme melkoista
keveämmäksi. Valloittaa Berliini -- oli enää ainoastaan ajan kysymys.
Silloin tällöin, kun se rupesi ukosta tuntumaan aivan perin ikävältä,
luettiin hänelle joku kirje pojaltaan, luonnollisesti omatekoinen, ja
nyt vielä sitä enemmin, kun Pariisiin ei posti enää päässytkään, ja
Mac Mahon'in esiupseerista oli aina Sedan'in kaupasta asti maannut
vankina eräässä saksalaisessa linnoituksessa! Te voitte ymmärtää tuon
tyttöraukan toivottomuuden kaikkien tietojen puutteessa isästään,
jonka hän tiesi olevan vankina, tarpeellisimmistakin paljastettuna,
kenties vielä sairaana -- ja kuitenkin pakoitettuna antaa hänen
omatekoisissa kirjeissä, lyhyesti, mutta iloisesti, kuten sotilaan
kentällä sopii, puhua onnellisesta tungeskelemisesta vihollisen
maassa. Toisinaan vaipuivat hänen voimansa ja viikkoja vieri ilman
kirjettä. Mutta kun ukko alkoi tulla rauhattomaksi, eikä nukkunut
öisin, vaan mietti ja mietti, saatiin heti taas kirje -- Saksasta,
näet sen, -- ja ilosilmin, vaikka töin tuskin kyyneleitään hilliten,
asettautui pojan tytär silloin hänen sänkynsä viereen lukemaan sitä
ääneensä. Hengähtämättä kuunteli översti sitä, hymyili asiantuntevan
muodolla, hyväksyi, moitti ja selitteli meille kaiken, mikä kirjeessä
näytti hämärältä. Mutta suurin ja ylevin oli hän vastauksissaan
pojalle.
"Älä milloinkaan unhota että olet ranskalainen... Ole jalomielinen
voitetuille raukoille. Älä te'e valloituksen takkaa heille liian
raskaaksi..." Ja näin seurasi päättymätön sarja pieniä kauniita
kehoituksia: omistusoikeuden kunnioittamisesta, jalomielisyyden
osoittamisesta ja heidän loistavaa voittomatkuettaan, jota hän
oli niin kauan odottanut -- Mac Mahon ratsastaen pitkin isokatua
kukkasateessa ja soiton kaikuessa, hänen poikansa marskin vieressä,
ja hän itse, tuo vanhus, parvekkeella suuressa asepuvussaan, kuin
Lytzenissä, tervehdellen läpiammutuita lippuja ja savustuneita
kotkia. Vanha översti raukka! Hän kuvitteleihe uskottavasti, että
me, peläten kiihkeän mielenjännityksen vahingoittavan häntä,
tahdoimme estää hänen näkemästä tuota juhlallista kunniamatkuetta.
Ja hänkin vältti puhua siitä kenellekään. Mutta seuraavana päivänä,
juuri samaan aikaan, kun preussilaiset pataljoonat varovaisesti
tunkeutuivat esiin sitä pitkää tietä, joka Maillotportilta vie
Tuilerioille, aukesi lasiovi tuolla ylähällä aivan hiljaa ja vanhus
sotalakissaan, pitkässä miekassaan eli entinen hevosväki-översti
koko vanhassa kunniarikkaassa asussa, astui parvekkeelle. Vielä
tänäpäivänä en minä voi ymmärtää sitä käsittämätöntä tahdon voimaa,
sitä äkillistä elämän lisäystä, joka antoi hänelle voiman seisoa
jaloillaan ja toimittaa kaiken tämän. Mutta varma on, että hän seisoi
suorana tuolla parvekkeen rintakaiteen takana hämmästyksissään
siitä, että kadut olivat niin tyhjinä, niin äänettöminä, ja kaikki
ikkunat luukuilla peitettynä, että koko Pariisi oli synkkä kuin suuri
hospitaali ja kaikkialla lippuja, mutta niin kummallisia, aivan
valkeita punaisella ristillä -- eikä ollenkaan kansaa liikkeessä
rientääkseen tuota voittoisaa sotajoukkoa vastaan.
Tuokion uskoi hän olevansa ehkä petetty... Mutta ei! Tuolta loitolta,
kunnia-portin takaa, kuului jotakin epäselvää melua. Musta rivi
lähestyi aamupäivän valossa... Vähitellen rupesivat sotalakit
välkkymään, trummut kumisemaan, ja juuri kunniaportissa alettiin
trumpujen, säännöllisen marssin ja kalpain kolinan säestämänä --
Schubert'in riemumarssi!
Silloin katkaisi tuon kuoleman hiljaisuuden poraus, kauhistuksen
parkaus: "Aseisiin! Aseisiin! Ne ovat preussilaisia!" Ja ne
neljä avantkaartin uhlaania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä
parvekkeella eräs varrekas ukko kohotti kätensä, horjui ja kaatui
kuolleena maahan.
Tällä kertaa oli hän todellakin kuollut, tuo vanha översti Jouve.