Lapsi vakoojana.
Hänen nimensä oli Stenne, "Pikku-Stenne" eroitukseksi isästään, joka
myöskin oli Stenne.
Hän oli oikea parisilaislapsi, hoikka ja kalpea, noin kymmenen tai
viidentoista-vuotias, sillä tuollaisten pariisilaispoikain ikää ei
ole niin helppo määrätä. Hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä, vanha
merisotilas, hoiti erästä puistoa Temple-nimisessä kaupungin osassa.
Pikkulapset, hoitajattaret, vanhat rouvat linkkutuoleineen, köyhät
äidit, eli koko tuo jaloin liikkuva Pariisi, joka väistyy vaunujen
tieltä noihin pieniin polkukäytävillä verkotettuihin tarhoihin, tunsi
isä-Stennen ja piti hänestä. Kaikki tiesivät, että noissa julmissa
viikseissä, jotka peloittivat kaikkia koiria ja rahiensiirteliöitä,
hymysi hellä, melkein äitillinen hymy ja saadaksensa tätä hymyä esiin
ei tarvinnut muuta, kun kysäistä:
"No, kuinkas teidän pikkupoikanne jaksaa?"
Ukko Stenne rakasti poikaansa sydämmellisesti; ja hän tunteili
niin onnelliseksi, kuu pienokainen iltasilla koulun päätyttyä tuli
noutamaan häntä ja he sitten yhdessä kävivät puistokäytäviä pitkin
pysähdellen jokaisen rahin luona tervehdellen hyvintunnettuja
tuttaviaan ja vastaillen heidän kohteliaisuuksiinsa.
Mutta onneton piiritysaika muutti kaiken tämän. Ukko Stennen puisto
sulettiin yleisöltä ja määrättiin lamppuöljysäiliöksi. Pakoitettuna
taukoamattomaan vartioimiseen, vietti tuo kunnon mies-parka täällä
elämäänsä yksinään, vieläpä ilman rakasta piippuaankin, harhaillen
noiden jätettyjen ja pahoinpideltyjen pensastojen seassa ja sai
ainoastaan myöhäisin illoin, kotiin palattuaan, nähdä rakastetun
poikansa. -- Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänen viiksensä, kuu hän
puhui Preussilaisista!
Pikku-Stennellä taas ei ollut mitään muistuttamista tästä uudesta
elämästä.
Piiritys -- no mikä voisi olla hauskempi katupojille? Ei koulua --
ei läksyjä; "lupaa" vaan päivät pääksytysten ja katu vilkas kuin
markkinatori.
Poika juoksi ulkona päivät pääksytysten aamusta iltaan. Milloin
seurasi hän osastopataljoonia niiden marssiessa ulkovalaistuksille,
aina tarkasti valiten sen, jolla oli kaunein soitanto, ja tässä
suhteessa oli Pikku-Stenne sangen ankara. Niinpä väitti hän
peräytymättä, että 96 pataljoonan soitanto ei maksa kahta äyriä,
mutta viidennenkymmenennen viidennen taas oli ihan lumoava. Milloin
taas katseli hän nostoväkirykmenttien harjoituksia ja olipa hänellä
vielä jälkijoukotkin...
Vasu kainalossa liittyi hän niihin pitkiin riveihin, jotka talviaamun
hämärässä odottaen muodostuivat teurastajain ja leipurien porteille.
Kostein jaloin seisoen kylmässä lutakossa tehtiin tässä uusia
tuttavuuksia, keskusteltiin valtioasioista ja kunnioituksella
kehoitettiin herra Stennenkin pojan lausumaan mielipiteensä.
Mutta hauskimmat kaikista olivat kuitenkin nuo ihka uudet huvitukset,
ja ennen kaikkia tuo kuuluisa _kalossipeli_, jonka bretagnelainen
nostoväki oli piiritysaikana tuonut kaupunkiin. Kun Pikku-Stenne ei
ollut muureilla tai leipureilla, niin sai olla varma siitä, että
hän oli _kalossipelissä_ eräässä Château d'Eau-kentän kulmassa. Ei
sentähden että hän olisi pelannut; sillä siihen tarvittiin rahaa,
ja sitä hänellä ei ollut. Hän tyytyi vaan katsomiseen, katsellen
silmillä, joiden uteliaisuutta olisi vaikea selittää.
Yksi pelaajista, tuo sinitakkinen "pitkä", joka ei milloinkaan pannut
peliin vähempää kuin 100 soussin rahan, kiinnitti erittäinkin hänen
ihastustaan. Kun hän juoksi, "tuo pitkä", kuului aina rahojen helke
hänen takkinsa taskuista!
Eräänä päivänä, otettuaan maasta hopearahan, joka oli vierinyt aina
Stennen jalkoihin, kuiskasi hän tälle:
"Sinä tuijottelet tuota, vai miten?... No, jos sinä tahdot saada
sellaisia, niin voin minä kyllä sanoa, mistä niitä saadaan."
Pelin loputtua vei hän Stennen mukanaan erääsen toiseen torinkulmaan
ja ehdoitteli, että tämä seuraisi häntä myymään sanomalehtiä
preussilaisille, sillä siten voitaisiin ansaita 30 franc'ia
jokaisesta matkasta. Aluksi kieltäytyi Stenne aivan ehdottomasti
jo paljaasta ehdoituksesta ja pysyi sitten koko kolme päivää pois
pelipaikalta. Mutta ne olivat kolme hirmuista päivää. Hän ei voinut
syödä eikä nukkua. Yöt pitkät näki hän sänkynsä vieressä kokonaiset
kasat kalosseja sekä 100-sous'in rahoja pitkät, loistavat rivit.
Kiusaus oli liian kova. Neljäntenä päivänä palasi hän taas Château
d'Eau-torille, tapasi "tuon pitkän" ja antoi vietellä itsensä...
Eräänä lumisena aamuna läksivät he säkit olalla ja sanomalehdet
mekkojen alle piiloitettuina matkalle. Kun he saapuivat
Flandre-portille, ei ollut vielä päivä. "Tuo pitkä" jo lähestyi
vartiaa -- joka oli hyväntahtoisen näköinen, punanenäinen kunnon mies
-- rukoillen valittavalla äänellä:
"Rakas herra, päästäkää meitä! Äitimme on sairaana, isämme on
kuollut. Minä ja pikku-veljeni tahtoisimme mennä ulos poimimaan vähän
perunoita tuolta pellolta!"
Hän itki. Stenne painoi päänsä täysin näpeillänsä. Tarkastellen
heitä, heitti vartia aran silmäyksen tuolle valkoiselle, autiolle
tielle ja vetäytyen takaisin lausut hän hätäisesti:
"Joutuun! menkää!" -- Näin onnellisesti päästyään Aubervilliers'in
tielle nauroi "tuo pitkä."
Epäselvästi, kuten unessa, näki Pikku-Stenne kasarmeiksi muutettuja
tehdasrakennuksia, jätetyitä läpimärillä rääsyillä koristettuja
katusulkuja ja korkeita torneja, jotka tekivät ikäänkuin aukkoja
sumuun ja kohouivat taivasta kohden niin paljaina ja särmikkäinä.
Siellä täällä vartiosto -- upseeria huupat päässään ja tähystimet
silmillään sekä pieniä, sammuvien nuotioiden sulattamasta lumesta
läpimärkiä sotakotia, "Tuo pitkä" tunsi tien ja väistääksensä
vartioita kävi hän vinoon kentän yli. Mutta mitäs vielä, pohjastuivat
he kuitenkin vahingossa erääsen ranskalaiseen vapaa-ampuja-parveen,
joita majaili täällä vesilätäkköjen ympärillä pienissä katoksissaan
ikäänkuin kasaansullottuina pitkin Soisson'in rautatien vartta.
Tällä kerralla laski tuo pitkä lorunsa turhaan. Hänen parhaillaan
näin maurutessaan, astui eräs vanha, oikein ukko Stennen näköinen,
valkohiuksinen ja ryppyinen kersantti tiepuolessa olevasta
vartiokopistaan ulos, sanoen:
"No niin, nuljukseni, ei ulinaa! Te saatte poimia perunanne, mutta
käykää kuitenkin ensin tänne lämmittelemään!... Hän näyttää aivan
paleltuneelta, tuo pikku-naasikka!"
Mutta oi, Pikku-Stenne ei värissytkään vilusta, vaan pelosta ja
häpeästä. -- Vartiokopissa makasi muutamia sotilaita huonolla
nuotiolla -- oikein "leskenvalkialla", jonka liedellä he painettiensa
nenissä sulailivat leipäänsä. He vetäytyivät syrjään antaakseen sijaa
lapsille. Heille annettiin tippa viinaa ja vähän kahvea. Heidän
juodessaan näyttäytyi eräs upseeri ovella, kutsui kersantin, lausui
hänelle hiljaa muutamia sanoja ja riensi pois.
"Pojat!" lausui kersantti astuen aivan ilosta loistavin muodoin
kojuun, "_nyt ei puutu tupakka ensi yönä_... Preussilaisten
tunnussana on keksitty. Ja tälläkertaa, luulen minä varmaan, saamme
me heiltä takaisin tuon per... Bourget'in."
Tässä remahti ilmi iloinen jakso suostumushuutoja ja naurua.
Mikä hyppeli, mikä lauloi, mikä heilutti miekkaansa, ja käyttäen
hyväksensä tätä rähinää, katosivat lapset.
Kun he tulivat ulos katoksesta, oli heidän ympärillään taas avara
kenttä, jota ammottavine ampumareikineen rajoitti loitolta pitkä
valkoinen muuri. Tätä muuria kohden suuntasivat he nyt matkansa
pysähtyen kuitenkin sangen usein ollen poimivinaan perunoita.
"Ei, -- mutta palatkaamme takaisin!... Älkäämme menkö tuonne!"...
pyyteli Pikku-Stenne lakkaamata.
Tuo pitkä nytkähytteli vaan olkapäitään ja kävi vakaasti eteenpäin.
Yht'äkkiä kuulivat he pyssyn piihanaa jännitettävän.
"Loivaa maata!" kuiskasi tuo pitkä heittäytyen maahan. Pitkällään
maassa antoi hän merkkivihellyksen. Toinen vihellys vastasi lunta
myöten. Nyt ryömivät he esiin kontaten. Muurin edustalla juuri lumen
tasalla näkyi kaksi keltaista viikseä likaisen lakin alta. Tuo pitkä
hyppäsi alas juoksuhautaan preussilaisten luo lausuen toveriaan
osoittaen "se on veljeni."
Hän oli niin pieni, tuo Pikku-Stenne, että preussilainen nähdessään
hänen pyrskähti nauruun ja ottaen pojan syliinsä nosti hänen muurin
aukolle.
Toisella puolen muuria näkyi suuria maakasoja, kaadetulta puita ja
mustia aukkoja lumessa ja jokaisessa aukossa sama likainen lakki
ja kellervät viikset, jotka lapsia ohitse vietäessä vetäytyivät
omituiseen hymyynsä.
Eräässä kulmassa oli hirsipuollusteella varustettu puutarharakennus.
Alikerroksessa taas joukko sotilaita, jotka pelasivat korttia ja
keittelivät liemusruokiaan loimuavan nuotion liedellä. Se lemusi
hyvältä -- kaali ja silava; -- mikä vastakohta vapaa-ampujien
leirinuotiolle. Ylikerrassa upseeristo. Sieltä kuului pianon-soitto
ja samppanjakorkkien pulpahdukset. Kun parisilaispojat astuivat
sisään, tervehdettiin heitä ilohuudoilla. He jättivät sanomalehtensä;
sitten tarjottiin heille juomaa ja annettiin heidän puhua. Kaikilla
näillä upseereilla oli uhkea ja julma ulkomuoto, mutta "tuo pitkä"
huvitti heitä katumurteellaan ja esikaupunkilaissukkeluuksillaan. He
nauroivat matkien hänen sanojaan ja rypöivät niin tyytyväisinä tuossa
pariisilaisliassa, jota heille purettiin.
Pikku-Stenne olisi mielellään hänkin tahtonut avata kieliaarteensa ja
näyttää, ett'ei hänkään ollut tyhmä; mutta jotakin oli, joka -- hän
ei tiennyt oikein mikä -- sitoi hänen kielensä. Hänen edessään istui
erillään toisista muuan vanhempi vakaa muotoinen preussilaisupseeri,
joka luki tai oli lukevinaan, sillä hänen katseensa oli kokonaan
kiintynyt Stenneen. Tässä katseessa ilmestyi yht'aikaa hellyys ja
sääli, ikäänkuin hänellä olisi ollut kotonaan omassa maassaan lapsi,
saman ikäinen kuin Stenne, ja ikäänkuin hän olisi ajatellut itsekseen:
"Minä tahtoisin mieluimmin kuolla, kun tietää poikani harjoittavan
tuollaista ammattia..."
Tästä hetkestä tunsi Stenne ikäänkuin käden painavan hänen sydäntään
ja estävän sitä tykkimästä.
Päästäkseen tästä tuskasta koetti hän juoda. Heti pyöri kaikki hänen
silmissänsä. Epäselvästi kuuli hän, miten toverinsa, usein naurun
rähäkän keskeyttämänä, matki ranskalaisia kansalliskaartilaisia,
pilkkasi heidän sotaharjoituksiaan ja esitteli oikein tilapäisenä
ivanäytelmänä heidän kaunomarssinsa tahi yörynnäkkönsä varustuksista.
-- Viimein alensi "tuo pitkä" äänensä, upseerit lähenivät häntä ja
kasvot tulivat vakaviksi. Tuo heittiö ilmoitti nyt vapaa-ampujain
hyökkäysaikomuksen.
"Älä sitä -- ei sitä, pitkä, ei... minä en tahdo!"
Mutta "tuo pitkä" nauroi vaan ja jatkoi. Ja ennenkuin hän lopetti,
olivat kaikki upseerit jaloillaan. Eräs heistä viittasi lapsille ovea
lausuen:
"Joutuun -- lähtekää leiristä!"
Sitten keräytyivät he kokoon ja puhelivat keskenänsä sangen tärkeästi
saksaksi. "Tuo pitkä" läksi ylpeänä, kuin prinssi, antaen rahain
helistä taskussansa. Stenne seurasi häntä allapäin, ja kun hän ohisti
tuota preussilaista, jonka katsanto oli häntä niin tuskauttanut,
kuuli hän surullisen äänen lausuvan murteellisella kielellä: "_Bas
chôli, Ça... Bas chôli_!" (Ei ole kaunista, tuo... Ei kaunista!)
Stenne sai kyyneleet silmiinsä.
Päästyään kentälle alkoivat lapset juosta ja pian oli leiri jäänyt
kau'as heidän ta'aksensa. Heidän säkkinsä olivat täynnä perunoita,
joita olivat preussilaisilta saaneet, ja -- kiitos niille -- he
pääsivät onnellisesti vapaaehtolaisten leirin läpitse.
Täällä varustauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Äänetönnä koottiin
miehistö varusteiden ta'akse. Se vanha kersanttikin puuhasi täällä
miehiänsä järjestykseen ja näytti oikein onnelliselta.
Kun lapset menivät ohitse, tunsi hän heidät ja hymyili ystävällisesti.
Oi! kuinka tuo hymyily oli Stennelle katkera! Samassa tuokiossa
ajatteli hän huutaa:
"Älkää menkö sinne! Me olemme pettäneet teidät!"
Mutta "tuo pitkä" oli sanonut: "jos kielit, niin meitä ammutaan", ja
kauhistus pidätti hänen siitä.
Courenne'n kohdalla menivät he erääsen jätettyyn huoneesen jakamaan
rahoja. Totuus pakoittaa minun sanomaan, että jako tapahtui aivan
tunnollisesti, ja että Pikku-Stenne, antaissaan noiden kauneiden
kolikkain kilistä mekkonsa taskussa ja ajatellessaan niitä monia
_kalossipeliä_, joiuin nyt voipi ottaa osaa, ei hän pitänyt rikostaan
enää hetikään niin inhoittavana.
Mutta, kun hän jäi yksinään, tuo onneton poika! -- kun he tulivat
kaupungin portille ja "tuo pitkä" erkani hänestä, silloin tuli
hänen taskunsa askel askeleelta yhä raskaammaksi ja käsi, joka
hänen sydäntään rutisti, yhä väkevämmäksi. Pariisi ei ollut hänelle
enää sama. Ihmiset, jotka tapasivat hänen, katsoivat häneen niin
ankarasti, aivan kuin olisivat tietäneet mistähän tuli. Vaunujen
jytinä, rumpuin räminä, torvien toitahdukset -- kaikki muodostuivat
hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi ivallisesti kaikuvaksi sanaksi --
_vakooja!_
Viimmein saapui hän kotiin ja aivan onnellisesti. Kun hän näki,
ett'ei isänsä ollut vielä tullut, juoksi hän astimia ylös ja kätki
tyynynsä alle nuo katalat hopeakolikot, jotka painoivat häntä niin
raskaasti.
Ei milloinkaan ollut isä Stenne ollut niin hyvä ja niin iloinen
kotiin tullessaan kuin nyt. Uutisia oli saatu maakunnista; ja
maaseuduilla kävi paremmin. Syödessään katseli tuo vanha sotilas
taukoamatta pyssyään, joka riippui seinällä, ja lausui viimmein
lapselle tavallisella hyväntahtoisella hymyllään:
"Armas poikani! mitähän sinä olisit tehnyt preussilaisille, jos sinä
olisit ollut suuri!"
Noin kello kahdeksan kuului tykkien jyminä.
"Se on Aubervilliers'issa... tappelu on Bourget'in luona," selitti
vanhus, joka tunsi kaikki varustukset. Pikku-Stenne vaaleni ja pani
hirmuisen väsymyksen rasittamana maata, mutta ei voinut nukkua.
Tykit jyrisivät taukoamatta. Hän kuvittelihe, kuinka vapaaehtolaiset
tekivät hyökkäyksensä yöllä, ainoastaan itse joutuakseen paulaan.
Hän ajatteli kersanttia, joka hymyili hänelle; hän näki hänen siellä
kaatuneena lumessa -- ja kuinka monta muutakin vielä!... Kaiken tämän
veren hinta oli hänellä; hän oli sen kätkenyt tyynynsä alle -- _hän_
-- vanhan Stennen oma poika -- sotilaan poika!... Kyyneleet melkein
tukehduttivat hänen. Viereisessä huoneessa kuuli hän isänsä astuvan
edes takaisin, ja sitten avaavan ikkunan. Tuolla alahalla puutarhan
edustalla kajahtelivat signaalit; erästä nostolaispataljoona
järjestettiin lähtemään ulos. Varmaan oli se kova taistelo. Näitä
ajatellessaan ei onneton poika voinut pidättää nyyhkytystänsä.
"Mikä sinulla on?" kysyi isä Stenne ja tuli hänen luoksensa.
Poika ei voinut vaieta kauemmin, vaan kavahti ylös sängystä ja
heittäytyi isänsä jalkoihin. Hänen kiivaasti liikahtaessaan
lierahtivat hopeakolikot lattialle.
"Mitä tämä on? Sinä olet varastanut?" lausuu vanhus vapisten.
Nyt kertoi Pikku-Stenne yhdellä henkäyksellä, kuinka hän oli ollut
preussilaisten luona, ja mitä hän oli siellä tehnyt. Sitämyöten, kun
hän kertoi, tunsi hän sydämensä keveämmäksi -- se kevensi häntä, kun
hän sai itse syyttää itseänsä.
Vanha-Stenne kuunteli häntä kammottavalla katseella. Kun kaikki oli
kerrottu, peitti ukko kasvonsa käsillään ja itki ääneensä.
"Isä! Isä"!... rukoili poika.
Mitään vastaamatta työnsi vanhus hänen pois luotaan ja poimi rahat
lattialta.
"Onko tässä kaikki?" kysyi hän.
Pikku-Stenne osoitti että siinä oli kaikki. Vanhus otti pyssynsä ja
latinkilaukkunsa seinältä, pisti rahat taskuunsa ja sanoi.
"Hyvä. He saakoot ne takaisin!"
Ja sanaakaan lisäämättä sekä taaksensakaan katsomatta meni hän ja
yhdistyi nostolaisjoukkoon, joka, seisoi lähtöön valmiina. -- -- --
Sittemmin ei ole enää nähty isä Stenne'a.