Kahdeksannen komppanian laulajaiset.
Kaikki nostolaiskomppaniat Marais'in ja P. Antoinen etukaupungeista
olivat tänä iltana leiritettyinä lautakasarmeihin Daumesnil-kadun
varrella. Ducrots'in armeija tappeli jo kolmatta päivää Champignyn
kunnahilla, ja me -- me olimme muka olevinamme sen varaväkeä.
Ei voi ajatella mitään autiompaa, kuin tämä tehdaspiippujen,
sulettujen asemahuoneiden ja jätettyjen puutarhain ympäröimä leiri
kaupungin ulkoreunassa, jossa valoa pilkoitti ainoastaan muutamista
siellä täällä huiskin haiskin sijaitsevista anniskelu-paikoista.
Näissä matalissa kasarmeissa, näissä kuivalle, routaan kapettuneelle
kentälle kyhätyissä, avo-ovisissa, hatara-ikkunaisissa
lautahuoneissa, joiden savuavien lamppujen uumeaa valoa vielä sisään
tunkeva usva himmensi, kuvastui oikea jääkylmän itaruuden kuva.
Aivan mahdoton lukea, mahdoton nukkua tai edes istua paikallaan.
Pysyäksensä sulilla täytyy siis keksiä edes poikaleikkejä: tömistellä
jalkojensa lämpimäksi, juosta kilpaa kasarmin ympärillä j.n.e.p.
Tuollainen tyhmä toimettomuus näin lähellä sotakenttää tuntui
varsinkin tänä iltana oikein hävettävältä ja veltostuttavalta. Vaikka
tykkiammunta oli ta'onnut, tiettiin kuitenkin, että jotakin hirveää
valmistettiin tuolla loitommalla, ja kun piireilevän sähkövalon
soihku varustuksilta silloin tällöin sattui tähän Pariisin osaan,
näkyi äänettömiä parvia seisoen kokoontuneina kaikilla käytävillä
tahi rientävän pitkin katua synkissä ryhmissä, jotka noihin
Trône-torin korkeihin muistopatsaisiin verrattuina näyttivät niin
pieniltä ja kutistuneilta, että melkein voi luulla niiden maassa
ryömivän.
Minäkin seisoin siellä pimeässä jähmettyneenä ja neuvottomana tuolla
suurella puistokadulla. Silloin sanoi minulle joku:
"Tule mukana kahdeksanteen -- -- he näkyvät saaneen toimeen
laulajaiset."
Minä menin. Kullakin komppanialla oli kasarminsa; mutta kahdeksannen
oli paljoa paremmin valaistu, kuin toiset, ja täpösen täynnä ihmisiä.
Painetteihin kiinnitetyt talikynttilät valaisivat tuota sekasotkuista
ryhmää, loivat häikäiseviä, mustan savun siimestämiä valosoihkujaan
noihin halpoihin käsityöläisnaamoihin, jotka olivat eläimmistyneet
juopumuksesta, kylmästä, väsymyksestä ja seisoallaan nukkumisesta,
joka vaan masentaa ja uuvuttaa sen sijaan, kun sen pitäisi virkistää.
Muutamassa nurkassa istua kytrytti leiriravintolan emännöitsiä
rahilla erään pöydän edessä, joka oli täynnä tyhjiä pulloja ja
rähjättyjä lasia, ja nukkui suu auki.
Paraillaan pidettiin laulantoa.
Herrat laulannon ystävät esiytyivät vuorottain eräälle salin
perälle hätäisesti kyhätylle korotukselle, ottivat enemmän tai
vähemmän teeskennellyn asennon, laususkelivat ja vaihteloitsivat
huopaleväteisään tehden laulunäyttämöistä lainatuita
tunneliikahduksia. Minä kuulin täällä taas nuo kovat, jyrisevät
äänet, jota kaikuvat pikku-kaduilla ja työläis-osissa, jossa
lapsiparvet elämöivät, lintuhäkit killuvat ikkunain ulkopuolella ja
pikkukauppiaat haastelevat puotien ovilla kauppatuttaviensa kanssa.
Tuskin löytyy mitään, jota minä mieluimmin kuuntelisin, kuin noita
jyrybaasia, kun ne sekaantuvat työn nieluun, ja kun niitä vasarat ja
höylät säestävät; mutta tuolla näyttämöllä tulivat ne naurettaviksi
ja kiusallisiksi kuulla.
Ensiksi esiytyi työläis-filosofi, eräs pitkä partainen
konepajantyöläinen, laulain työläisorjan tunteita: "_Pauvro
prolétoiro... o... ets..._" [Köyhä mierolaisraukka -- -- a -- -- --
a --] kurkkuäänellä, johon tuo pyhä yhteissosialismi oli yhdistänyt
kaiken vihansa.
Sitten tuli vielä melkein puoli nukuksissa eräs toinen, joka tarjosi
meille tuon kuuluisan "_Chanson de la canaille_", Roiston laulun,
mutta lauloi sen niin ikäävällä, laahaavalla ja surullisella äänellä,
että sitä voi pitää paremmin unettavana kehto-, kuin virkistävänä
pilalauluna:
Cest-la... canaille...
Eh bien... j'en suis...
[Hän siis -- -- -- roisto on
No niin -- -- -- ja minäkin.]
Hänen näitä sanoja naukuessaan kuului, kuinka nukkuneet kuorsuivat
nurkissa ja kääntyivät napisten valosta pois.
Vaalentain talikynttiläin punaisen valon säilähti salama yht'äkkiä
läpi huoneen. Samassa värisytti jyreä pamaus kasarmikotusta ja heti
sen jälkeen kuului uusia vielä jyreämpiä ja etäisempiä laukauksia
Champigny'n luona vyöryvän pitkin virran rannikkoa päättymättömissä
väreissä. Tappelu alkoi siis uudestaan.
Mutta mitä herrat musiikin ystävät huolivat tappelusta.
Näyttämö ja talikynttilät olivat herättäneet kaikissa näissä
ihmisissä, minä en tiedä, mitä kaikkia uinailevia näytteliäaistia.
Teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka levottomasti he odottivat
toistensa esiytymisiä, kuinka he ikään kuin nilkoivat lauluja
toistensa suusta. Ei kukaan tuntenut enää vilua. Ne, jotka seisoivat
näyttämöllä, ne, jotka poistuivat sieltä ja ne, jotka laulunpätkä
huulillaan odottivat omaa vuoroaan, olivat kaikki punaisia, hikisiä
ja innosta säikkyvin silmin. Itserakkaus lämmitti heitä.
Nyt oli tullut erään omalajisensa sukkeloitsian, erään paperoitsian
vuoro, joka pyysi saada esitellä omasta runotuotteudestaan erään
näytteen, nimeltä "_l'Egoiste_", (omavoiton pyytäjä), jonka
kertosointuna vaihtelehtivat sanat "_chacun pour soi_" (kukin
itselleen.) Mutta sammaltavalla kielellään lausui hän sen sijaan
"_l'égoift_" ja "_facum pour foi_." Kappale oli olevanaan ilveily
noista pönäköistä porvareista, jotka istuvat mieluimmin kotona
uuninnurkassa, kun menevät etuvartioon -- ja minä näen vielä
silmissäni tuon arvokkaan pään, lakki kallellaan ja leukahihna
ihan leuan nenällä -- sekä kuulen, koska vaan tahdon, nuo laulussa
väärin koroitetut sanat ja nuo vähän juonikkaalla muodolla esiytetyt
kertosäkeet:
"_Facun pour foi... facun pour foi_."
Sill'aikaa jatkoivat tykitkin lauluaan, jota kuularuisku-räminän
korkeat baasit säestivät. Mutta tämän laulun sanat
puhuivat haavoitetuista, jotka kuolivat viluun lumessa --
kuolemankamppauksista tienvieruksilla hyytyneissä verilätäköissä --
sokeista surmankoneista -- mustasta kuolemasta, joka pimeässä yössä
liiteli kaikilla suunnilla...
Kahdeksannen komppaniian konseertti meni menoaan.
Me olimme nyt ennättäneet pilalauluun. Myrskyävässä
kättentaputuksessa, uudistushuudoissa, hyväksymysmetelissä ja
tuossa raa'assa naurussa, jonka näyttelö tällaisissa tilaisuuksissa
aina herättää, laski eräs vanha tihrusilmäinen ja punanenäinen
veijari sorisevia ääniväreitään. Tässä uudessa rähäkässä heräsi
leiriravintolan emännöitsiäkin ja naurun remahdellessa kielamoitsi
hänkin, kun tuo vanha laulaja viinabaasillaan sävelti:
"Le bon Dieu Saoûl comme un..."
[Hyvä Jumala, ravittu kuin -- -- --]
Nyt minä en kestänyt kau'emman, vaan ryntäsin pois. Minun
vartiotuntini lähestyi, mutta se sai mennä. Minun täytyi saada
ilmaa ja hengitystä ja niin menin yht'mittaa aina Seinelle asti.
Vesi näytti mustalta ja laivaveistämö oli autio. Pariisi, ilman
kaasu-valaistusta, uinaili synkkänä tulisessa kehässä; tykkien
salamat leimahtelivat ympäri kaikkialla ja tulipalojen liekit
loimusivat kukkuloilla siellä täällä.
Aivan läheltä kuulin minä matalia, kiirehtiviä, kylmän ilman
kajastamia ääniä. Siellä hinattiin ja virkistettiin toisiaan työssä:
"O... hoi!"
Sitten taukosi ääni taas yhtä pikaisesti, niinkuin ainakin
sellaisessa vaikeassa työssä, joka vaatii olennon kaikki voimat.
Mentyäni laivaveistämölle onnistuin minä siinä määräämättömässä
valossa, jonka pimeinkin vedenpinta heijastaa, keksiä erään
tykkiveneen, joka oli pysähtynyt Bercy-sillan luo ja pyrki nyt virtaa
ylös. Lyhdyt, jotka heiluivat veden liikunnosta, ja köytten natina,
joilla merimiehet hinasivat, ilmoittivat kaikki voiton ja tappion
vaihtelot tässä taistelossa virran ja yön pahoja oikkuja vastaan.
Urhollinen pieni tykkivene! Kuinka kaikki nuo vastukset ärsyttivät
sinua -- kuinka sinä pieksit vettä hiuluillasi ja sait sen ikään
kuin kuohumaan vihasta!... Vielä viimmeinen voimain ponnistus --
heltymätön vene on voittanut ja kiitää nyt siltaholvien kumistessa:
"eläköön Ranska!" läpi sumun suorastaan tappeluun, joka odottaa sitä.
"Oi," ajattelin minä, "mikä ääretön ero näillä äänillä ja
kahdeksannen komppanian konseertilla!"