Hevoset kamppaavat ja hirnuvat. Muonavankkurit pysähtelevät jyrkillä
nytkäyksillä. Ratsumiehet kohouvat satuloissaan seisoalleen ja
tuijottelevat tuskallisesti Bouget'in luona olevaa korkeaa, valkoista
muuria kohti.
"Näkyykö niitä?" kysyvät sotamiehet tömistellen jalkojaan pitääkseen
niitä tunnoissaan...
Sitten taas, e'espäin!... Ja tuokion viivyttyään vyöryy tuo synkkä
ihmisaalto taas uudestaan aina yhtä hitaasti ja yhtä äänettömänä.
Kirkasta, aamukoin kajastamaa taivaanrantaa vasten kuvastuu
Aubervilliers'in varustuksen etulaipiolla vähäinen parvi selvänä ja
säännöllisenä kuin simpukkahopeaan uurrettu kuva; se on ylipäällikkö
ja hänen esikuntansa. Likempänä taas näkyy joukko mustia haamuja
pitkin tien vierustaa: ja ne ovat rakkaan sairaanhoitoveljystömme
jäseniä; jotka seisoen kädet ristissä levättinsä alla tarkastelevat
säälillä ja surulla kaikkea tuota ohitse matkaavaa kanuunanruokaa.
Sama päivä.
Autioita jätettyjä kylijä, avonaisia huoneita, lyhähtäviä kattoja,
lasittomia akkunoita, jotka tuijottelevat kuin tyhjät silmäkuopat
ruumiin pääkallossa. Silloin tällöin kuuluu kuitenkin noista
kumisevista jäännöksistä askelten kolinaa ja ovien ratinaa; ja ohitse
käytäissä näyttäytyy niistä siellä täällä joku rivisotilas aroin
katsein; se on joku sotarosvo, joka vaanii saalista, tai karkulainen,
joka etsii varmaa piilopaikkaa.
Noin puolipäivissä astuin minä erääsen tällaiseen maalaisasuntoon.
Se oli tyhjä ja paljas, kuin kynsin kaapittu. Iso ovettomaksi ja
ikkunattomaksi raastettu keittola rakennuksen alakerrassa takapihan
puolella. Pihan perällä matala häkkiaita ja siitä aikain avonainen
ala niin loitolle, kun silmä kannatti. Huoneen kulmassa vähäiset
kierotikat kivestä. Istahdin eräälle tikan astimelle ja jäin siihen
pitkäksi ajaksi; sillä oli niin mukava levähtää päiväpaisteessa ja
hiljaisuudessa. Pari kolme suurta kesäkärpästä oli aurinkopaiste
herättänyt henkiin ja ne pökkivät nyt. suristen katonniskoja
vasten. Takan edessä, missä vielä näkyi tulen jälkiä, olivat kivet
hyytyneessä veressä. -- Tuo verilätäkkö liedellä, missä tuhka oli
vielä lämmintä -- mitä surullista tapausta kertoikaan se!
Pitkin Marnea.
Rynnäkkö Montreuil-portista joulukuun 3 p:nä. Raskas sää, kylmä
pohjatuuli, sumua.
Montreuil autiona. Ovet ja ikkunat sulettuina. Erään kartanoaidan
takaa kuuluu hanhien kaakotus. Täällä on siis haltia vielä kotona,
piilossa. Vähän matkan päässä siitä avonainen kapakka. Siellä
on lämmin, tuli räiskää rautauunissa. Kolme nostoväkisotilasta
maaseuduilta istuu einehtimässä. Ääneti, turvonnein silmin,
kuumeenhehkuvin kasvoin ja kyynnärpäät pöydällä näyttävät
poika-raukat nukkuvan ja syövän yht'aikaa...
Jättäen Montreuil'in, kävimme me edelleen läpi Wincennesmetsän,
jota leiritulien siniset savut verhoilivat. Täällä makaa Ducrots'in
armeija. Sotilaat kaatavat puita tehdäkseen tulen lämmitelläksensä.
Tekee oikein pahaa nähdä haapoja, koivuja ja nuoria saarnia
kannettavan pois juuret ilmassa ja hieno, kullainen lehtiverho
laahaten perässä pitkin tietä.
Nogentissa taas sotilaita, tykkiväkeä avaroissa levätissään,
nostoväkeä Normandiasta, täyteläitä ja pyöreitä kuin omenat,
reippaita zuaveja huupat päissä, rivisotilaita ryhäniskaisia,
vyötäröltä hoikkia kuin ampiaiset sekä siniset nenäliinat korville
sidottuna -- kaikkia näitä vilisee kaduilla ja tungehtii kahden
vielä auki olevan ravintolan ovilla. Tuo muistuttaa pienestä
Algerialaisesta kaupungista.
Viimmein vihdoinkin pääsimme lakealle: pitkä, tyhjä. Marnelle
viertävä tie, ylevä, simpukkahopealle vivahtava taivaanranta;
lehdettömiksi karisseet puut värisevät sumussa ja loitoimmalla tuolla
suuri kammottava rautatiesilta, joka mutkaisine kaarineen muistuttaa
sisään lyödyistä hampaista. Matkalla Perreux'in läpitse näin minä
erään tuollasen tiepuolessa hävitettyine kasvitarhoineen ja tyhjiksi
ryöstettyine huoneineen sijaitsevan pienen huvilan aitauksessa kolme
vasta puhjennutta "päiväkukkaa." Minä avasin hilan ja astuin sisään,
mutta ne olivat niin kauniit, että minä en raskinnutkaan poimia niitä.
Suuntasimme matkamme yli kentän ja saavuimme alas Marnelle.
Silloin juuri murti aurinko paksut pilvet ja loi runsaan valonsa
virran pinnalle. Lumoavan kaunista! Vastaisella rinteellä leviää
Petit Bry, missä edellisenä iltana oli ollut tappelu, valkoisine
pikkurakennuksineen pitkin virran rantaa viinitarhain seassa.
Tällä rannalla vene ruohostossa. Rannalla joukko miehiä, jotka
keskustelevat ja tähystelevät vastaiselle rannalle. Ne ovat vakoojia,
jotka ovat lähetetyt Petit Bry'hyn tiedustelemaan, ovatko saksilaiset
tulleet takaisin. Minä käyn heidän kanssansa ylitse. Veneen soluessa
edelleen kuiskaa eräs vakooja minun takanani:
"Jos tahdotte kivääriä, niin on niitä kyllä Petit Bry'n
kunnallishuoneella. He ovat jättäneet sinne myöskin erään
jalkaväkiöverstin, suuren ja vaalean, jolla on hieno valkoinen iho
kuin neidellä sekä keltaiset ihka uudet saappaat."
Nähtävästi olivat juuri nuo vainajan saappaat erittäinkin
kiinnittäneet hänen huomiotansa. Hän ei voinut olla puhumatta niistä.
"Saakelin somat saappaat, juuri ne, saatte uskoa!" ja hänen silmänsä
loistivat.
Kun me sitten olimme juuri pääsemäisillämme Petit Bry'hyn, näimme me
erään merimiehen, uhkeissa kannussaappaissa, kantaen neljää viittä
takaaladattavaa kivääriä kainalossaan, tulevan eräästä kujasta ja
rientävän juosten meitä vastaan.
"Ällistimenne auki! Preussilaiset tulevat!"
Erään matalan muurin suojasta tähystelemme me ympärillemme.
Ylipuolellamme, juuri viinitarhan kohdalla, esiytyy ensiksi yksi
ratsastaja, oikein näytelmätaiteellinen sivukuva, kumartuen
satula-sarjan yli, kypärä päässä ja pyssy kädessä. Häntä seuraavat
toiset ratsumiehet ja lopuksi jalkaväki, joka hajouu kahden puolen
kiipien viiniköynnöksien seassa. Yksi, aivan lähellä meitä,
asettautuu erään puun suojaan eikä liikahda paikaltaan; se oli pitkä
saakeli ruskeassa levätissä ja korea nenäliina korville sidottuna.
Meidän puolelta olisi se ollut kaunis paukku. Mutta mitä se olisi
hyödyttänyt. Vakoojat tietävät, mitä he tahtoivat tietää. Nyt
kiireesti alas venheelle. Merimies alkaa kirota. Me tulemme esteettä
virran yli takaisin. Mutta tuskin olemme ehtineet maalle, kun
kuulemme virran toiselta rannalta hillittyjä ääniä, jotka kutsuvat
meitä takaisin.
"Vene hoi!"
Ja ketä ne olivat, jolleivat meidän hauska saapasharrastajamme ja
kolme tai neljä hänen toveriaan, jotka olivat uskaltaneet aina
kunnallishuoneelle asti ja palasivat nyt kiiruhtain. Onnettomasti
kyllä ei ole ketään, joka osaisi soutaa heidät ylitse. Merimies on
kadonnut.
"Minä en osaa soutaa," selittää joukon johtaja, joka minun kanssani
etsi suojaa eräässä kuopassa veden rajassa. Sillävälillä tulevat
toiset kärsimättömiksi.
"Mutta tulkaa nyt! tulkaa!"
Ei keksitä mitään muuta neuvoa. Työ vaikea, virta kova ja väkevä!
Minä soudan kaikin voimini ja tunnen joka nykäyksellä selässäni
tuon pitkän saksilaisen, joka tuolta mäenrinteeltä tuijottaa minua
liikahtamatta puunsa takaa.
Päästyämme onnellisesti rantaan, hyppää yksi odottajista veneesen
sellaisella vauhdilla, että se täyttyy vedellä. Mahdotonta ottaa
mukaan kaikkia, olematta vaarassa vajota. Uskaliain jää siis
rannalle. Se on eräs vapaa-ampuja-alaupseeri, sorea poika, sinisessä
asussa ja pieni lintu lakissa. Minä olisin tahtonut sangen mielelläni
palata noutamaan vielä hänenkin, mutta jo oli ruvettu ampumaan
toistansa kummaltakin töyrältä. Sanaakaan lausumatta viipyi hän vielä
tuokion rannalla ja läksi sitten aivan muurien vieritse Champigny'yn.
-- Miten hänen sitten kävi, ei tiedetä.
Sama päivä.
Kun runollinen todellisuus yhdistyy irvikuviin, niin herättää
se tunteita erinomaisista voimista. Eikö vaikuta syvimmän surun
osoitus naurettavassa naamassa aivan omituista osanottoa? Tai,
jos ajattelemme jonkun Daumiensin porvarin kuolintuskissaan tai
itkien lapsensa ruumiin vieressä, niin eikö siinä ole jotakin aivan
omalla tavallaan kiinnittävää?... No niin -- jotakin tuollaista
tunsin minä silmäillessäni noita porvarillisia huviloita pitkin
Marnea; nuo "ruusun väriltä", omenavehreältä ja kanariakellervältä
kimaltavat sveitsiläismajat, nuo sinkillä katetut keskiaikaistornit,
tiilikuvaiset katokset sekä sikinsokiset, kuvastuspulleroilla
koristetut puutarhat y.m. -- Nyt, kun minä näen kaiken tämän juuri
paraillaan tupruilevan tappelusavun läpitse, tulikuulien pirstaamina,
katot hajalla, viirit poikki, muurit mäsänä sekä olkia ja verta
kaikkialla -- nyt tekevät ne minun mieleeni mitä surullisimman
vaikutuksen.
Se huone, johon minä menin sisälle kuivaamaan itseäni, oli juuri
tällaisten huvilain oikea esikuva. Minä astuin ylikerrokseen ja
tulin erääsen, seinustuspuolissa olevaan, puna-keltaiseen saliin.
Lattialla virui kultaispinnoja ja seinämyskääreitä pirin pärin --
muuten ei ainoatakaan huonekalua, ei mitään muuta kun pullorauskoja
ja olkivuode, missä eräs mekkoon puettu mies makasi ja nukkui. Ja
sitten kaikkialla määräämätön ruudin, viinin, talikynttiläin sekä
tunkkaantuneiden olkien haju, käry ja löyhkä... Minä lämmittelen tuon
naurettavan ruman-korean rautauunin edessä, johon oli tehty valkea
erään nojatuolin jaloista. Seisoessani tuossa uunin edessä tuntuu
minusta, ikäänkuin olisin muutettu johonkin sunnuntaijuhlallisuuteen
tuon arvoisan porvariston luona. Eikös pelata lautapeliäkin tuossa
takanani?... Ei! vaan ne ovat vapaa ampujia, jotka siellä täyttävät
ja tyhjäävät takaaladattavia kivääriään... Se kuuluu todellakin
lautapeliltä... Jokaiseen laukaukseen vastataan meitä toiselta
rannalta. Veden kajastamina kaikuu ja vöyryy laukausten pauke
päättymättöminä askeloina kukkulain ja kunnasten välissä.
Salin lasista näkyy virran päilyvä pinta ja päiväpaisteiset rannat
sekä preussilaiset, jotka juoksentelevat kuin suuret metsäkoirat
viiniköynnösten välissä.
Muisto Montrouge varustukselta.
Kaikista ylinnä rintavarustuksen harjalla kohouivat pitkät
laivakanuunat jaluksillaan melkein pystysuorassa ampuma-aukoilla
hietasäkkien välissä tähdäten Châtillon'ia kohti. Ylöspäin
ammottavine kitoineen sekä korvamaisesti sivuille ulottavine
ripoineen näyttivät ne jättiläismetsäkoirilta haukkuen kuuta ja
ulvoen kuolemaa...
Vähän alempana eräällä pykälällä olivat merimiehet aikansa kuluksi
kyhänneet pienen englantilaisen puutarhan, oikein pikkumitassa.
Täällä oli rahi pienessä lehtimajassa, nurmikoita, vuorenluolia ja
vieläpä pieni panaanipuukin. Ei suuri, näet sen, olihan juuri hieman
korkeampi kuin hyasintti; mutta se oli yhden tekevä. Se menestyi
kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvin ja sen vehreä lakka ilahutti
silmää täällä tummien hietasäkkien ja kuularoukkioiden seassa.
Rakas pikku-puutarha! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan minä ympäröidä
sinun suojaavalla ristikolla ja pystyttää sinne muistopatsaan nimille
Garves, Desprez, Saisset sekä kaikille muillekin urhoille, jotka
kaatuivat tällä kunnian varustuksella!
La Fouilleuse'ssa.
Aamu tammikuun 20 päivänä.
Sää suopea, usvainen, Vainiot aaltoilevat kuin meri niin loitolle,
kun silmä kannattaa. Vasemmalla korkeat hietakunnaat. Tuolla
suojalliset varusteet aina Mont Valérieniin asti. Oikealla Gibet'in
mylly -- vähäinen kivirakennus rikki ammutuilla siivillä ja patteri
käytävällä. Seurasin noin neljännestunnin tuota pitkää juoksuhautaa,
joka johdatti myllylle, ja jonka yli häälyy leiritulien savu
ikäänkuin keveä sumu. Sotilaat istuvat ahtaissa ryhmissä nuotioillaan
keitellen kahveaan ja puhallellen tuoreisiin puihin, joiden savu
sokaisee ja yskittää heitä. Pitkin koko kaivosta, päästä toiseen,
kaikuu siis pitkä taukoamaton hinku-yskä.
La Fouilleuse. Eräs pienellä metsiköllä ympäröity maalaistalo.
Saavuin siihen juuri samalla hetkellä, kun meidän jälkimmäinen
rivimme antoi peräytymismerkin. Se on parisilainen kolmas nostoväki.
Se astuu hyvässä järjestyksessä ja hyvällä ryhdillä. Niiden
selittämättömien tapausten jälkeen, joita minä sitte eileisen olen
nähnyt, kummastuttaa minua tämä ja herättää minussa taas pienen
toivon kipinän.
Heidän perässään tulee kaksi ratsastajaa aivan lähellä minua; ne ovat
eräs kenraali ja hänen lähettinsä. Hevoset astuvat käyden; miehet
keskustelevat korkealla äänellä. Minä kuulen lähetin nuoren, mutta
jotenkin hillityn äänen:
"Niin, herra kenraali... No ei, herra kenraali... Epäilemättä, herra
kenraali."
Ja kenraali lausuu hellällä ja syvästi surentelevalla äänellä:
"Kuinka! -- Tuliko hän surmatuksi? Oi... poika raukka... poika
raukka!..."
Sitten hiljaisuus... ei mitään muuta ääntä kun hevosten astunta
lionneessa maassa...